Aina, kun Frightened Rabbit tekee jotain uutta, sydämeni vähän hypähtää. Nyt Frightened Rabbit on tehnyt jotain uutta.
Tällä kertaa on kyse Record Store Day -erityislaulusta, joka on Frightened Rabbitin ja atlantalaisen Manchester Orchestra -yhtyeen yhteistyössä varta vasten tekemä ja äänittämä.
"I'm just an architect, I have built nothing" on jokseenkin hienosti sanottu. Minusta tämä on kaunis laulu.
6.4.2013
Jotain spontaania
Minä olen joskus kuunnellut British Sea Poweria vähän, mutten oikeastaan koskaan paljon. Eilen kuuntelin pitkästä aikaa British Sea Poweria vähän, koska havahduin siihen, että niiltä ilmestyi juuri uusi levy. Sen nimi on Machineries of Joy.
Jossain vaiheessa alkoi levyn seitsemäs laulu.
Sitten muistin, että yhtye tulee Helsinkiin kuun lopussa, 29. päivänä. Ennen kuin seitsemäs laulu loppui, ostin keikalle lipun. En ostanut matkaa kauas, elämäni ei varsinaisesti muuttunut eikä mitään tapahtunut. Silti tunsin hetken verran samankaltaisesti kuin joskus: että kaikki on mahdollista, että asiat menevät vielä ihan hyvin, että on taas jotain odotettavaa.
Sellainen olo voi tulla, jos tekee jotain hyvin spontaania. Pitäisi useammin tehdä jotain hyvin spontaania.
Vaikka keikkahan se vain on, ei kummempaa. Yhtye on lavalla ja soittaa siellä musiikkia. Ehkä se silti voi tuntua lopulta erityiseltä, koska British Sea Power on tehnyt myös tällaisen laulun.
Jossain vaiheessa alkoi levyn seitsemäs laulu.
Sitten muistin, että yhtye tulee Helsinkiin kuun lopussa, 29. päivänä. Ennen kuin seitsemäs laulu loppui, ostin keikalle lipun. En ostanut matkaa kauas, elämäni ei varsinaisesti muuttunut eikä mitään tapahtunut. Silti tunsin hetken verran samankaltaisesti kuin joskus: että kaikki on mahdollista, että asiat menevät vielä ihan hyvin, että on taas jotain odotettavaa.
Sellainen olo voi tulla, jos tekee jotain hyvin spontaania. Pitäisi useammin tehdä jotain hyvin spontaania.
Vaikka keikkahan se vain on, ei kummempaa. Yhtye on lavalla ja soittaa siellä musiikkia. Ehkä se silti voi tuntua lopulta erityiseltä, koska British Sea Power on tehnyt myös tällaisen laulun.
28.3.2013
Et kuollut, on aamu
Joskus jotkin laulut ovat vähän sellaisia, etten ollenkaan tiedä, mitä sanoa. Silti tuntuu siltä, että jotain pitäisi sanoa. Sitä tapahtuu harvoin, mutta sitä tapahtuu parhaimmillaan. Sitäkin tapahtuu harvoin, että päätyisin kuuntelemaan jotain kappaletta kerta toisensa jälkeen. Repeatilla, kuten tavataan sanoa.
Pimeyden Pimeys on kaunis laulu. Myös haikea ja surullinen, myös toiveikas. Sanoissa on hienoja kohtia.
Myös melodian, sointujen ja sanojen yhdistelmissä on hienoja kohtia, ja sitä onkin vaikeampi muotoilla, ja tässä päästään takaisin tämän blogitekstin alkuun: etten ollenkaan tiedä, mitä sanoa, ja silti tuntuu siltä, että jotain pitäisi sanoa. Yritänpä.
Hienoin kohta on minusta se, kun siirrytään A-osasta B:hen. Se on joka kerralla todella koskettavaa. Etenkin toisella kerralla, kohdassa, jossa sanotaan, että "aina joku jaksaa, aina joku huolii, joku toivoo salaa". Sellaisissa kohdissa on ehkä musiikin voima. Kaikki muu unohtuu, mikä on tarpeellista toisinaan.
Pimeydessä, siis laulussa, on sekä hyvin klassista lopun tuntua että hyvin klassista uuden alun tuntua, sekä surua että toivoa. Se on minusta aina ollut jostain syystä liikuttava yhdistelmä.
Pimeyden, siis yhtyeen, debyyttilevy ilmestyy tässä joskus ilmeisesti tänä vuonna ja on kaiken järjen mukaan hyvä.
13.3.2013
Sueden uudesta levystä
Brett Anderson on kyllä vähän ärsyttävä tyyppi. Ja onhan se jo vaikka kuinka vanhakin. Se on 45-vuotias. Täyttää syyskuussa 46. Sen posket ovat lommolla, ovat aina olleet. Sen ääni työntää monesti vähän luotaan. Se ei ole tehnyt mitään mielenkiintoista sitten Sueden Head Music -levyn, eli vuoden 1999. Sen sooloprojektit eivät ole saaneet korviani mainittavammin lotkahtamaan.
Tämän kaiken vuoksi minä ajattelin, että Sueden parhaillaan (eli ensi maanantaina) ilmestyvä Bloodsports-levy ei olisi kotoisin juuri mistään tai edes millään muotoa läpikuuntelemisen arvoinen. On se sitten kumminkin. On kuin Suede olisi taas jossain Dog Man Starin (1994) ja Coming Upin (1996) välissä kivasti, ei synkimmillään muttei juustoisimmillaankaan. Välihuomiona tietysti on mainittava, että Dog Man Starin ja Coming Upin välissä Brett Anderson oli sen ikäinen kuin minä nyt. Kuinka sattuvaa.
Analyysit sikseen. Puolentoista kuuntelun perusteella osaan sanoa hyviä asioita ainakin viitosraidasta For the Strangers. Se sisältää A-osan, joka on yksi koko Sueden tuotannon parhaista. Ei ole kuin tuollainen akustinen livepötkylä tähän upotteeksi tarjolla, mutta ottakaa siitä.
Tottahan toki Richard Oakes soittaa yhä kitaraa kuin Bernard Butler olisi soittanut. Tottahan toki Simon Gilbert soittaa rumpuja kuin aina ennenkin. Tottahan toki Brett Andersonin ääni ei ole muuttunut. Ehkä uusi Suede-julkaisu yli kymmenen vuoden tauon jälkeen on siksi niin jännittävä, että se kuulostaa tutulta, ja nimenomaan hyvällä tavalla tutulta. Se kuulostaa Suedelta.
On siis kuin olisi kesä vuonna 2001, jolloin elämä koostui helteestä, loppumattomista autokyydeistä Uudenmaan ja Etelä-Pohjanmaan välillä, elämän ensimmäisistä rockfestivaaleista, kaikenlaisesta jännittävästä, 17-vuotisuudesta, Sueden b-puolista, Sueden muustakin siihenastisesta tuotannosta, etenkin Dog Man Starista, ja muusta. Muun muassa tämä laulu oli silloin olemassa.
Tämä on ilmiselvästi nyt sitten sitä nostalgiaa. Vaikka vähätpä minä mistään brittipopista 90-luvulla tiesin. Ei ollut aika kypsä, enkä minä liioin, mutta myöhemmin ehkä olen ollut senkin edestä.
Ihan kiva juttu, että Suede yllätti näin. Uutta levyä sopii kuunnella toistaiseksi ainakin tuolta.
Tämän kaiken vuoksi minä ajattelin, että Sueden parhaillaan (eli ensi maanantaina) ilmestyvä Bloodsports-levy ei olisi kotoisin juuri mistään tai edes millään muotoa läpikuuntelemisen arvoinen. On se sitten kumminkin. On kuin Suede olisi taas jossain Dog Man Starin (1994) ja Coming Upin (1996) välissä kivasti, ei synkimmillään muttei juustoisimmillaankaan. Välihuomiona tietysti on mainittava, että Dog Man Starin ja Coming Upin välissä Brett Anderson oli sen ikäinen kuin minä nyt. Kuinka sattuvaa.
Analyysit sikseen. Puolentoista kuuntelun perusteella osaan sanoa hyviä asioita ainakin viitosraidasta For the Strangers. Se sisältää A-osan, joka on yksi koko Sueden tuotannon parhaista. Ei ole kuin tuollainen akustinen livepötkylä tähän upotteeksi tarjolla, mutta ottakaa siitä.
Tottahan toki Richard Oakes soittaa yhä kitaraa kuin Bernard Butler olisi soittanut. Tottahan toki Simon Gilbert soittaa rumpuja kuin aina ennenkin. Tottahan toki Brett Andersonin ääni ei ole muuttunut. Ehkä uusi Suede-julkaisu yli kymmenen vuoden tauon jälkeen on siksi niin jännittävä, että se kuulostaa tutulta, ja nimenomaan hyvällä tavalla tutulta. Se kuulostaa Suedelta.
On siis kuin olisi kesä vuonna 2001, jolloin elämä koostui helteestä, loppumattomista autokyydeistä Uudenmaan ja Etelä-Pohjanmaan välillä, elämän ensimmäisistä rockfestivaaleista, kaikenlaisesta jännittävästä, 17-vuotisuudesta, Sueden b-puolista, Sueden muustakin siihenastisesta tuotannosta, etenkin Dog Man Starista, ja muusta. Muun muassa tämä laulu oli silloin olemassa.
Tämä on ilmiselvästi nyt sitten sitä nostalgiaa. Vaikka vähätpä minä mistään brittipopista 90-luvulla tiesin. Ei ollut aika kypsä, enkä minä liioin, mutta myöhemmin ehkä olen ollut senkin edestä.
Ihan kiva juttu, että Suede yllätti näin. Uutta levyä sopii kuunnella toistaiseksi ainakin tuolta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)