Tämäniltaisella kaupassakäyntimatkallani tuolla katuvalojen lieventämässä pimeydessä mieleeni nousi sattumalta William Fitzsimmons, amerikkalainen laulaja-lauluntekijä, joka tekee akustista musiikkiaan hyvin pelkistetysti. Musiikki on surullista, kaunista ja henkilökohtaista.
Oma ensikosketukseni Fitzsimmonsiin tapahtui syksyllä 2009 Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan ATK-luokassa, jossa yritin tehdä graduani. Olin ajautunut kuuntelemaan nappikuulokkeideni välityksellä Last.fm-musiikkipalvelun sekalaisia suosituksia. Jossain kohtaa havahduin. Yksi laulu kuulosti niin hyvältä, että oli pakko alkaa tutustua sen esittäjään lisää. Ilokseni huomasin, että se esittäjä, William Fitzsimmons, olisi keikkailemassakin Helsingissä myöhemmin samana vuonna.
Siten sitten käytin graduntekoaikaani: YouTubessa ja MySpacessa William Fitzsimmonsia kuunnellen. Kului muutama kotva, ja olin jo tilannut Fitzsimmonsin koko siihenastisen tuotannon, kolme levyä, kotiini. Olin vähän tohkeissani. Samalla tietysti hämmästelin omia toimiani, sillä olinhan aina kuunnellut vähän voimallisempaa musiikkia ja ärsyyntynyt, kun bändit soittavat keikkojensa keskellä jotain akustista. Nössöt. Löisitte niitä rumpuja nyt. Ja jossain kohtaa oli sitten käynyt niin, että minä vähän pakahduin kuunnellessani miestä ja kitaraa.
Levyt saapuivat, ja lopulta saapui se Fitzsimmonsin keikka myös, marraskuun alussa, eikä mikään keikka ole koskaan ollut niin ihmeellinen kuin se keikka oli. Semifinal, pieni keikkapaikka, oli aivan täynnä ihmisiä, ja lavalla oli mies, jonka sylissä oli akustinen kitara ja leuassa järjettömän massiivinen parta. Keikka alkoi, ja parinkymmenen sekunnin päästä minä itkin. (Itkeminen kuuluu ainakin musiikin yhteydessä kyllä ihan tapoihin, en minä sillä, mutta tässä oli nyt jotain ihan poikkeuksellista kyseessä.) Se on toistaiseksi ainoa keikka, jolla kappaleiden välissä lausutuilla sanoillakin on ollut sellainen koskettava vaikutus. Eihän niin nyt yleensä käy. Esiintyjä vain sattui puhumaan vaikuttavia, ja ne laulutkin tuntuivat niin suurilta ja merkityksellisiltä. Ja yleisökin oli ihan hiljaa silloin kun piti ja taputti pitkään silloin kun kuului.
Ennen aktiivisempaa muusikintekijyyttään Fitzsimmons työskenteli muun muassa terapeuttina, joka hän koulutukseltaankin on. Hän äänitti kotonaan yliopiston kesätauon aikana debyyttilevynsä Until When We Are Ghosts (2005). Kakkoslevy Goodnight (2006) on sekin kotiäänitys, ja vasta kolmas, The Sparrow and the Crow (2008), on äänitetty studiossa. Toistaiseksi julkaistut kokonaisuudet ovat myös ilmiselviä teemalevyjä: eka levy oli mielenterveystyöpaineiden purkamista, toinen käsitteli vanhempien eroa ja kolmas omaa.
Myönnettäköön tietysti, ettei William Fitzsimmonsin tuotanto ole kovin monipuolista, ja kappaleetkin ovat keskenään aika samankaltaisia. Kuulinkin silloin keikan jälkeen viereisestä narikkajonosta puintia (he olivat jo lähdössä, minä en), ja joku tyttö vähän valitteli musiikin yksipuolisuutta mutta kehui kumminkin Fitzsimmonsin ääntä. Minusta tuntui siinä tilanteessa, että Fitzsimmonsin ääni voi olla vaikka minkälainen - se keikka oli kaikkineen ollut jotain niin käsittämätöntä, että kaikkien tapojeni vastaisesti menin kiittämään esittäjää krääsänostopöydän ääreen ihan kädestä pitäen.
Sittemmin olen palannut Fitzsimmonsin äärelle silloin tällöin, sopivin väliajoin. Tässä tapauksessa musiikin voima on sen tunnelmassa. Se sopii syksyisiin ja talvisiin iltoihin pimeissä huoneissa, kun kaikki tuntuu jotenkin olevan vähän turhan kaukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti