Kohuväite: Sigur Rós on Radiohead toisinpäin!

Ai miten niin? Onko pakko vastata? Vastaan silti.

Sigur Rós nimittäin alkoi minusta tehdä kunnon musiikkia vasta ensimmäisten levyjensä jälkeen. Radiohead taas teki kunnon musiikkia nimenomaan kolmella ensimmäisellä levyllään (tai jos ollaan supertarkkoja, kahdella ensimmäisellä, mutta kyllä se OK Computerkin on ihan OK). Ihan samalla tavoin kuin Sigur Rósin alkupään Agaetis Byrjun (1999) ja ennen muuta () (2002) eivät ole päätyneet aktiivikuunteluun, kaikki Radioheadin levyt sitten vuoden 1997 ovat olleet minusta ihan tylsiä ja mitäänsanomattomia. Huminaa ja ininää, kuka semmoisesta nyt. Tai siis monikin, huomaan, kun havainnoin ympäristöäni, mutta kun. Radioheadin tapauksessa on kyllä pakko myöntää, että nuo Kid A:t ja Amnesiacit ovat vieraannuttaneet minut myös kaikelta niiden jälkeen tulleelta, vaikka niissä kai voisikin olla jotakin potentiaalia, joku väitti joskus. En tiedä, onko.

Puitakoon nyt kumminkin tässä Sigur Rósia, koska sitä oli alun perin tarkoitus puida. Aloitin Sigur Rósin kuuntelemisen ostamalla Takk... -levyn maaliskuussa 2006. Pidin siitä - jo ensikuuntelulla Glósoli-kappaleen neljän ja puolen minuutin tienoiden räjähdyskohta sai aikaan pakahtuneen olon. Takk... on aika kaukana popista, mutta siellä on popsointukuvioita ja popmelodioita ja yllättävänkin yksinkertaisia tunnelmanluontiratkaisuja - ja ennen muuta siellä on lauluja, jotka ovat kokonaisia. Levyn loppupuoli kylläkin muuttuu unenomaiseksi mössöksi päässä, jos esimerkiksi sattuu nukahtamaan, mikä tässä tapauksessa on aika helppoa.

Mutta se Glósoli on silti kiva. (Samoin on toki vaikkapa Hoppipolla, mutta Glósoli on tuossa alla nyt.)

Seuraavalla levyllään Med suth i eyrum vid spilum endalaust (2008) (ja hei, sori, nyt annoin periksi noiden islantilaisten kirjainten kanssa, tiedän kyllä, ettei olisi pitänyt) ne menivät vielä popimpaan suuntaan, mikä tietysti miellytti minua. Tämä oli kesän 2008 levy, ja kyllä se näin keväälläkin jo toimii. Jos Takk... on öinen, Med suth i eyrum on ainakin vähemmän öinen. Levyn alkupuolesta tulee hyvä mieli. Kuten vaikka tästä Gódan daginn -laulusta.

Nämä molemmat levyt ovat tietysti vähän epätasaisia, mutta niin ovat monet muutkin levyt. Minua ei haittaisi lainkaan, jos Sigur Rós olisi vielä nykyistäkin vähemmän höttöisempää, koska yhtyeellä kumminkin olisi potentiaalia aikamoiseksi minun pääni sisällä.

Ja sitten tämä islannin kieli on kivaa ja jännittävää. Sigur Rósin nokkajätkä Jónsi voisi unohtaa sen epämääräisen satukielen ja englannin, koska islanti kuulostaa kivemmalta ja jännittävämmältä. Islanti on satukieltä parempi, koska islanti on oikea kieli, ja islanti on englantia parempi, koska islanti on islanti.

Musiikki-i'istä: 16 - Britanniaa, ei juuri muuta

Johanneksen musiikkiblokki puhuu itsestään kolmannessa persoonassa! Johanneksen blokin kirjoittaja nimittäin kaivelee arkistojaan ja aloittaa siten juttusarjan, jonka jatkumisesta ei tietenkään ole mitään takeita. Juttusarja kumminkin alkaa tästä nyt.

Kyse on siis siitä, että käyn läpi eri i'issäni kuuntelemiani musiikkeja. Aloitan 16-vuotisuudesta, koska silloin aloin kuunnella musiikkia, jota voin sanoa kuunnelleeni sillä lailla kuin musiikkia voi sanoa kuunnelleensa. Iän voi tiivistää vaikka siten, että 16-vuotiaalle minulle kaikki brittiläinen oli kova juttu.

