Niin. Tuo SM-liigan seura, joka vielä kymmenen vuotta sitten rakensi mainettaan makkaraperijä Jussi Salonojan pohjattoman kirstun, kohtuuttoman kalliiden tusinapelaajien ja sen ihan hirvittävän maalilaulun, Baha Menin Who Let the Dogs Outin, varaan, soittaa nykyään isännöimiensä otteluiden pelikatkoilla esimerkiksi Joy Divisionia.
Tämäpä se vasta on hämmentävää.
Esimerkiksi siksi, että Suomessa jääkiekkomusiikkina on totuttu pitämään kaikkia AC/DC:n lauluja, Status Quon sitä laulua, joka oli 90-luvulla Shell-huoltoaseman televisiomainoksessa, ja ihan kaikkea mahdollista heviä, jota täälläpäin totta kai piisaa.
Lisäksi siksi, että kyse edelleen on Espoon Bluesista. Toki Tapiolassakin soi AC/DC aina ennen toista erää ja Baha Men (edelleen) aina kotijoukkueen maalien jälkeen, mutta monilta muin osin musiikillinen meno on kuin sunnuntainvastaisena yönä Tavastialla ikään. Onko tämä sitä musiikkia, joka antaa farmariautolla ajavalle perheenisälle, matalalle veroäyrille, turhan hajanaiselle rakentamiselle, Westendille ja Martin Saarikankaalle kasvot?
Esimerkiksi viime torstaina pelatussa Blues-HPK-ottelussa soi useampikin indienkaltaista tekevä tai tehnyt yhtye.
Kuten The Clash.
Tai Franz Ferdinand.
Tai French Films.
Lisäksi luotettavat lähteet kertovat Bluesin ottelussa tällä kaudella kuullun myös Villa Nahia, Santigoldia, Editorsia ja The Vaccinesia.
Espoo on Helsingin Brooklyn.
Mitenkään kirjoituksen aiheeseen liittymättä, olen vähän huomannut tykkääväni French Filmistä, vaikka luulin kokeilleeni sitä joskus ja hylänneeni heti. Mutta ehkä se on ok.
VastaaPoistaItse asiassa French Filmsissä on minusta paljonkin hyvää: kivoja melodioita ja sointukiertoja ja hyvää yksinkertaisuutta. Tuota nimenomaista kappaletta on Twitterissä ylistänyt myös The Pains of Being Pure at Heart, mikä ei tietysti ole huono merkki.
Poista