MySpacen käyttöliittymä on ihan hirveä, mutta on siitä joskus harvoin ollut jotain hyötyäkin. Koska edellisessä MySpace-profiilissani satuin olemaan yhdysvaltalaisen Au Revoir Simone -kosketinsoitintrion kaveri, MySpacen sekava syöte toi joskus runsas vuosi sitten silmieni eteen yhden sivuprojektin. Sen sivuprojektin nimi on Uninhabitable Mansions. Au Revoir Simonen Annie Hartin lisäksi mukana on muun muassa Clap Your Hands Say Yeahin Tyler Sargent ja Robbie Guertin ja joitakuita muita tyyppejä Brooklynistä. Siellähän näitä tällaisia tyyppejä laajemminkin pesii, väitetään.
Sivuprojekteihin tulee tietysti aina suhtauduttua pienimuotoisella varauksella. Sekä Au Revoir Simonen että Clap Your Hands Say Yeahin debyyttilevyt ovat olleet aikoinaan ihan mainittavassa kuuntelussa, mutta kakkoslevyt eivät enää sillä lailla kiinnostaneet. Päätinpä silti tutustua niihin Uninhabitable Mansions -kappaleisiin, joita kuultavissa oli.
Se kannatti. Silloin toissa vuonna kylläkin unohdin yhtyeen (jostain syystä) melko pian, mutta eilen se palasi päähän ja kuulosti hyvältä edelleen.
Eihän tässä mitään uutta tai ihmeellistä sinänsä ole, mutta kyllä minä näistä lauluista pidän. En minä jaksa välittää, että musiikkiin on ahdettu jos jonkinmoisia indiepopkliseitä, jos se tuntuu kivalta. Satuin eilen myös huomaamaan, että yhtye julkaisi toissa vuonna lauluja ihan kokonaisen levyllisen. Levyn nimi on Nature Is a Taker. Olin jo tilaamassa levyä eilen, mutta sitten tajusin, että viikon päästä alkava ulkomaanmatkani suuntautuu muun muassa juuri Brooklyniin ja että saan levyn nopeammin käsiini, mikäli hankin sen sieltä. Kai sitä nyt jossain myydään. Spotifyssa sitä ei ole - toisinaan ihan piristävää (vaikkakin epänäppärää) sekin.
Ennen levyn omistamista on tyydyttävä yhtyeen MySpace-sivustoon, jossa kuultavissa on viisi laulua. Lisäksi ilmaisina mp3-latauksina tarjolla ovat tuo yllä oleva The Speed Is Deceiving ja tämä alla oleva Do You Have a Strategy? -menopala.
Nämä kaksi eivät minulle ainakaan riitä - levy on pakko-ostos. Se päättyy tähän hyvin miellyttävään lauluun, jonka alun kitaramelodia tuo oudosti ja etäisesti mieleen Kentin 747:n.
Jokin tietty toiveikkuus ja hyväntuulisuus tässä nyt minuun kovasti vetoaa, vaikka kaikki soundit ovat aika tuommoista kotiäänitystasoa. (No, minä en muutenkaan juuri ymmärrä soundeista yhtään mitään. Lähinnä laulut merkitsevät. Ja nämä laulut ovat kivoja.) Muutenkin koko touhu vaikuttaa mukavan sympaattiselta: Uninhabitable Mansions on oman määritelmänsä mukaan "bändi, taidekollektiivi ja levy-yhtiö". Ei käy epäileminen. Ja joo, tiedän, tiedän, kliseistähän se on, taidekollektiivi Brooklynissa, miettikää nyt. Eivät kaikki kliseet kliseisyydestään huolimatta silti ole pahoja. Tämä ei ainakaan ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti