Portlandilaista indiefolkia: Blind Pilot

Viimeisten vuosien ajan olen ollut oudosti viehtynyt amerikkalaiseen Portlandin kaupunkiin Oregonin osavaltiossa, mikä nyt ei varmaankaan ole suuri yllätys - Portlandin maine vaihtoehtokulttuurin, outouden ja taiteen tyyssijana on ollut olemassa jo hyvän kotvan, ja onpa aihetta käsitelty myös ironisehkon huumorin keinoin, kuten muun muassa Portland-televisiosarjassa: "Portland is where young people go to retire." Ja mikäpä on Portlandissa nuoren ihmisen eläköityessä, kun voi tehdä kivoja asioita ja syödä outoja donitseja.

Portlandissa vaikuttaneita kivojen asioiden tekijöitä on hämmentävän runsaasti. Minulle niistä tutuimpia ovat tietysti artistit ja yhtyeet, kuten Elliott Smith, The Decemberists, The Shins, Chris Walla ja kaikenlaiset sellaiset. Uusin vastaani tullut kiva Portland-asia on eräänlaista indiefolkia soittava Blind Pilot -yhtye.

Tästä kaikki äsken alkoi: yhtyeen 3 Rounds and a Sound -debyyttilevyn (2009) päätös- ja nimikkoraidasta, jonka ensimmäisenä satuin kuulemaan. Last.fm-musiikinkuuntelupalvelu suositteli minulle tätä yhtyettä, ja syystä suosittelikin. Yhtyettä verrattiin kolmeen viimeaikaiseen suosikkiini, mikä riitti mitä mainioimmaksi syyksi innostua. Minä innostuin niinkin paljon, että televisiosta tullut sinänsä kiinnostava jalkapallo-ottelu sai jäädä taustalle ja äänettömäksi jo ensimmäisen puoliajan loppupuolella. Olo ei ollut jalkapallon intensiiviseen katsomiseen muutenkaan sopiva, eikä varsinkaan siinä vaiheessa, kun tämä yhtye kävi tutummaksi.

Toisella levyllään, viime vuonna ilmestyneellä We Are the Tidellä, yhtye on siirtynyt kohti kokonaisvaltaisempaa bändisoundia, huomaan. Avausraita Half Moon sen jo osoittaa.

Yhtyeen torvenkäyttö tuo mieleen muun muassa Fanfarlon, ja sitä kautta ehkä myös Beirutin, mutta Beirut ei ole minusta ollenkaan niin hyvä kuin Fanfarlo. No, sivujuonne. Samalla tässä on jotain sellaista vanhempaa folkhenkeä, mikä kivasti sopii tällaiseen melko tyhjään ja omalla tavallaan pimeään huoneeseen, jota lämmittävä patteri on unohtunut vähän turhan vaimealle. Tämän seurauksena ruumiin ulokkeet, kuten nenä, ovat mainittavan kylmiä. Jos musiikki voisi sellaisia ulokkeita lämmittää, tämä lämmittäisi.

Blind Pilot tuli vuonna 2008 Pohjois-Amerikan länsirannikon indiepiireissä hieman tunnetuksi polkupyörillä tekemästään kiertueesta: se alkoi Washingtonin Bellinghamista (Death Cab for Cutien kotikaupunki, muuten) ja päättyi Meksikon rajalle, Kalifornian San Diegoon. Yhtye veti polkupyöriensä perässä itse suunnittelemiaan kärryjä. Sikäli aika osuvaa, että polkupyöränkäytössä juuri Portland on Yhdysvaltojen johtava kaupunki.

En tiedä, kuinka tervettä on luoda erilaisista kaupungeista kuvaa niissä tehdyn musiikin perusteella, mutta niin minä nyt vähän tapaan tehdä: mitä parempaa musiikkia, sitä kiinnostavampi kaupunki. Ulkomaille, etenkin Pohjois-Amerikkaan, muuttaminen on minusta ollut aina jokseenkin kiinnostava ajatus, ja jos muuttoperusteena olisi pelkkä musiikki, muuttaisin varmaan Portlandiin (muutenkin tietysti saattaisin). Tämä Blind Pilot on siihen uusin syy.

Freelance Whales - Location

Sori, täällä on ollut hiljaista. Minulla on ollut kaikkea tämän blogin näkökulmasta epäolennaista tässä käynnissä. Paljon on toki ollut käynnissä myös sellaista, joka nimenomaan on olennaista. Eilen näin yhden virolaisyhtyeen loistavan keikan ja aiemmin viikolla sain 500 cd-levyä, siis maaliskuussa julkaistavan pitkäsoittoni painettuna ja monistettuna, ja sehän oli tosi siistiä myös, mutta mistään näistä en ehdi enempää kirjoittaa juuri nyt, koska on kohta kova kiire junaan. Toinen syy on se, että olen viime päivinä päätynyt kuuntelemaan yhtä kappaletta toistuvasti, niin kosolti, että siitä nyt on pakko jotain tännekin pukahtaa. Tai pakko ja pakko, mutta ymmärtänette.

Kyseessä on brooklynilaisen (no niin, ärsyyntykää ja lopettakaa lukeminen tähän, mikäli ns. hipsterileima saa kuuroksi myös sille verta seisauttavalle musiikille, joka saa aikaan liikettä sisällä) Freelance Whalesin (no niin, ärsyyntykää bändin nimestä, koska se ei kyllä ole kaksinen) vuonna 2010 (no niin, ärsyyntykää, koska tämä ei edes ole mikään uusi juttu, mutta minä kuulin tästä ensi kertaa vasta ehkä keskiviikkona) julkaistun Weathervanes-levyn kolmosraidasta Location.

Tavallaan tällainen laulu on tehty jo monesti. Freelance Whalesia on syytelty pikaisen hakukoneenkäytön perusteella muun muassa siitä, ettei yhtye keksinyt debyytillään mitään uutta, ja siitä, että yhtye kuulostaa nynnyltä. Minä pitäisin molempia kehuina. Tässä Belle & Sebastian kohtaa The Postal Servicen pienin Sufjan Stevens -maustein, eikä sillä kombinaatiolla noin yleisestikään voi kovin helposti epäonnistua.

No, nimien pudottelu sikseen. En pidä tästä laulusta ilmeisten vertailukohtiensa vuoksi, vaan siksi, että se on kaunis ja tuntuu.

Joistain pusikoista näitäkin bändejä vain vähän myöhässä nousee tietoisuuteen. Aina ei onnistu ajan seuraaminen. Yhtä kaikki: jos ette tätä yhtyettä ole vielä kuunnelleet, kuunnelkaa. Se voi palkita.

Siitä, kuinka hienoa on, että Nada Surf on yhä Nada Surf

Nada Surf teki uuden levyn. Levy on mielestäni muun muassa todella hyvä, loistava, haikea, ja toiveikas. Ylipäätään nadasurfmainen. Ja jos levy on nadasurfmainen, on ihan päivänselvää, että sitten minä myös pidän siitä levystä paljon.

On ihmeellistä, että tämä kaikki tapahtuu juuri nyt, aikana, jona en yhtään olisi osannut odottaa, että Nada Surfin uusi levy olisi niin hyvä kuin se on. Niin moni vanha suosikkiyhtye kun on kuin huomaamatta valunut kategoriaan, jossa uudet julkaisut eivät enää kosketa, ja jotenkin olin onnistunut sijoittamaan sinne myös Nada Surfin - onhan kitaristi-laulaja-lauluntekijä Matthew Caws jo 44-vuotias, ja hetihän moisiin ikiin tulee suhtauduttua epäillen. Mutta sitten tulee tämä The Stars Are Indifferent to Astronomy, joka osoittaa, että Nada Surf on edelleen tunnistettavasti Nada Surf ja Matthew Caws tunnistettavasti Matthew Caws.

Asian voi todeta heti levyn avausraidasta Clear Eye Clouded Mind, jonka b-osassa Caws tuntuu taas kerran olevan eksyksissä juuri sillä tavalla, joka minuun Nada Surfin musiikissa niin suunnattomasti vetoaa.

All I feel is transition / when do we get home? / All I feel is transition / now to be alone / with a clear eye but a clouded mind.

Clear Eye Clouded Mind sisältää vahvoja power pop -kaikuja yhtyeen nuoruusvuosista, ja lisää nadasurfmaisuutta tulee heti seuraavassa Waiting for Somethingissä. Se alkaa vilpittömän kauniilla laulumelodialla, aivan kuin vuoden 2003 harvinaisuuslaulu End Credits (yksi yhtyeen parhaista, muuten). Tuollainen yksittäinenkin hetki voi ilmiselvästi saada tällaisia reaktioita aikaan. Olen aina (siis aina kun olen Nada Surfista tiennyt) pitänyt Cawsin laulumelodioista ja lauluäänestä. Tässä pääsevät molemmat hienosti oikeuksiinsa.

Minua voi aivan vapaasti haukkua helpoksi, mutta tällä levyllä monet yksinkertaisehkot hokemat tuntuvat vahvasti ja selittämättömästi koskettavilta. Kuten vaikkapa Jules and Jim -kappaleen kertosäe: I am lost in my mind when you go to sleep. Ehkä vain samastun eksyviin ihmisiin; taidan toisinaan olla sellainen itsekin.

Tällä - tai siis tälläkin - levyllä Matthew Caws suhtautuu asioihin lämpimästi ja lempeästi, niin, että välillä on helppoa olla kritiikitön. Caws kuuluu niihin musiikintekijöihin, jotka kiehtovat minua myös ihan vain ihmisinä. Voisi olla mielekästä vaikka tutustua. Sellainen kuva on jotenkin vain päässyt muodostumaan päähän paitsi levyistä myös kolmesta elämässäni näkemästäni Nada Surf -keikasta. Neljättä en panisi pahakseni.

Vaaditaan tietysti aikaa, että näin isoja asioita voi lähteä väittämään, mutta siitä huolimatta tuntuu jo nyt, että The Stars Are Indifferent to Astronomy on Nada Surfin parhaita levyjä. Ei ehkä ihan paras, mutta silti samassa sarjassa suosikkini Let Gon (2003) ja sen hienon seuraajan The Weight Is a Giftin (2005) kanssa. Toisin sanottuna on täysin mahdollista, että lopulta tämä on minusta vuoden 2012 paras levy.

Päivä, jona lontoolainen musiikki

Aivan aluksi haluan kiittää kahta ihmistä.

Sitä, joka kirjoitti tuon, ja yhtä toista, joka niin ikään oli lukenut tuon tuossa edellä linkitetyn tekstin mutta sen lisäksi malttanut painaa tekstiin upotetun YouTube-videon play-painiketta, kuunnellut sen jälkeen muita YouTube-videoon upotetun yhtyeen kappaleita ja sitten vielä vasiten suositellut niitä minulle aiemmin tänään. Tämän kaiken seurauksena tietokoneeni toistaa juuri nyt Allo Darlin' -yhtyettä, jonka tekemästä musiikista pidän.

Silver Dollars on ehkä suosikkilauluni yhtyeen vuonna 2010 ilmestyneeltä debyyttilevyltä Allo Darlin'. Helppoa ja harmitonta ja kivaa ja hyväntuulista ja alakuloisuudelta pelastavaa ja mielekästä ja keksinköhän nyt tässä vielä joitain positiivisia adjektiiveja ajautumatta etäiselle sivuraiteelle. Jos nyt pyydettäisiin vertaamaan, Allo Darlin' on minusta 1) tarpeellisella rosoisuudella koristeltua Belle & Sebastiania, 2) liiasta rosoisuudesta riisuttua Girlsiä ja 3) liiasta ärsyttävyydestä riisuttua Hello Saferidea (esimerkiksi siksi, että näillä on naislaulaja ja jossain kappaleessa mainitaan 'Sweden' ja ehkä nämä voisivat tosiaan ihan hyvin sanoa tulevansa Ruotsista eikä kukaan epäilisi).

Allo Darlin' vaikuttaa Lontoossa, mutta tämä niiden laulaja, Elizabeth Morris, on Australiasta. Ja ehkä tuo Hello Saferide -yhteys sitten selittyy sillä, että Allo Darlin' on alkanut Morrisin sooloprojektina, aivan kuten Hello Saferide on Annika Norlinin sooloprojekti, ja Allo Darlin' voidaan määritellä twee popiksi, aivan kuten Hello Saferide voidaan.

Niinpä minä sitten tänään ajauduin kuuntelemaan myös Fanfarloa, vähän, kun nehän tulevat Lontoosta myös. Ja niilläkin on muualta (tällä kertaa Ruotsista) tullut (nimellä Simon Balthazar tunnettu) laulaja.

Fanfarloa ja Allo Darlin'ia yhdistää lisäksi yksi muukin kiva asia. Molemmat ovat julkaisemassa tänä vuonna uuden levynsä. Fanfarlon Rooms Filled with Light ilmestyy 27. helmikuuta ja Allo Darlin'in Europe huhtikuussa. Allo Darlin'iin tutustuin vasta tänään, joten toisesta levystä kuuleminen saman päivän aikana on jopa vähän liiallista. Fanfarlo sen sijaan on vanha tuttu, ja debyyttilevy Reservoir oli niin hieno, että sen päihittäminen voi olla hankalaa. Etenkin, kun tämä tulevan levyn ensijulkaisu Replicate ei kuulostanut kovin hyvältä. Kappale nimeltä Deconstruction sen sijaan on parempi.

No, Fanfarlosta voi ainakin sanoa, että beirutmaisesta torvin höystetystä äänimaailmasta on mitä ilmeisimmin siirrytty elektronisempaan suuntaan, enkä ole ihan varma, onko se hyvä asia. Allo Darlin' saisi ainakin jatkaa aiemmalla linjallaan, enkä kyllä valittaisi.