The Gaslight Anthem, epäilemättä raskain nykyään kuuntelemani yhtye eikä silti kovin raskas, julkaisi uuden levyn

Vuonna 2009 tutustuin ensi kertaa The Gaslight Anthemiin. Kuuntelin silloin tuoretta The '59 Sound -levyä ja pidin levystä kovasti.

Sen jälkeen newjerseyläisyhtye julkaisi American Slang -levyn, joka meni minulta vähän ohi. Mutta tuorein julkaisu, vastikään ilmestynyt Handwritten, onnistui taas valloittamaan ensikuuntelulla. Levystä innostumiseen liittyy samanlaista yllättyneisyyden ja hämmennyksen tunnetta kuin The '59 Soundiin kolme ja puoli vuotta sitten: että näinkin raskasta yhtyettä voin vielä stereolaitteistostani toistaa.

Vaikka The Gaslight Anthem nimenomaan ei ole kovin raskas. Jos yhtyeen riisuu särökitaroista ja äimistelee melodioita ja sointuja, kaikki on vähän kaihoisaa.

Handwritten-levyn nimibiisi Handwritten antaa tästä kelpo esimerkin. Kappaleen alun punkhenkiset woo-oo-huudot tuovat mieleen EA Sportsin NHL-pelin soundtrackit, joilla ei sinänsä nynnyillä. Mutta The Gaslight Anthem nynnyilee. Lisäksi laulun loppupuolen bassokuvionvaihdos (ajassa 3.25, tuossa allaolevassa upotuksessa ajassa 3.27) on yksi niistä levyn kohdista, jotka nostivat karvoja vähän pystyyn. Siinäkään NHL-pelien soundtrackit eivät ole koskaan onnistuneet.



The Gaslight Anthem on siitä jännittävä yhtye, että se on käytännössä kaikkien levyjensä melkein kaikissa lauluissaan turvautunut yhteen ja samaan sointukuvioon - ainakin jossain välissä. Se sointukuvio on läsnä myös tuossa yllä mainitussa Handwrittenissä. A-mollissa sointukuvio menee muodossa Am-F-C-G, ja sointukuvio on joskus nimetty muun muassa The Sensitive Female Chord Progressioniksi. Ja ihan totta on, että ne sointukuviot tuovat kaikesta toisteisuudestaan huolimatta aimo annoksen haikeutta myös The Gaslight Anthemiin. The '59 Sound -klassikkolevyllä samaan turvautuvat vahvimmin loistokappaleet Miles Davis & The Cool ja Old White Lincoln.

Handwrittenillä hienoa on sekin, että ote ei millään muotoa lopahda levyn loppua kohden. Levyn päättävät raidat Mae ja National Anthem ovat jo kaukana punkista, mutta sepä ei minua haittaa. Laulut ovat kauniita.



En ole varma, sijoitanko Handwritten jopa The '59 Soundin edelle - mikä olisi toki aikamoinen teko. Ainakin Handwrittenillä on joitain sellaisia melodiakohtia, joihin 59:llä ei aivan kyetty. Toisaalta taas 59 on sellainen kokonaisuus, johon vertaaminen on ainakin tässä vaiheessa kuuntelua vielä kovin hankalaa.

Pantakoon tähän päätteeksi siis laulu yhtyeen Señor and the Queen -EP:ltä, vaikkei se nyt mitenkään aiheeseen liitykään. Tavallaan klassinen b-puolikappale: EP:n päätösraita, jota olisi helppo kehua jo siksi, että laulun kuunteleminen osoittaa omistautumista aiheelle. Tätä laulua on kuitenkin helppo kehua siksikin, että se on niin hyvä.

With wild hearts, blue jeans and white t-shirts.