28.3.2013

Et kuollut, on aamu

Joskus jotkin laulut ovat vähän sellaisia, etten ollenkaan tiedä, mitä sanoa. Silti tuntuu siltä, että jotain pitäisi sanoa. Sitä tapahtuu harvoin, mutta sitä tapahtuu parhaimmillaan. Sitäkin tapahtuu harvoin, että päätyisin kuuntelemaan jotain kappaletta kerta toisensa jälkeen. Repeatilla, kuten tavataan sanoa.


Pimeyden Pimeys on kaunis laulu. Myös haikea ja surullinen, myös toiveikas. Sanoissa on hienoja kohtia.

Myös melodian, sointujen ja sanojen yhdistelmissä on hienoja kohtia, ja sitä onkin vaikeampi muotoilla, ja tässä päästään takaisin tämän blogitekstin alkuun: etten ollenkaan tiedä, mitä sanoa, ja silti tuntuu siltä, että jotain pitäisi sanoa. Yritänpä.

Hienoin kohta on minusta se, kun siirrytään A-osasta B:hen. Se on joka kerralla todella koskettavaa. Etenkin toisella kerralla, kohdassa, jossa sanotaan, että "aina joku jaksaa, aina joku huolii, joku toivoo salaa". Sellaisissa kohdissa on ehkä musiikin voima. Kaikki muu unohtuu, mikä on tarpeellista toisinaan.

Pimeydessä, siis laulussa, on sekä hyvin klassista lopun tuntua että hyvin klassista uuden alun tuntua, sekä surua että toivoa. Se on minusta aina ollut jostain syystä liikuttava yhdistelmä.

Pimeyden, siis yhtyeen, debyyttilevy ilmestyy tässä joskus ilmeisesti tänä vuonna ja on kaiken järjen mukaan hyvä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti