En yleensä suuremmin syty niin sanotuista cover- eli lainakappaleista. Toki toisinaan soitan omilla keikoillani yhden sellaisen jossain välissä asettaakseni itseni kömpelöä metaforaa käyttääkseni musiikilliselle kartalle. Vaan kuulijana lainakappaleista syttyminen on monesti hankalampaa.
Poikkeuksiakin on. Yksi sellainen tuli vastaan viime yönä Band of Horsesin Facebook-syötteessä. Yhtyeen vuonna 2006 ilmoille päässyt Funeral-kappale kun oli saanut kunnian päästä kööpenhaminalaisen Copenhagen Collaboration -ryhmittymän versioimaksi. Versio on minusta ylistämisen arvoinen ja hieno. Katsokaa ja kuulkaa vaikka.
Alkuperäinen kappale on minusta ollut ihan hyvä. Tämän version myötä voin helposti todeta, että kappale on tosi hyvä. Kööpenhaminalaisten versio laulusta on yksinkertaisesti jonkinlainen malliesimerkki onnistuneesta coverista: se tuo alkuperäisestä kappaleesta esiin uusia puolia ja tekee siitä lopulta paremman.
Kieltämättä tässä yhteydessä on vähän hurjaakin nähdä yksi Amsterdamin-vaihto-oppilasaikojen kaveri tuolla mukana lauleskelemassa - muistan hänen kertoneen eräällä syksyn 2008 Sigur Rós -keikalla, että hän soittaa kotimaassaan tällaisessa Alcoholic Faith Mission -yhtyeessä. (Se on muuten hyvä yhtye sekin. Alcoholic Faith Mission kävi tammikuussa Tavastialla soittamassa ihan liian puolityhjälle salille hienon ja intensiivisen keikan, jollaisen haluaisin nähdä toistekin.) Pikasilmäyksellä olin havaitsevinani muitakin Alcoholic Faith Missionin jäseniä tuolla. Heidän lisäkseen tämä Copenhagen Collaboration pitää sisällään ilmeisen melkomoisen sekoituksen erilaisten kööpenhaminalaisyhtyeiden soittajia ja laulajia.
Ensimmäinen puolikas 23 vuoden ikääni on sikäli musiikillisesti kiinnostava, että kesällä tuli kuunneltua ennen muuta kesäiseltä kuulostavaa musiikkia ja joulukuussa lopulta jotain erittäinkin epäkesäistä. Niin kävi kai vähän sattumalta, en silloin ajatellut, että vuodenaikojen vaihtelulla olisi minuun mitään vaikutusta.
Minun kesäni 2007 levy oli ehdottomasti Voxtrotin samanniminen debyytti. Odotettu levy, kyllä, mutta odotukset olivat kovempia kuin itse lopputulos. No, itsepä olivat tehneet niin hyviä EP:itä. Nyt ei ole enää koko bändiäkään olemassa, mutta pantakoon tähän silti yksi laulu siltä kesältä, Ghost.
Oli siis kesä. Silloin sattui siitä harvinainen asia, että englanninkielinen suomalaisyhtye onnistui kuulostamaan hyvältä - kuuntelin nimittäin Rubikia. Yhtyeen ensimmäinen levy on minulle liian kikkailevaa (myöhemmätkin levyt potentiaalisesti), mutta yksi laulu oli ylivoimaisesti ylitse muiden, koska se oli, no, poppia. City and the Streetsissä on monina hetkinä vähän kaikkea oleellista: kivalta kuulostavia kitaroita ja kivalta kuulostava melodia. (Hauskahko yksityiskohta muuten: YouTube-pätkän ääniraitaa on leikattu alusta, koska oikeastihan kappale alkaa sellaisella yhden soinnun riffillä. Veikkaan leikkelyn syyksi sitä, että se yhden soinnun riffi on vähän epätarkasti soitettu mutta mennyt kumminkin studiossa läpi. No, toimii kyllä näinkin.)
Eräänä marraskuun alun päivänä satoi lunta tai räntää, ja tuusulalaisessa Jokelan taajamassa sattui ylimääräisten uutislähetyksen arvoisia. Saman päivän iltana Tavastialla oli jokseenkin valoisampi meno, sillä kolme kömpelöä brooklynilaista soitti lavalla kosketinsoittimia. Edelliskesänä tätä oli tullut kuultua levymitassakin.
Sitten tuli joulukuu, ja olin löytänyt The National -yhtyeen Boxer-levyn jälkimainingeissa.
Siitä ajasta muistuttaa jostain syystä myös toinen laulu, ennalta vain puolitutun The Decemberistsin The Engine Driver. Alla- ja ylläolevat musiikit sopivat siihen aikaan: oli pimeää, joulukuu, luntakaan ei satanut, ja täytin ohessa 23,5 vuotta.
Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 23-vuotisuuteni ensimmäisellä puoliskolla:
Au Revoir Simone - The Bird of Music
The Decemberists - Picaresque
Editors - An End Has a Start
The National - Alligator
The National - Boxer
Of Montreal - Hissing Fauna, Are You the Destroyer?
Heräsin toissa yönä sattumalta kesken kaiken, koska huoneeseen oli tulvinut sälekaihdinten väleistä valoa. Katsoin puhelimeni kelloa. 4.40, se sanoi, ja ajattelin, että tässähän voisi valvoa vielä viiden minuutin verran ihan vain siksi, että voisi kokea intertekstin.
Niin oli sitten kello lopulta yllä olevan kappaleen nimen verran. Menin takaisin uneen. Hyvin paljon myöhemmin samana vuorokautena kuulin ylläolevan kappaleen elävänä.
Kerta oli elämässäni viides. Paikka oli Helsinigin Korjaamon Kulmasali. Eikä koskaan ennen ole käynyt niin, että olisin nähnyt, että se yhtye taputetaan takaisin takahuoneesta. Tai sitten minä vain muistan väärin. En kai muista. Mutta ihan oli syytäkin taputtaa, aina ennenkin olisi tosin ollut. Varsinaisen setin päättänyt 4.45 a.m. oli kuitenkin tällä kertaa jopa poikkeuksellisen hyvä. Ja niin oli se encorelaulukin, Pattern, jonka kuulin ensi kertaa reaaliajassa. Tuli mietittyä, miksi vasta ensi kertaa.
Katselin välillä ympäri salia ja siten saatoin huomata yleisön jonkinlaisen haltioitumisen tason olevan aika suuri. Tulin samalla todenneeksi, että ehdin jossain välissä haltioitua itsekin. Samalla mieleen kuitenkin tuli erä ihmetyksiä. Miksi Delay Trees soittaa aina vain muutamallekymmenelle ihmiselle, vaikka se tekee kauniita lauluja, esittää ne kauniisti, on tehnyt viime vuoden parhaan levyn ja on muutenkin aivan käsittämättömän hyvä? Miksi Delay Trees soittaa vain muutamallekymmenelle ihmiselle, vaikka ne ansaitsisivat täysiä saleja ja sen, että viimeinenkin pääsylippu myytäisiin?
Ehkä kyse on joistain muotivirtauksista. Ehkä kyse on siitä, että tämä on Suomi, ja Suomessa kuunneltava indiemusiikki (tai jokin sellainen) on usein vähän toisenlaista kuin se indiemusiikki, josta vaikkapa minä eniten pidän. Delay Trees kun ei ole kahden äänen syntetisaattoripoppia tekevä aurinkolaseihin pukeutuva mystisenviileä duo tai rosoista möykkärockia soittava alternativegaragekokoonopano, vaan yhtye, joka vain tekee selittämättömästi hyvää musiikkia, jota ei oikein suoraan voi verrata mihinkään ulkomaiseen viiteryhmäläiseensä. Yhtye kuulostaa eniten itseltään. Ja onnistuu joskus aiheuttamaan tiettyä haikeutta, joka valtaa mielen, kun katuvalot syttyvät kesäöinä, ja vielä enemmän niinä hetkinä, kun ne sammuvat ja kaikki on aika kirkasta mutta silti väistämättä ohi.
(Sellaisten tunteiden aiheuttaminen on muuten musiikilta todella todella paljon tehty.)
Mutta onhan se onni, että Helsingissä vaikuttaa tällainen yhtye. Jos Delay Trees tulisi esimerkiksi Pohjois-Amerikasta, jo ajatus tämän yhtyeen näkemisestä tuntuisi hienolta. Ja nyt niitä kuultuja keikkoja on ollut jo aika monta. Kyllähän tästä yhtyeestä pitäisi kuulla koko maailman, vaikkei koko maailma tietenkään ymmärrä. Silti.
On kiintoisaa jälkeenpäin huomata, kuinka musiikinkuuntelu on joskus vaihdellut i'ittäin niinkin voimakkaasti kuin on. Esimerkiksi 22-vuotiaana löysin - hämmentävää kyllä - vähemmän itselleni uutta musiikkia kuin monesti aiemmin tai monesti sen jälkeen. Vaan ei elämä suinkaan musiikitonta silloinkaan ollut.
Syksyllä 2006 kiinnostava torontolaisyhtye The Hidden Cameras oli tulossa keikalle Helsinkiin. Silloin tuli oltua jotenkin hölmö: miksipä sinne keikalle nyt menisi, kun yhtye on kuitenkin vähän vieras. No, sitten keikka oli ohi, en tietenkään ollut yleisössä, ja Roomaan kulkeneessa lentokoneessa lukemassani Hufvudstadsbladet-lehdessä Tavastian-keikkaa kehuttiin sympaattiseksi. Myöhemmin syksyllä tuli sitten kahta yhtyeen levyä kuunneltua. Yksinkertaista oli, mutta ihan hassua silti. Alkoi harmittaa vähän se keikankin väliinjäänti. Yhtyeelle tyypillisintä on sellainen suora, yksinkertainen, naivistinen ja aika kevyt meno, mutta oli niillä ilmiselvästi myös toinen puoli, sellainen vähän herkempi. Pidin paljon esimerkiksi kappaleesta A Miracle.
Erilaisten Mercury Revin keikkaa edeltäneiden Tavastian äänentoistoon liittyneiden sattumien ja seurueeseen kuuluneiden herkkien korvien seurauksena tuli siinä joskus syksyn aikana tutustuttua myös toiseen pohjoisamerikkalaiseen indiepopyhtyeeseen. Sen nimi on The Spinto Band, ja vaikken ole sitä yhtyettä jaksanut avausalbumiaan enempää, avausalbumi Nice and Nicely Done on nimensä mukaisesti kyllä mukava. (Livenäkin ovat jotenkin hassuja kazoo-pilleineen ja jaettuine mikrofoneineen ja kummallisine liikkeineen, mutta se tuli todettua vasta ei seuraavana vaan sitä seuraavana vuonna.) Levyn suurin hitti on eittämättömästi Oh Mandy, joka luontevasti oli myös ensimmäinen yhtyeeltä kuulemani kappale. Se on oikeinkin perinteinen, jonkun mielestä varmasti jopa kliseinen indiepoplaulu. Mutta no, sellainenhan kuulostaa kivalta.
Tavallaan hassu sattuma on, että samassa iässä tuli kuunneltua myös Clap Your Hands Say Yeahin debyyttilevyä, ja taas on kyse yhtyeestä, jonka seuraava levy ei sitten herättänyt sisälläni oikein mitään. Ja yhtyeestä, joka kuulostaa stereotyyppisesti indieltä. Ja yhtyeestä, jonka lauluissa on kiva tunnelma. CYHSY (niin, CYHSY) on tosin vielä stereotyyppisempi kuin edellä mainittu The Spinto Band, koska CYHSY:lla (niin, CYHSY:lla) on moinen nimi. Mutta sellaista oli se aika. Oli kivaa, kun tyypit lauloivat huolettomassa falsetissa, vaikken itse moista laulutapaa ikinä kunnollisesti oppinutkaan. No, In This Home on Ice on edelleen mielekäs laulu.
Lisäksi voi olla, että näin 22-vuotiaana yhden yhtyeen ainakin kolmesti. Sellaisen kuin Handsome Furs. Erottajan keikan jälkeen ostin Plague Park -levynsä suoraan Alexei Perryltä CD-R-raakaversiona. Aivan kiva levy, vaikka edelleen kyllä tykkäänkin enemmän Wolf Paradesta, jonka eräänlainen sivuprojekti tämä siis on. Dan Boeckner yhdistää.
Vuoden 2007 tammikuussa tai joskus silloin tuli ensimmäinen maistiainen myös Arcade Firen kakkoslevyltä Neon Bible. Levy ei mitenkään koskaan voi tietenkään yltää Funeralin tasolle, eikä yltänyt silloinkaan, mutta tulipa kuunneltua. Pidän kyllä Neon Biblestakin, vaikkei se yhtä erityinen olekaan. Seuraavassa ehkä levyn paras laulu. Mielestäni. Ehkä.
Semmoisia.
Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 22-vuotiaana:
Arcade Fire - Neon Bible
Clap Your Hands Say Yeah - Clap Your Hands Say Yeah
