Vuoden levyt

No niin. Vuosi loppuu. Voisin listata vuoden parhaat levyt. Paitsi etten osaa. Olen paha junnaaja. Kuuntelen laiskasti uutta musiikkia. Olen uudesta musiikista kyllä tietoinen, mutta kun aina ei uusi musiikki sillä lailla hetkauta.

Listaan siis vain vuoden levyt. Sellaiset levyt, joiden julkaisu on sattunut hetkauttamaan minua edes vähän johonkin suuntaan. Ja ehkä minä nyt osaan nimetä yksittäisen vuoden 2011 parhaan levyn, mutta säästänpä sen - draamantajuinen kun olen - tuonne loppuun.

Esimerkiksi tällaisia vuonna 2011 ilmestyneitä levyjä minä vuonna 2011 kuuntelin.

Bright Eyes - The People's Key

Kävelin ympäri Manhattania (pahoittelen sijainnilla makusteluani!) tämä levy korvissani ja valmistauduin illalla koittavaan keikkaan (pahoittelen keikkaelämyksellä makusteluani!). Syksyllä 2010 minulla oli kova Bright Eyes -vaihe, jolloin kuuntelussa olivat etenkin Fevers & Mirrors (2000) ja I'm Wide Awake, It's Morning (2005). The People's Key on toisenlainen levy, jopa sellaista yleisempää indiepoppia, eikä muutos välttämättä ollut huono. Levy osoittautui lähtöolettamuksia kivemmaksi, vaikkei olekaan Bright Eyesin paras. Saapa nähdä, veikö Conor Oberst Bright Eyesin lopullisesti naftaliiniin tämän levyn myötä. Toivon tietysti, ettei.

William Fitzsimmons - Gold in the Shadow

Gold in the Shadow on tavallaan William Fitzsimmonsin monipuolisin levy. Levy ei todellakaan ole huono, mutta kyllä se ehkä silti minusta on Fitzsimmonsin huonoin, jos valita pitää. Fitzsimmonsin kolme ensimmäistä levyä ovat kaikki minulle läheisempiä, vaikka niissä toistetaan miltei tavaramerkinomaisesti paria sointukuviota. Lisäksi kolmella ensimmäisellä levyllä on monia surullisia lauluja. Gold in the Shadow taas on valoisampi ja soittimellisempi ja bändimäisempi levy. Kyllä tämäkin kivasti istuu hiljaisiin iltoihin ja sellaisiin.

Death Cab for Cutie - Codes and Keys

Harmillista kyllä, Death Cabin uusin ei ole minusta kovin erityinen levy - etenkään, kun ottaa huomioon, että yhtye on aikoinaan tehnyt Transatlanticismin (2003) ja Plansin (2005) kaltaiset mestariteokset. Yhtye on kasvanut aikuiseksi, Ben Gibbard on kasvanut aikuiseksi, Ben Gibbard on muuttunut seesteisemmäksi, Ben Gibbard on luopunut alkoholista ja alkanut juosta maratoneja, ja Ben Gibbardin elämä on ilmiselvästi tasaisempaa. Tämä kaikki on varmasti ollut ihan hyväksi Gibbardin elämänlaadulle. Harmillista vain on, että Gibbardin tekemän musiikin surumielinen perusluonne on samassa rytäkässä mennyt, koska nimenomaan surumielisyys on asia, joka minua on aina Death Cabissa niin kovasti viehättänyt. Codes and Keys on toki ihan turvallista aikuispoppia, enkä minä nyt sitä kuunnellessani ärry, myönnettäköön.

Koria Kitten Riot - The Lows & The Highs

Koria Kitten Riot, eli käytännössä laulaja-lauluntekijä Antti Reikko, oli vuoden mukavimpia uusia tuttavuuksia. Syksyllä ilmestynyt The Lows & The Highs on kansainvälisen tason suomalainen levy, ja kun MySpacessa KKR:n vaikutteiksi nimetään sellaisia kuin Elliott Smith, Neil Young, Sufjan Stevens, Bright Eyes, Nick Drake, Jon Auer, Damien Rice, The Flaming Lips, Regina Spector, Arcade Fire, Nada Surf, The Posies, Sparklehorse ja Death Cab for Cutie, minua kovasti hämmentää. Reikon makua ei voi moittia. Sitä voi kehua. Ja mikä parasta, hänen tekemänsä levytkin vastaavat odotuksiin. Harmillista KKR:n kannalta on, että tämänkaltainen musiikki on Suomessa on ihan marginaalissa, englanninkielisyytensäkin vuoksi. (Tuossa alla on liveversio kappaleesta Playing Truant, koska levyversiota ei ollut tarjolla ja koska Playing Truant on minusta miellyttävä kappale. Kappaleen poljento on kiva, kuin The Nationalin Fake Empiressa, mikä on hyvä asia.)

Ewert and the Two Dragons - Good Man Down

Tässäpä toinen uusi hieno tuttavuus, Tallinnasta. Ewertin ja tyyppien toinen levy Good Man Down julkaistiin loppuvuodesta myös Suomessa, ja levy on hieno, hieno. Levy on ollut ostoslistallani jo hetkestä, ja mikä sattuvinta, levy on juuri kadonnut Spotifysta, ja se on oikeastaan jopa vähän piristävää. Tuntuu kivalta ajatukselta se, että saapuu levyn kanssa kotiin, panee levyn soittimeen ja painaa nappulaa. Sitten, nappulan painamisen jälkeen, huoneen täyttää tämä avausraita, ja sitten hymyilyttää. Se on musiikilta kivasti tehty.

(In The End) There`s Only Love by Ewert and The Two Dragons

---

Sitten se vuoden paras levy!

The Pains of Being Pure at Heart - Belong

Tämän levyn nimeäminen vuoden parhaaksi ei vaatinut minulta lainkaan lihaksia, jos nyt lihaksia vaaditaan vuoden parhaan levyn valintaan. Ei kai vaadita. Minä pidän toiveikkuudesta ja ilmassa leijailemisesta, ja sitä tämä levy minulle edustaa mitä vahvimmin. Painsista minulle aina tulee sellainen onnellinen ja ilmava olo, jotenkin kuulas. Harmillisesti yhtyeen Flow-esiintyminen Helsingissä jäi väliin, mutta onnekas kun olin, näin samat kappaleet ja pari ylimääräistäkin maaliskuun viimeisenä päivänä Philadelphiassa. Tuntui kivalta. Joillain levyillä vain on muita enemmän merkitystä, ja esimerkiksi tällä levyllä on.

War inside of me

Heräsin. Keitin kahvia. Päässä alkoi soida säe.

And I, I feel like I wouldn't like me if I met me.

Ei sillä, että juuri niiden sanojen päässä soimiselle olisi siinä hetkessä ollut mitään suurempaa syytä, niin vain sattui olemaan. Sen seurauksena piti panna soimaan se levy, jonka avauskappale moisen säkeen sisältää.

Kyseessä on kanadalaisen Tegan & Sara -duon So Jealous (2006). Hyvä levy onkin. Ja aliarvostettu, siis minun pääni sisällä - olen kerta toisensa jälkeen onnistunut unohtamaan levyn olemassaolon ja hyvyyden. Sellaiselle ei ole mitään syytä.

Tuo levyn alku on kiva. Lisäksi levyn seuraavat kappaleet ovat kivoja. Koko levy on kiva, varmasti Tegan & Saran paras, ainakin nyt sanoisin niin ihan mukisematta. Jostain syystä yhtyeen muu tuotanto (The Con -levyä lukuun ottamatta) on jäänyt vähän varjoon. Mutta tämä So Jealous on kyllä hyvä. Ei maailman paras, koska kaikki levyt eivät voi olla, mutta hyvä. Hyvä.

Koska kirjallinen ilmaisuni on juuri nyt jähmeää, kirjallinen ilmaisu pitää päättää tähän. Täällähän kukaan ei pakota muuhun.

I wake up exhausted, it's not morning.

Levy, joka löytyi lentokoneessa

Nyt on ilmiselvästi menossa jokin vaihe. Sen sijaan, että lukisin erästä romaania (jonka ostin taannoin Lontoosta puolella punnalla ja joka ei jotenkin onnistu pitämään otteessaan, harmi sinänsä), luen taas vanhoja päiväkirjojani, taas jostain kuuden vuoden takaa. Edellisessä merkinnässäni puin Ryan Adamsin Love Is Helliä, joka oli merkittävä levy eritoten joulukuussa 2005. Juuri ennen vuoden loppua kuvioihin ehti kuitenkin astua myös Arcade Firen Funeral, jota kuuntelin ensimmäisen kerran lentokoneessa, kannettavasta cd-soittimestani.

Lontoon ja Méxicon välillä joulukuun 28:ntena vuonna 2005 olin levystä tätä mieltä: "Vaikka olen kuunnellut levystä vasta vain puolet (noin), se tuntuu jo nyt klassikolta."

Näin jälkeenpäin voin hyvin todeta olleeni oikeilla jäljillä. Ihan sama, että kaikki kriitikot ovat jo kehuneet levyä maasta kattoon ja siitä edelleen taivaaseen. Ihan sama, että olen kriitikoiden kanssa samaa mieltä. Ihan sama, että löysin levyn vasta noin vuosi levyn ilmestymisen jälkeen. Arcade Firen Funeral on minusta maailman paras levy.



Olin kuunnellut levyä tietokoneeltani jo aiemmin, mutta eihän se ollut yhtään sama. Lentokoneessa käsissä oli hypisteltävänä jännittävästi muotoiltu lyriikkapaperi, johon oli painettu yhtyeen jäsenten allekirjoitukset, ja se pahvikansi, joka tuli moniviikkoisen matkan aikana ruhjottua rinkassa huomattavasti elämäänähneemmäksi.

Levy kesti hyvinkin intensiivistä ja yksipuolista kuuntelua hyvän matkaa yli kaksi kuukautta. Nyttemmin kuuntelen levyä niinä hetkinä, joina jokin nostalgiankaltainen iskee, kuten äsken, ja niissäkin tilanteissa noin keskimäärin pidän kuulemastani.

Kuuden vuoden jälkeen

Satuin äsken lukemaan vanhoja päiväkirjamerkintöjä, melko lailla tarkasti kuuden vuoden takaa. Niistä ajoista muistin toki päiväkirjoja lukemattakin joitain asioita. Muun muassa sen, että joulukuun 2005 levy oli mitä vahvimmin Ryan Adamsin Love Is Hell (jos sitä nyt siis voi kutsua yhdeksi levyksi, mutta minä tässä kutsun).



Love Is Hell -levy mainittiin päiväkirjassa useaan otteeseen, monesti sinänsä ylimalkaisina kappaleennimilainauksina, jotka eivät niinkään viitanneet musiikkiin kuin itse asiaan, mutta jotka kertoivat, että musiikilla arvatenkin oli merkitystä. Ja olihan sillä. Joulukuussa oli joinain päivinä tosi kylmä. Levy sopi kaikkeen. Jopa levyn avaavat Political Scientist ja Afraid Not Scared olivat merkittäviä, vaikkeivät ne ilman kontekstiaan ehkä olisi sellaisia minulle niin olleet. Mutta silloin olivat ja sen vuoksi ovat vieläkin.



Ja niin joulukuu eteni. Päiväkirja täyttyi. Seuraava päiväkirja täyttyi. Seuraava päiväkirja täyttyi. Kului useita joulukuita ja sitten saapui nykyinen, jonka aikana päädyin lopulta kääntelemään kuusi vuotta aiemmin täyteen kirjoittamiani ruutuvihkon sivuja. Kai tässä jokin on nyt toisin. Ja jokin ei. Arvioni mukaan esimerkiksi painoni on kutakuinkin sama.