Aja hyvin, nuku turvallisesti

Joskus kirja- ja dvd-hyllyyn (jossa ei muuten ole nimeksikään sisältöä tosipuheessa) unohtuu kääreiden sisään juttuja, joihin tavallaan pitäisi tutustua heti. Hysteerisen eläimen tasolle yltävällä keskittymiskyvylläni olen kuitenkin useimmiten malttamaton katsomaan kuvaa tai lukemaan tekstiä noin kolmea minuuttia pidempään kerrallaan.

Palasin tuossa eräänä iltana - tai yönä - töistä ennen yhtä. Silloin sitten tuli mieleen ottaa viimein esiin Death Cab for Cutie -dokumentti Drive Well, Sleep Carefully, jonka ostin Yhdysvaltojen itärannikolta maaliskuussa. En jaksanut ihan loppuun asti, koska oli myöhä, mutta kylläpä vain kannatti.

Dokumentti on tehty vuonna 2004, Transatlanticism-kiertueen yhteydessä, joten yhtye oli lähellä parhaita aikojaan. Death Cab oli silloin jo kasvanut Pohjois-Amerikassa suureksi, vähintäänkin kasvamassa, mikä jo sinänsä tuntui kummalliselta, ja vähän kaikki siellä ilmiselvästi tiesivät niistä. Euroopassa tai varsinkin Suomessa asia on edelleen toisin: Death Cab on kaukana yhtyeestä, jonka kaikki tietäisivät. Moni kyllä varmasti tietää toki, muttei sellainen kahvipöytäkeskustelija ehkä.

Oli kiinnostavaa nähdä Death Cab -livepätkiä. Yhtye on yllättävän intensiivinen, ja etenkin Ben Gibbard heiluu lavalla alituiseen. Sellainen voisi näyttää aivan luonnottomalta, mutta ei se näytä. Ja sitten niillä on se lievästi käheä-ääninen Chris Walla, joka vaikuttaa jotenkin kovin mukavalta ihmiseltä hänkin.

Sekin oli kiinnostavaa, kun Gibbard puhui lyriikoistaan ja sanoi, että ne ovat hänelle kuin valokuvia, että hän muistaa joitain ihmisiä lyriikoidensa kautta, että hänen lyriikkansa ovat monesti lähtöisin oikeista ihmisistä. Sitten yhtye puhui Tiny Vessels -kappaleen lyriikasta, käyttivät siitä sanaa vicious ja joku yhtyeen tyypeistä oli sanonut, että hei Ben, eihän tämä lyriikka voi olla tällainen, koska ihmiset pitävät sinua täytenä mulkkuna, jos laulat näin. Mutta siellä se lyriikka vain on, sekin. Onhan parempi olla rehellinen kuin laskelmoiva. Yeah, you are beautiful, but you don't mean a thing to me.

Pitääpä tässä joskus ehkä katsoa dokumentti loppuun. Yhtä kaikki noin tunnin katselukokemuksella olettamukseni vahvistui: aivan todella sympaattinen yhtye ja ehdottomasti yksi minulle merkittävimmistä. (Tiedättekö sen tunteen, kun kaikki vain tuntuu sopivasti hyvältä ja sellainen musiikki soi taustalla? Minä nimittäin tiedän.) Dokumentin innoittamana aloin kuunnella jopa uudempia Death Cab -levyjä, edes yrittää, vaikka ne tietty yhä ovat huonompia kuin niitä edeltäneet. Ihmiset ovat kuitenkin samoja kivoja.