Kun täytin 16, Manic Street Preachers oli maailmani kutakuinkin ainoa yhtye. Olin vastikään tutustunut yhteen toiseen suomalaiseen Manics-fanaatikkoon, ja sitten tehtiin kaksistaan lauluja ja soiteltiin - sekä niitä tekemiämme lauluja että covereita. Coverit olivat sellaisia kuin Yes, Faster, A Design For Life, If You Tolerate This Your Children Will Be Next, Australia, From Despair to Where ja Ain't Going Down ja Prologue to History ja oli niitä muitakin. Käsittelyssä oli oikeastaan Manicsin koko siihenastinen tuotanto. Joinain hetkinä katsottiin jotakin VHS-kasettia, jolla oli kaikkia Manics-videoita, livepätkiäkin jostain muinaiselta BBC:ltä.

Tuli syksy. Samainen ystävä, kutsuttakoon häntä tästä eteenpäin nimellä Yksi Toinen Suomalainen Manics-fanaatikko, tiesi kertoa, että Riihimäen Levy & Kasetti -levykaupassa olisi myynnissä Oasiksen (What's the Story) Morning Glory? -levy 40 markalla. 40 markalla! Sanoin, että osta se mulle, maksan kyllä nähdessämme. Ja Yksi Toinen Suomalainen Manics-fanaatikkohan osti. Ja minähän maksoin. Pyöräilin Järvenpään katuja ja teitä esimerkiksi kouluunmenemistarkoituksessa ja muissakin tarkoituksissa ja kannettava cd-soitin soitti muun muassa tuota alla olevaa laulua. Puiden lehdet olivat keltaisia, ilma kuulasta, aurinkokin kai paistoi.

Tuli joulu. Sain lahjaksi Blurin kokoelman. Siitäkin tykkäsin, vaikka aiemmin Blur oli ollut minulle ihan valloittamaton yhtye. Siellä oli esimerkiksi End of the Century ja The Universal, joista molemmat iskivät ja monet muutkin laulut iskivät. Sittemmin olen kuunnellut Bluria vähän enemmän, joskaan en vieläkään suunnattomasti.

Jossain välissä kehiin astui Placebo ja Placebon kaksi ekaa levyä. Ne molemmat ostin jostain ja ne molemmat olivat kivoja. Tykkäsin silti enemmän Without You I'm Nothingista. Niinä aikoina merkittäväksi kasvoi JJ72:n debyytti, kuten olen aiemminkin puinut. Kuuntelin myös Kula Shakerin kakkoslevyä Peasants, Pigs & Astronauts, ja erityisesti Shower Your Love -kappaleesta pidin. (Aloin kuunnella sitä, koska Yksi Toinen Suomalainen Manics-fanaatikko oli hehkuttanut sen kertosäettä, ja harvoinpa sellaista hehkutusta olin kumminkaan kuullut.)

Kevään koittaessa käsiin päätyi Sueden debyytti. Se liittyy päässäni toukokuiseen auringonpaisteeseen ja ristiriitaista kyllä jonkinlaiseen haikeuteen, mutta silloin nyt oli sellainen vaihe. Vähän kuuntelin jo Dog Man Star -levyäkin, mutta sen aika oli kunnolla vasta, kun olin 17. Debyytiltä miellyttävästi iski esimerkiksi The Drowners - loistava kertosäe siinä nimittäin.

Viimeisinä 16-vuotisina päivinäni ostin paikallisesta maalikaupasta spraymaalia yhdessä Yhden Toisen Suomalaisen Manics-fanaatikon kanssa. Menimme autotalliin ja otimme käsittelyyn pari valkoista t-paitaa, joista teipin ja jo mainitun spraymaalin kanssa sai näppärästi rakennettua Manics-fanituotteen iskevällä sloganilla. Provinssirock lähestyi. Mutta sen Provinssirockin aikaan olin jo vuoden vanhempi, joten siitä lisää myöhemmin jos joskus.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 16-vuotiaana:

Blur - The Best Of

JJ72 - JJ72

Kula Shaker - Peasants, Pigs & Astronauts

Manic Street Preachers - Everything Must Go

Manic Street Preachers - Generation Terrorists

Manic Street Preachers - Gold Against the Soul

Manic Street Preachers - The Holy Bible

Manic Street Preachers - Know Your Enemy

Manic Street Preachers - This Is My Truth Tell Me Yours

Oasis - (What's the Story?) Morning Glory

Placebo - Placebo

Placebo - Without You I'm Nothing

R.E.M. - Reveal

Suede - Dog Man Star

Suede - Suede

Voxtrot, nuorehkona nukkunut

Noin viisi vuotta sitten kuulin tämän laulun.

Mietin, että onpa hyvä. Kaikenlaisia kivoja kitaroita ja muutakin. Minun mieleeni laulu toi positiivisia puolia sellaisilta yhtyeiltä kuin The Smiths, Belle & Sebastian, Nada Surf ja Interpol - kaikkia näistä yhtymistä en osaa tarkkaan selittää, mutta sen verran niinä aikoina noista yhtyeistä pidin, että oli melkein automaattista, että alkaisin pitää myös Voxtrotista.

Ja niinhän siinä kävi. Se, mikä käynnistyi tapauksessani ensimmäistä kertaa täältä, johti minun ja Voxtrotin väliseen yhteyteen. Ei ole todellakaan jokapäiväistä, että innostun jostain uudesta musiikista niin vahvasti, mutta Voxtrot onkin Voxtrot. Haalin ne pari siihen mennessä ilmestynyttä EP:tä kuunneltaviksi, vähän myöhemmin sen kolmannenkin. Tykkäsin kaikista.

Ensimmäinen Voxtrotilta kuulemani kappale taisi olla kiistattoman thesmithsmäinen The Start of Something.

Ei ihan vastannut silloisia (tai nykyisiäkään) mielikuviani Texasista, mutta sieltä nämä kumminkin tulivat (joskin indiekaupunki Austinista). Nyt kun tätäkin laulua kuuntelen pitkästä aikaa, huomaan, että jonkin puhelinfiltterin läpi vedetty Ramesh Srivastavan ääni kuulostaa nimenomaan korostetun brittiläiseltä, vaikken sitä silloin huomannutkaan ihan samassa määrin aktiivisesti. Tyyppi on asunut Skotlannin Glasgow'ssa, siinä kai sitten syy.

Sitten tuli vuosi 2007 ja Voxtrot julkaisi levyn. Sitä tuli odotettua kovasti, ja se tuli ostettua suunnilleen julkaisupäivänä. Oudosti levy ei kuitenkaan tuntunut yhtä hyvältä kuin ne kolme EP:tä yhteenlaskettuna. Hyvä levy se oli silti, minun tapauksessani kesän 2007 paras. Tykkäsin jostain syystä muun muassa Firecrackerista, vaikka se onkin makuuni hivenen räyhäkäs. Kertosäkeessä on kiva meno.

Harmillista kyllä musiikkinsa ulkopuolella Voxtrot on tuottanut pääasiassa pettymyksiä.

Elokuun viimeisenä tai syyskuun ensimmäisenä päivänä 2007 Voxtrot oli tulossa soittamaan yhdelle ilmaisfestivaalille Tukholmaan. Sinnehän olin menossa, matkat ja kaikki oli jo varattu. Sitten kaikki kaatui, koska Voxtrot pääsi lämmittely-yhtyeeksi samanaikaiselle Arctic Monkeysin Pohjois-Amerikan-kiertueelle ja perui Eurooppaan sovitut keikkansa. Se oli kertakaikkisen syvältä, suolesta ja millä muulla tavalla tämän nyt vielä voisi ilmaista - siksikin, että pidin Arctic Monkeysia silloin ja totta puhuen pidän yhä vähän ärsyttävänä. No, ymmärrettävä päätös, mutta siten kävi.

Joskus helmikuussa 2008 oli uudestaan jännää, kun Ramesh Srivastava kyseli MySpacessa (niin, MySpacessa), onko kukaan Helsingissä, koska hän olisi kaupungissa eikä tiedä yhtään mitä tehdä. No minäpä sitten lähetin sille viestin, ja kerroin muutamia baareja (vaikken silloin tiennyt niistä kyllä juurikaan). Ja Ramesh vastasi, mikä oli ihmeellistä! Sanoi, että antaa virtuaalisen ilmoituksen, mikäli lähtee illalla liikenteeseen. Vastasin myöntävästi ja kerroin olevani kiinnostunut, enkä sen koommin enää koskaan siitä tyypistä kuullut samalla yksityisyyden tasolla. Hetken silti kutkutti.

Sitten tuli kesä 2010 ja Voxtrot päättyi. Hiljaiseloa oli jatkunut pitkään, Ramesh oli muuttanut Berliiniin ja oli kai niitä merkkejä muutenkin ilmassa. Yhtye soitti jäähyväiskeikkansa kesäkuussa ja siinä se sitten oli, vähän turhan nopeasti ohi. Pidän Voxtrotin tuotannosta edelleen kovasti, se nyt vain kuulostaa hyvältä, mutta kaiveleehan se ihan vähän, että livenä jäi yhtye näkemättä ja oluiden ääressä jäi Ramesh tapaamatta.

Death Cab for Cutie -ikävyys

Pahoittelen sitä, että olen viimeisen viikon aikana ollut laiska päivittäjä. Oman musiikin tekeminen ja tulevan levyn kanssa puuhastelu on vienyt yksinkertaisesti siinä määrin aikaa, että olen hetkittäin unohtanut blogini olemassaolon. Koska blogi nyt kuitenkin sattui tulemaan mieleen taas, päivitettäköön.

Tästä omasta tulevasta levystäni saadaan aikaan kömpelö aasinsilta Death Cab for Cutien tulevaan levyyn, joka ilmestyy toukokuun lopussa.

