Se laseista. Kadulla kävelemisen ja sateen hetkellä kuuntelin kannettavasta laitteestani Death Cab for Cutieta shuffle-asetus päällä. Taas sitä yhtyettä, varsin monetta kertaa. Nyt huomaan, että tämä blogimerkintä eksyy vähän eri reitille kuin alun perin ajattelin, mutta ehkä niin saa käydä.
Tulin nimittäin taas todenneeksi olevani musiikinkuuntelijana aikamoinen jumittaja, ja tämänkin olen varmaan joskus aiemminkin todennut. Huomasin asian, kun tässä mietin, milloin viimeksi olen esimerkiksi innostunut jostain uudesta musiikkijulkaisusta. Siitä on miltei kolme kuukautta, ja sekin julkaisu oli ennalta tutun The Pains of Being Pure at Heartin kakkoslevy, joka kyllä onkin hyvä. Mutta ei se enää tehokuuntelussa ole. Enää ei ole mikään tehokuuntelussa. Soittimissa pyörivät samat vanhat tutut, kun innostuminen nyt vain on hankalaa, eikä siitä tietysti voi päättää. Aina yhtye- tai levysuosituksia kuullessani olen lähtökohtaisesti vähän turhan skeptinen. Skeptisyyden taso tosin riippuu suosittelijastakin. Sain viime vuonna Pohjois-Amerikan-matkallani iPodini Portlandissa täyteen kaikkia yhtyeitä ja artisteja "joista voisit pitää". Ei niissä muutoin ollut vikaa, mutta en jaksanut kuunnella niitä oikeastaan yhtään. Nyt se iPodkin on jo toisaalla.
Vaan mietitäänpä tätä Death Cabia vielä. Niiltä tuli viime kuun lopussa uusi levy. Olen kuunnellut sitä internetin välityksellä ehkä puoleenväliin. Sitten se unohtui. En tainnut innostua siitäkään. Ehkä joskus kuuntelen sen loppuun. Mutta niillä on näitä aiempia levyjä ja lauluja, joita olen kyllä kuunnellut aktiivisesti. Viimeksi tänään, tuolla kotikadullani, jolla satoi silmälaseja kastelevasti.
Laite arpoi soitettavaksi tämän.
Ja niin, siinäpä se musiikin hienous kai sitten on. Laulu alkoi, ja samalla alkoi tuntua kevyemmältä ja hymyilyttää vähän enemmän. Hätäkös tässä, ajattelin, vaikkei sellaiselle ajatukselle ollut juuri siinä hetkessä sellaista tarvetta kuin joskus toiste on ollut. Ei tämä ehkä ole Death Cabin paras laulu, mutta on tässä ehkä yksi parhaista Death Cabin kappaleiden A-osista, kun se nyt vain on niin ilmava ja kiva.
Enkä minä nyt puhu ensimmäistä kertaa täällä Death Cabista, mutta koettakaapa silti kestää. Joskus vain löydän siihen yhtyeeseen aika vahvan yhteyden, ainakin, jos kuuntelen kahta viime levyä aiemmin tehtyjä levyjä. Tätä voinee pitää merkkinä vaikka siitä, että olen ns. helppo maali. Ja siitä, etten ole mieleltäni kovinkaan raavas. Pidän Death Cabista yhtä paljon kuin vihaan värikuulasotaa - merkittävästi.
Miul on just "tehokuuntelussa" tuo Codes and Keys, enkä ole vielä päättänyt pidänkö siitä vai enkö. Ehkä pitäisi jättää kaikennäköinen vertailu sikseen ja keskittyä tämänhetkiseen. Kahta viime levyä aiemmin tehdyt levyt ovat kylläkin minunkin lemppareitani, mutta ehkä kaksi viimeistäkin ovat kahden seuraavan levyn päästä yhtä hyviä.
VastaaPoistaMun täytyy myöntää, että tois uusin levy on oli/on ihan hirveä pettymys. (Eipä se edellinenkään ihan huippu ollu) Jotenki liian varman päälle vedettyä ja tuotettua, josta puuttuu sellanen rosoisuus ja säröt. Tai message ja sielu tai joku. Tai sitten vaan ite jumitan vaan noissa vanhoissa liikaa...kauheen tylsää vaan että niin monelle bändille on omalla kohdalla käynyt jotenkin samoin. Että ne vanhat levyt sytyttää mutta uudet ei.
VastaaPoistaÄäriesimerkkinä ehkä Kent jonka levyt Hagnesta Hilliin (tai ehkä B-sidoriin) saakka oli/on vaan niin hyviä, mutta uusimmissa kuulostavat vain väsyneiltä sediltä, jotka ei oikein enä tiedä mistä laulaa kun nuoruuden melankolian rinnalla kulkenut toiveikkuus puuttuu ja jäljellä on vaan tuo kyynisyys ja lässähtänyt tunnelma.
Kiitän suuresti kommenteista!
VastaaPoistamauccu: Pakko kyllä myöntää, että minunkin olisi ehkä vain ennakkoluulottomasti otettava nämä Death Cabin kaksi uusinta aktiivisempaan kuunteluun, varsinkin tämä viimeinen, jonka olen miltei kuulematta tuominnut. Tosin siihen en välttämättä osaa itse uskoa, että nämä kaksi Death Cabin viimeisintä merkittävästi paranisivat, vaikka pari levyä lisää tässä välissä ilmestyisikin - esimerkiksi Plans ja Transatlanticism vain ovat niin hyviä, että vaikea on asiaan uskoa!
töpseli: Mulla ei totta puhuen ollut kovin suuria odotuksia tuohon Codes and Keysiin. Mutta kuten sinun tapauksessasi, myös minulle Kent ja Death Cab edustavat juuri tätä mainitsemaasi koulukuntaa! Pelkään, että listaan on liitettävä pian myös Nada Surf, mutta en sano sitä vielä kunnolla ääneen. Mutta siis Kent. Vapen & Ammunitionia jaksoi vielä vähän, mutta senjälkeistä ei sitten yhtään. Mutta Hagnesta Hill ja Verkligen, huikeita.