30.12.2011

Vuoden levyt

No niin. Vuosi loppuu. Voisin listata vuoden parhaat levyt. Paitsi etten osaa. Olen paha junnaaja. Kuuntelen laiskasti uutta musiikkia. Olen uudesta musiikista kyllä tietoinen, mutta kun aina ei uusi musiikki sillä lailla hetkauta.

Listaan siis vain vuoden levyt. Sellaiset levyt, joiden julkaisu on sattunut hetkauttamaan minua edes vähän johonkin suuntaan. Ja ehkä minä nyt osaan nimetä yksittäisen vuoden 2011 parhaan levyn, mutta säästänpä sen - draamantajuinen kun olen - tuonne loppuun.

Esimerkiksi tällaisia vuonna 2011 ilmestyneitä levyjä minä vuonna 2011 kuuntelin.

Bright Eyes - The People's Key

Kävelin ympäri Manhattania (pahoittelen sijainnilla makusteluani!) tämä levy korvissani ja valmistauduin illalla koittavaan keikkaan (pahoittelen keikkaelämyksellä makusteluani!). Syksyllä 2010 minulla oli kova Bright Eyes -vaihe, jolloin kuuntelussa olivat etenkin Fevers & Mirrors (2000) ja I'm Wide Awake, It's Morning (2005). The People's Key on toisenlainen levy, jopa sellaista yleisempää indiepoppia, eikä muutos välttämättä ollut huono. Levy osoittautui lähtöolettamuksia kivemmaksi, vaikkei olekaan Bright Eyesin paras. Saapa nähdä, veikö Conor Oberst Bright Eyesin lopullisesti naftaliiniin tämän levyn myötä. Toivon tietysti, ettei.



William Fitzsimmons - Gold in the Shadow

Gold in the Shadow on tavallaan William Fitzsimmonsin monipuolisin levy. Levy ei todellakaan ole huono, mutta kyllä se ehkä silti minusta on Fitzsimmonsin huonoin, jos valita pitää. Fitzsimmonsin kolme ensimmäistä levyä ovat kaikki minulle läheisempiä, vaikka niissä toistetaan miltei tavaramerkinomaisesti paria sointukuviota. Lisäksi kolmella ensimmäisellä levyllä on monia surullisia lauluja. Gold in the Shadow taas on valoisampi ja soittimellisempi ja bändimäisempi levy. Kyllä tämäkin kivasti istuu hiljaisiin iltoihin ja sellaisiin.



Death Cab for Cutie - Codes and Keys

Harmillista kyllä, Death Cabin uusin ei ole minusta kovin erityinen levy - etenkään, kun ottaa huomioon, että yhtye on aikoinaan tehnyt Transatlanticismin (2003) ja Plansin (2005) kaltaiset mestariteokset. Yhtye on kasvanut aikuiseksi, Ben Gibbard on kasvanut aikuiseksi, Ben Gibbard on muuttunut seesteisemmäksi, Ben Gibbard on luopunut alkoholista ja alkanut juosta maratoneja, ja Ben Gibbardin elämä on ilmiselvästi tasaisempaa. Tämä kaikki on varmasti ollut ihan hyväksi Gibbardin elämänlaadulle. Harmillista vain on, että Gibbardin tekemän musiikin surumielinen perusluonne on samassa rytäkässä mennyt, koska nimenomaan surumielisyys on asia, joka minua on aina Death Cabissa niin kovasti viehättänyt. Codes and Keys on toki ihan turvallista aikuispoppia, enkä minä nyt sitä kuunnellessani ärry, myönnettäköön.



Koria Kitten Riot - The Lows & The Highs

Koria Kitten Riot, eli käytännössä laulaja-lauluntekijä Antti Reikko, oli vuoden mukavimpia uusia tuttavuuksia. Syksyllä ilmestynyt The Lows & The Highs on kansainvälisen tason suomalainen levy, ja kun MySpacessa KKR:n vaikutteiksi nimetään sellaisia kuin Elliott Smith, Neil Young, Sufjan Stevens, Bright Eyes, Nick Drake, Jon Auer, Damien Rice, The Flaming Lips, Regina Spector, Arcade Fire, Nada Surf, The Posies, Sparklehorse ja Death Cab for Cutie, minua kovasti hämmentää. Reikon makua ei voi moittia. Sitä voi kehua. Ja mikä parasta, hänen tekemänsä levytkin vastaavat odotuksiin. Harmillista KKR:n kannalta on, että tämänkaltainen musiikki on Suomessa on ihan marginaalissa, englanninkielisyytensäkin vuoksi. (Tuossa alla on liveversio kappaleesta Playing Truant, koska levyversiota ei ollut tarjolla ja koska Playing Truant on minusta miellyttävä kappale. Kappaleen poljento on kiva, kuin The Nationalin Fake Empiressa, mikä on hyvä asia.)



Ewert and the Two Dragons - Good Man Down

Tässäpä toinen uusi hieno tuttavuus, Tallinnasta. Ewertin ja tyyppien toinen levy Good Man Down julkaistiin loppuvuodesta myös Suomessa, ja levy on hieno, hieno. Levy on ollut ostoslistallani jo hetkestä, ja mikä sattuvinta, levy on juuri kadonnut Spotifysta, ja se on oikeastaan jopa vähän piristävää. Tuntuu kivalta ajatukselta se, että saapuu levyn kanssa kotiin, panee levyn soittimeen ja painaa nappulaa. Sitten, nappulan painamisen jälkeen, huoneen täyttää tämä avausraita, ja sitten hymyilyttää. Se on musiikilta kivasti tehty.


---

Sitten se vuoden paras levy!

The Pains of Being Pure at Heart - Belong

Tämän levyn nimeäminen vuoden parhaaksi ei vaatinut minulta lainkaan lihaksia, jos nyt lihaksia vaaditaan vuoden parhaan levyn valintaan. Ei kai vaadita. Minä pidän toiveikkuudesta ja ilmassa leijailemisesta, ja sitä tämä levy minulle edustaa mitä vahvimmin. Painsista minulle aina tulee sellainen onnellinen ja ilmava olo, jotenkin kuulas. Harmillisesti yhtyeen Flow-esiintyminen Helsingissä jäi väliin, mutta onnekas kun olin, näin samat kappaleet ja pari ylimääräistäkin maaliskuun viimeisenä päivänä Philadelphiassa. Tuntui kivalta. Joillain levyillä vain on muita enemmän merkitystä, ja esimerkiksi tällä levyllä on.

2 kommenttia:

  1. Hauska, ja valitettavan totuudenmukainen, toi kirjoittamasi pätkä DCFC'sta. Ihana bändihän se on edelleen, mutta Transatlanticismin tai Plansin tasolle on enää vaikea päästä. :/

    Kivaa, että Ewert+Lohharit pääsi myös sun listalle ^___^

    Ja mitä vuoden parhaaseen tulee, se ei oo mulle jotenkin auennut. Ehkä olen kuunnellut väärään aikaan ja väärässä mielentilassa, tai ollut vain niin ähkyssä, etten ole sisäistänyt mitään. Onneksi näihin voi palata myös ensi vuonna. :)

    VastaaPoista
  2. DCfC on kyllä hämmentävä - heittämällä yksi suosikkiyhtyeistäni, mutta silti niiden tuoreimmat tekemiset eivät oikein jaksa innostaa.

    Ja joo, Ewert pääsi listalle. Kuuntelen vähän vähän uusia levyjä, mutta tästä kyllä totisesti pidin. :)

    Luulen, että Pains aukesi mulle pitkälti siksi, ettei siinä sinänsä ole mitään kovin erityistä, vain tosi kiva tunnelma ja kivoja melodioita ja sointuja, jotka nyt vain jotenkin... tuntuvat. Muunkinlaiset näkemykset ovat aivan yhtä valideja!

    VastaaPoista