New Yorkissa satuin lukemaan jotakin musiikkilehteä. Ehkä Q:ta. Siellä oli iso Death Cab for Cutie -haastattelu. Ben Gibbard sanoi, että se yrittää edelleen tehdä lauluja vilpittömästi, mutta koska elämä on kuulemma nyt vähän toista kuin joskus seitsemän vuotta sitten, ne laulutkin ovat erilaisia. Ben Gibbardilla on lapsi ja kaikkea. Ei siinä mitään, ajattelin silloin. Höh, ajattelen nyt. Ne kolme raitaa, jotka olen DCfC:n tulevalta Codes and Keys -levyltä kuullut, eivät minusta ole ihmeellisiä. Ne ovat vähän tylsiä, eivät koskettavia. Harmillista. Toisin sanottuna DCfC on päässyt siihen ikävähköön tilaan, ettei yhtye nykyisessä ilmiasussaan oikein merkitse minulle mitään vaikka jotkin aiemmat levyt ovat merkinneet ja yhä merkitsevät paljon. Näistä kolmesta uudesta laulusta You Are a Tourist on paras, eikä siltikään oikein minkäänmoinen.

Koska kuitenkin on aina kivempaa puhua positiivisia kuin negatiivisia, mitä musiikkiin tulee, puhun mieluummin niistä yhtyeen vanhemmista levyistä kuin tästä tulevasta tai edellisestä (joka sekin oli pettymys).

No, parhaat Death Cab -levyt ovat ehdottomasti Transatlanticism (2003) ja Plans (2005). Olen pitänyt molemmista hyvinkin paljon. Ensimmäisiä Death Cab -pakahtumisiani oli Transatlanticismin nimikappaleen kuuleminen. Juuri nyt kuuntelen laulua mainittavan pitkästä aikaa, ja se on uskomattoman hyvä vaikka junnaakin vähän. Se etäisyys ja irrallisuus ja kaikki ja sekin, että kaikessa yksinkertaisuudessaan I need you so much closer on hienosti sanottu, vaikka rakenteellisesti moisen lauseen pystyy rakentamaan melko lailla kuka tahansa lukutaitoinen.

On sillä levyllä muutakin hienoa. Aina uudenvuodenpäivinä sitä pitää kuunnella, koska avausraidan nimi on The New Year ja koska siellä sanotaan, että This is the new year and I don't feel any different ja miksipä nyt siltä ei uudenvuodenpäivänä tosiaan tuntuisi - harvemmin mikään muuttuu yhdessä yössä, jos sinä yönä tapahtuu vain ulkoisia, kuten uusinavuosina usein.

Plansillakin on kaikkea hienoa. Avausraidan lisäksi myös esimerkiksi Your Heart Is an Empty Room. Suosikkilyriikoitani. Joku on joskus väittänyt Death Cabia laskelmoivaksi juurikin lyyrisistä syistä, mutta ei tämä vain mitenkään voi olla laskelmoitua, koska tämä on koskettavaa. Ja tämä laulu ei kaipaa yhtään mitään enempää, se on tässä, mahdollisesti yksi parhaista kappaleista koskaan, etenkin, kun on olemassa mielentila ja kun matkustaa esimerkiksi itäeurooppalaisessa minibussissa keskellä yötä ja havaitsee, että voisi kai niitä silmiä välillä pitää aukikin, niin näkisi enemmän.

Kolmanneksi paras tai ainakin kolmanneksi kuunnelluin Death Cab -levy on We Have the Facts and We're Voting Yes (2000).

Olenpa minä nämä livenäkin nähnyt, Brysselissä marraskuussa 2008. Petyin ihan vähän, koska ne olisivat kai voineet kuulostaa vähän suuremmiltakin. Ja vaikka Chris Walla ihan hyvin osaisi laulaa, se ei juurikaan laulanut taustoja, vaikka moinen olisi minusta sopinut kuvaan mainiosti. Ilta oli kuitenkin hieno - muun muassa, koska lämmittelijäyhtye sai aikaan tosi voimakkaita reaktioita noin kaikilla kuudella soittamallaan laululla. (Se yhtye on sittemmin minulle hyvin merkittäväksi kasvanut skotlantilainen Frightened Rabbit.)

Vaan Death Cabiin palatakseni. Minusta tuntuu, että se yhtye on minun elämässäni nyt enemmän tai vähemmän menetetty tapaus. Onneksi niiltä tuli pari tosi hienoa levyä silloin aiemmin, koska tämä tuleva ei näytä siihen kykenevän. Se on harmillista, mutta ehkä se on luontevaakin sitten. Harvapa bändi nyt kuitenkaan pystyy tekemään läpi uransa sellaista musiikkia, johon samalla pakahtumisen asteella jaksaisi suhtautua.