Syksyllä 2005 elämässäni oli käynnissä jonkinmoinen uusi aika. Olin 21-vuotias, ja mitä musiikkiin tulee, olin aivan suunnattoman innostunut kaikesta indiestä. Termi on tietysti epätäsmällinen ja ärsyttävä, mutta silti asiaan vihkiytyneillä (ja monilla vihkiytymättömilläkin tietty) taitaa olla sen sisällöstä jonkinmoinen käsitys. Kesä oli kulunut Interpolia ja The Smithsiä kuunnellen, ja kun tuli loppukesä, tuli Teenage Fanclub.
Silloinen kesätyö vaati vanhempien luona asumista ja autonkäyttöä - oli kuljettava Järvenpäästä Tuusulaan. Siitä kesästä ja niistä automatkoista on jäänyt mieleen ainakin kaksi levyä, joista jälkimmäinen oli Teenage Fanclubin Songs from Northern Britain (1997).
Summer's in the city, do what you gotta do.
Teenage Fanclubista tuli silloin niin kovin hyvä mieli. Jonain helteisenä päivänä ajoin kohti työpaikkaa auton ikkuna avoinna muun muassa tuota Ain't That Enough -laulua - tai siis koko sitä levyä - huudattaen, naputtelin rattia ja hymyilin. Useinhan liikkeen ja musiikin ja auringonpaisteen yhdistelmään liittyy tällainen kiva tunne.
Tuo video on huonolaatuinen, mutta kiteyttää silti aika paljon Teenage Fanclubin olemuksesta. Tuollaisia hassuja insinöörejähän ne ovat, suoraa ja taivaallista poppia soittavat. Ihan vähän myöhemmin samana vuonna tutustuin myös toiseen Teenage Fanclub -levyyn, Grand Prix'hin (1995). Siitäkin aloin pitää pakko kuunnella heti uudestaan -paljon; siellähän oli aivan järjettömän hieno poplaulukavalkadi, aivan kuten sillä ensin kuuntelemallani Songs from Northern Britainillakin oli ollut. Esimerkiksi Sparky's Dream sai aikaan sen samaisen aurinko-olon.
Näitä kahta levyä kuunneltuani aloin yhtäkkiä innostua siitä, että jos vaikka minäkin alkaisin sitten musiikkia tehdä itse, kun kerran näilläkin on tällaisia lauluja, joiden soinnut pystyy selvittämään korvakuulolta kivasti. Lisäksi ne laulut menivät heti sopivalta korkeudelta eikä niiden laulaminen tuntunut yhtään väännetyltä. Teenage Fanclub on alusta asti ollut minulle sellainen lauluääniesikuvallinen yhtye. Kaikkien niiden kolmen solistin lauluäänet ovat niin pelkistettyjä ja yksinkertaisia ja tavanomaisia, että pidin niistä heti kovasti. Olenhan nynny.
Kuten monen muunkin bändin tapauksessa, myös Teenage Fanclubin tapauksessa minulle kävi vähän niin, että lopuista levyistä - enemmin tai myöhemmin ilmestyneistä - en sitten enää ollutkaan yhtä innostunut. Viime kesänä haalin kuitenkin käsiini tämän uusimman Shadows-julkaisun, ja siellä on taas vähän sitä samaa kaunista ja epämonimutkaista popmenoa, josta tulee hyvä mieli ja joka pakottaa avaamaan parvekkeen oven, jos on kesä. Esimerkiksi tämä Baby Lee on minusta tosi tosi kiva laulu.
Olen vähän sellainen ihminen, että sytyn kaikista jutuista myöhemmin kuin (kuvitteelliseen) viiteryhmään kuuluvat. Teenage Fanclub nimittäin soitti Helsingissä keikan juuri kesällä 2005. Minähän en sitten sinne mennyt, koska yhtye oli silloin vielä aika vieras, enkä edes jaksanut tulla niihin tutustuneeksi heti vaan vasta myöhemmin, sen keikan jälkeen. Typerää! Tilanne onneksi korjaantui vihdoinkin viime syksynä, kun yhtye soitti Nosturissa. Nojailin seinään oluttuoppi kädessäni eikä tuttuja näkynyt, mutta mitäpä minä tutuilla, kun ne ikääntyneen näköiset setämäiset skotit saivat hymyilemään. Jotenkin se ulkonäön ja musiikin tietty ristiriita teki vaikutuksen, vaikka sellaista tietysti osasikin odottaa.
Lämppärikin oli tosi hyvä, ja sen lämppärin viime vuonna julkaisema levy oli minusta parempi kuin Teenage Fanclubin uusin. Siihen lämppäriin palaan siis myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti