Mumford & Sons: Babel

Olen kuunnellut viime aikoina aivan suunnattoman huonosti uutta musiikkia, tai peräti musiikkia ylipäätään. Tämä samainen tila on ollut kovin vallitseva aiemminkin, mutta nyt se vain korostuu. Nimittäin: uusia levyjä on kyllä ilmestynyt tai ilmestymässä kiinnostavilta yhtyeiltä tai artisteilta, mutta mihinkään en ole osannut kovin intohimoisesti tarttua.

Siksipä olen tarttunut myös otsikossa mainittuun levyyn turhan sammutetuin lyhdyin. (Mistä se sitten johtuu? Spotifysta? Ehkä. Siitä, että nyt, viimein ja omaksi harmikseni, Spotify on saanut minut vähentämään levyjen ostamista? Ehkä. Pitäisikö palata levyjen ostajaksi? Pitäisi.) Yhtä kaikki osaan jo sanoa sen, että Babel on hyvä levy. Siinä on jotain suunnattoman tuttua Mumford & Sonsin ensimmäiseltä julkaisulta Sigh No More (2009), mikä ei sikäli ole ihme, että puhumme samasta yhtyeestä. Se levy oli minulle yksi loppukesän 2010 ykkösjutuista, ja loppukesällä tarkoitetaan tässä heinä- ja elokuuta, kuten normaalistikin. Marcus Mumfordin lauluääni on Babelilla samalla tavoin käheä ja mandoliininsoittoääni samalla tavoin tunnistettava. Laulujen poljentokin on useasti tuttu, mutta itse laulut ovat selkeästi monipuolisempia.

Minun suosikkikappaleeni levyllä on sen nelosraita Holland Road. Se on Mumford & Sonsin kappaleeksi vähän uudenlainen, isompi, tietyllä tavalla majesteettisempi (vaikken tarkasti tiedäkään, mitä majesteettisuudella tässä tarkoitan), sopivasti haikea ja useavaiheinen. Alun surumielisyys muuttuu loppua kohden sellaiseksi yläviistoleijumiseksi, mistä minä olen aina pitänyt kovasti.

Aivan yhtä lailla olen pitänyt myös siitä, että erilaisia asiakokonaisuuksia yhdistetään sijaintiin, joka tässä tapauksessa sijaitsee Lontoossa, aivan kuten yhtyekin. Yhtyeen suhteesta Shepherd's Bushin ja Holland Parkin välimaastoon en tähän hätään osaa sanoa tarkempaa.


Aion ostaa tämän levyn. Heti tästä jaksaessani, ja suosittelen samaa teille.