Joskus uuden musiikin kuuntelemiseen tarvitaan jokin sysäys. Vaikka lukisi orastavasti positiivisia arvioita jostakin, kuuntelemaan päätyminen on jotenkin sellainen seuraavan tason asia, joka tapahtuu vahingossa ja joka vaatii mielentilan. Nyt ilmeisesti jostain tuli sellainen mielentila: kuuntelen pitkästä aikaa uutta levyä, ja mikä parasta, levy tuntuu ja kuulostaa hyvältä - nyt toisella kuuntelukerralla vieläpä ensimmäistä enemmän. Mitä kivoin tunne.
Levy on (ilmeisen maantieteellis-eläimellisesti nimetyn) Koria Kitten Riotin nimetön debyytti vuodelta 2009. Koria Kitten Riot on yksi tyyppi, Antti Reikko, ja hän lähetti minulle eilen sähköpostia, kuten esimerkiksi tuonkin blogin tyypille lähetti. Sähköposti koski lokakuussa ilmestyvää Koria Kitten Riotin toista levyä, mutta minä intouduin sähköpostin seurauksena kuuntelemaan sitä ensimmäistä levyä, ensimmäistä kertaa kunnolla. Nyt mietin, miksen ole tehnyt niin aiemmin, kun kumminkin olen KKR:n olemassaolosta tiennyt jo jonkin aikaa.
Mitä tämä sitten on? Sellaista englanninkielistä folk-indie-pop-yhdistelmää, jollaista ei ole Suomessa tehty juurikaan. Mikäli vertailla pitää, ja vertailuhan on joskus ihan kiinnostavaa, minun mieleeni tulivat (toki) Elliott Smith, William Fitzsimmons ja Nick Drake, joskin KKR:n typistäminen pelkkään tähän laulaja-lauluntekijäklusteriin tuntuu jotenkin ihan vähän väärältä, kuulen tässä kyllä monia muitakin suosikkibändejäni ja -artistejani, ja samaan hengenvetoon on todettava, ettei KKR missään nimessä ole mikään niin kutsuttu köyhän miehen versio edellä mainituista vaan eniten itsensä. Levyn loppupuolella, kappaleiden Every Time We Had to Say Goodbye ja 25 aikana, tulee jopa mieleen, että tämä levy olisi ihan hyvin voitu tehdä esimerkiksi Ruotsissa - siellä kun indiepopparit saattaisivat tehdä jotakin juuri tämänlaista.
No, debyyttilevy tosiaan saa seuraajansa nyt lokakuussa, mikä on kerrassaan hyvä asia sekin. Levyn eka sinkku on An Anthem from the 80's, josta pidän myös.
Reikko soittaa myös Johnny Superhero -yhtyeessä, mutta se on makuuni ehkä ihan vähän turhan räyhäkästä - olen tosin tutustunut yhtyeeseen vain vähäisesti. Mutta saivatpa ainakin nimensä mieleeni jossain Rumba-haastattelussa vuosia sitten, koska sen haastattelun yhteydessä oli sellainen "Ilman näitä levyjä meitä ei olisi" -kohta (tai jokin vastaava), ja yksi siinä listatuista levyistä oli Nada Surfin Let Go, mitä hienoin levy kerta kaikkiaan. Jos moisen vaikutteen listaa, niin kyllähän siinä väistämättä vähän vaikutuksen kohteestakin kiinnostuu.
Nostan peukaloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti