Minulla on ollut elokuusta asti käynnissä tällainen levyhyllynkuunteluprojekti. En ole edistänyt sitä ihan koko musiikin kuuntelemiseen käyttämääni aikaa, tietenkään, mutta suuren osan kylläkin. Olen järjestänyt levyhyllyni niin, että artistit ja yhtyeet ovat keskenään aakkosjärjestyksessä. Levyt ovat sitten artisteittain tai yhtyeittäin julkaisujärjestyksessä. Tässä järjestyksessä minä siis levyhyllyäni kuuntelen, ja kun haluan projektia jatkaa, sitä on jatkettava sieltä, minne on kulloinkin jäänyt.
Joskus projektin edistäminen on ollut helpompaa, joskus vaikeampaa. Eilen ja tänään se on ollut helpompaa, sillä olen päässyt kuuntelemaan melko pitkästä aikaa kivaa brooklyniläistä Nada Surf -yhtyettä. Jotenkin tämä nyt sopii tällaiseen aamupäivään, jonka aikana aurinko paistaa verhojen läpi ja on perjantai. Häpeilemätöntä power pop -päästelyä, jonka näennäisen hyväntuulisen pinnan alla on koko ajan pientä surumielisyyttä ja eksymistä. Toiveikkuuttakin, tietysti. Nada Surf ei ole lohduton.
Nyt puhun tietenkin siitä Nada Surfista, joka minulle merkitsee. Sitä Nada Surfia kuulin ensi kertaa sattumalta helsinkiläisessä levykaupassa vuonna 2005, kun The Weight Is a Gift oli juuri ilmestynyt. Kuuleminen ei saanut ostamaan levyä, mikä on jälkeenpäin ihmetyttänyt. Sittemmin kyllä tutustuin yhtyeeseen hyvinkin läheisesti, ja osin sattumankin oikusta olen nähnyt ne jo kolmesti livenä.
Kieltämättä Nada Surfin alkupään tuotanto on jäänyt aika etäiseksi kaikkine amerikkalaisine college-elementteineen. Enkä minä totta puhuen tätä uusintakaan levyä (I Wish I Had a Hi-Fi) ole kuunnellut tai edes omista, koska siellä on vain covereita, joihin minulla on jostain syystä aina ollut hieman suhtautumisvaikeuksia. Itselleni Nada Surf kiteytyy vahvimmin levyihin Let Go (2003) ja The Weight Is a Gift (2005). Proximity Effect (1998) on sekin ihan hyvä, mutta kiusallisen epätasainen. Siellä on kumminkin merkkejä paljon paremmasta, kuten yksi suosikkilauluni, Slow Down.
Nada Surfin lyriikoista on tehty Euroopassa ainakin yksi väitöskirja (Auinger, Christian: The Hyperspace-Perspective in the Lyrics of Nada Surf, Wienin yliopisto, 2005). Harmillista kyllä en enää löydä sitä internetistä, vaikka vielä vuonna 2007 löysin. Muistan tutkimuksessa kerrotun, että lyriikat liikkuvat temaattisesti ilmassa, siis vaikka nyt avaruudessa, johan sen tutkimuksenkin nimi oli sellainen. Jossain yläviistossa kumminkin. Ja kyllähän minä leijailemisesta pidän.
Sen sijaan se, että Let Go -levystä on olemassa kaksi eri versiota, on vähän häiritsevää. Koska nimittäin se toinen versio on paljon parempi kuin tämä, jonka omistan. Levyn loppupään ärsyttävän L'Aventurier-coverkappaleen on tällä toisella versiolla korvannut kolme paljon parempaa laulua, joista suosikkini on End Credits. Eikä sitä ole hyllyssä. Harmillista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti