Då lärde jag mig gilla Everybody Hurts

Useammin kuin kerran - eli ehkä kahdesti - olen laulanut karaokessa yhdysvaltalaisen REM-yhtyeen laulun Everybody Hurts. Laulu on ihan ok, mutta totta puhuen pidän enemmän yhdestä toisen esittäjän samannimisestä laulusta. Laulun samannimisyys on tietysti interteksti ja kertosäe hyvä.

Olin tiennyt tornionlaaksotaustaisesta norrköpingiläislähtöisestä Markus Krunegårdista aiemmin vain vähän - muun muassa sen, että hän oli aiemmin Laakso-yhtyeen ns. nokkamies. Mutta viime viikon keskiviikkona istuin tässä tietokoneeni ääressä kutakuinkin kello 21.20 ja huomasin sosiaalisesta mediasta, että Krunegårdilla sattuisi olemaan keikka runsaan puolentoista tunnin kuluttua Helsingin keskustassa, jonne sitten tästä poljin. Pakatessani korvatulppiani laukkuun kuuntelin Krunegårdia noin neljä minuuttia ja totesin näkeväni potentiaalia.

Keikka oli hyvä. Osa lauluista jäi päähän soimaan. Kuten vaikkapa tämä Hela livet var ett disco, joka on mitä hämmentävimmän tarttuva.

Sen keikan jälkeen on nyt kulunut puolisentoista viikkoa, enkä ole oikein osannut muuta musiikkia kuunnella. Etenkin tänä vuonna ilmestynyt Krunegårdin tuorein levy Mänsklig värme on soinut sekä kaiuttimissa että korvanapeissa. Mikä on tietysti mainio asia, koska juuri uutta musiikkia olen tässä vähän kaivannutkin.

Mikä Markus Krunegårdista sitten tekee yhtäkkiä näin hyvän?

Ainakin melodiat. Melodiat ovat hienoja. Melodiat ovat poppia.

Myös tietty määrittelemätön haikeus, ehkä, ja samanaikaisesti tietty määrittelemätön harmittomuus, ehkä.

Nämä asiat toteutuvat muun muassa Sthlm Skyline -laulussa. Toissa päivänä olin yhden illan verran jumissa Lappeenrannassa, ja laulu toimi sielläkin - itse asiassa huomattavasti paremmin kuin kuvitteellinen Vllmnstrnd Skyline. Menkää vaikka Spotifyhin kuuntelemaan. Laulu on hieno, vaikka YouTubessa näkyykin pelkkiä livepätkiä. Tukholma-viittaukset saavat aikaan välittömän halun päästä muun muassa Slussenille, Skeppsbrokajenille, Skanstullsbronille, Gröna Lundiin, Katarinahissenin viereen ja Centralstationille. Minä tietysti pidän Tukholmasta runsaasti jo valmiiksi, joten olen helppo kohde.

Ja ruotsin kielestäkin pidän - itse asiassa juuri nyt se tuntuu enemmän musiikin kieleltä kuin koskaan aiemmin.

Ensiapupaketti Enskedestä

Työni on vienyt minut Tukholmaan, jossa vietin tänään rauhallista hotelli-iltaa paperikasan ja sängynpäädyn välissä. Käytin kaukosäädintä televisiokanavien vaihtelemiseen. Sitten huomasin ruudussa amerikkalaisen moottoritien ja kuvan oikeassa alareunassa tekstin "First Aid Kit", jonka alle lisäksi oli kirjailtu laulu, jota First Aid Kitiltä juuri sillä hetkellä televisiossa soitettiin.

Kanavien vaihtelu keskeytyi. Ymmärsin, että tämä valtakunnallisella SVT2-kanavalla lähetettävä ohjelma, nimeltään Dom kallar oss artister, käsittelisi First Aid Kitiä, Enskeden lähiöstä kotoisin olevaa tukholmalaista kaksikkoa, jota olen vähän kuunnellut, mutta jota en ole paljon kuunnellut.

Ohjelmasta tuli sellainen olo, että nyt kyllä viimein pitäisi (paljon kuunnella), mutta siihen oloon palaan vähän myöhemmin.

Seuraavaksi siinä televisioruudulla nimittäin mentiin Omahaan, Nebraskaan, Saddle Creek -levy-yhtiön studiotiloihin, jossa First Aid Kitin tyypeiltä, siis Klara (s. 1993) ja Johanna (s.1990) Söderbergiltä (ovat siskoksia), kysyttiin, mikä on heidän mielestään maailman paras laulu, tai jotain vastaavaa kysyttiin, en minä muista, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan. He valitsivat Bright Eyesin First Day of My Lifen, mikä sai minussa aikaan lisää reaktioita. Minäkin saattaisin valita sen laulun, jos satuttaisiin kysymään sopivalla hetkellä. Hurja ajatus jokseenkin, että nyt Bright Eyesin nokkataho Conor Oberst jopa laulaa First Aid Kitin The Lion's Roar -levyn (2012) päätösraidalla. Bright Eyesin Mike Mogis tuotti levyn.

Tulin miettineeksi, mikä siinä nyt on minusta niin hurjaa, että ulkomaalaiset musiikintekijät ovat keskenään tekemisissä. Sitten mietin, mikä siinä nyt on minusta niin hurjaa, että First Aid Kit soittaa täysissä pohjoisamerikkalaisissa keikkapaikoissa ja saa niissä kehuja yleisön tyypeiltä. No, ainakin se oli minusta aivan helvetin siistiä. Tuntui, että tuo kaksikko jos mikä ansaitsee tulla kuulluksi, vaikka ei ole kyllä ansaitsemisesta näissä asioissa kyse.

Televisiossa yhtye kulki Omahasta Minneapolisiin ja sieltä edelleen Chicagoon. Sitä matkaa oli ilo seurata. Ja kuten aiemmin mainitsin, minulle tuli sellainen olo, että First Aid Kitiä totisesti pitäisi kuunnella paljon. En tiedä, miksi sellainen olo tuli vasta nyt, koska minä tavallaan kuuntelen vähän tällaista musiikkia, tai niin minulle joskus on saatettu kertoa. On tosin aiemminkin tullut huomattua, että yhtyeet pitää ensin löytää itse ennen kuin niistä alkaa ihan kunnolla pitää. Nyt kai vain oli se hetki.

Ohjelma päättyi jonnekin nebraskalaiselle pellolle, jossa kaksikko esitti livenä kappaleensa Emmylou.

Dom kallar oss artister -ohjelman First Aid Kit -jakso saattaa muuten olla katsottavissa SVT:n verkkosivuilla! ("Saattaa olla" siksi, että minä olen nyt Ruotsissa, enkä tiedä, saako ohjelmaa katsoa Suomen internetissä. Toivottavasti saa.)

Benjamin Gibbard: Former Lives

Olen kitissyt Death Cab for Cutien nykytilasta monesti, täälläkin vähintään kerran. Siksi onkin piristävää, että tämä syksy on tuonut sormien äärelle Death Cabin nokkatahon Benjamin Gibbardin ensimmäisen soololevyn. Sen nimi on Former Lives.

Former Lives ei ole yhtä hyvä kuin Death Cabin parhaat levyt, mutta Former Lives on parempi kuin Death Cabin viimeisimmät levyt. Parin kuuntelun perusteella osaan sanoa, että levy on mukava, joskaan ei täysin tajuntaa räjäyttävä. Gibbard on itse sanonut, että laulut eivät ole millään muotoa Death Cab -ylijäämiä, vaan pikemminkin lauluja, jotka eivät vain ole sopineet yhtyekäsittelyyn. Sellaisia laulujahan on. Levy osoittaa Gibbardin lausunnot jokseenkin tosiksi. Gibbardin Ben astelee kohti perinteisempää laulajien ja lauluntekijöiden vaalimaa perinnettä. Toki Death Cabinkin tuotannossa sellaisia lauluja on joitain (kuten Plans-levyn I Will Follow You Into the Dark), mutta nyt ne nousevat pääosaan.

Tavallaan on erikoista, että Gibbardin ensimmäinen soololevy on julkaistu vasta vuonna 2012. Asiaan saattaa olla vaikutusta sillä, että Death Cab on etenkin alkuaikoinaan ollut hyvin vahvasti nimenomaan Gibbardin ilmaisukanava, mikä toki sopii erinomaisesti myös The Postal Serviceen. Ennen Gibbardia soololevyn ehti julkaista Death Cab -kitaristi Chris Walla keväällä 2008. Yllättävintä ehkä onkin, että Wallan levy oli peräti lähempänä Death Cabia kuin tämä Gibbardin. Vielä toistaiseksi pidän Wallan levystä ihan vähän enemmän, mutta myös Former Lives on ehdottomasti kuulemisen arvoinen teos.

Kaikkein sykähdyttävin Former Lives -hetki on minusta nelosraita Bigger Than Love, jonka Gibbard laulaa duettona Aimee Mannin kanssa. Gibbardin ja Mannin äänet soivat kivasti yhteen, ja mikä hämmentävintä, kappale paljastaa, että laulajat kuulostavat jopa toisiltaan.

Mumford & Sons: Babel

Olen kuunnellut viime aikoina aivan suunnattoman huonosti uutta musiikkia, tai peräti musiikkia ylipäätään. Tämä samainen tila on ollut kovin vallitseva aiemminkin, mutta nyt se vain korostuu. Nimittäin: uusia levyjä on kyllä ilmestynyt tai ilmestymässä kiinnostavilta yhtyeiltä tai artisteilta, mutta mihinkään en ole osannut kovin intohimoisesti tarttua.

Siksipä olen tarttunut myös otsikossa mainittuun levyyn turhan sammutetuin lyhdyin. (Mistä se sitten johtuu? Spotifysta? Ehkä. Siitä, että nyt, viimein ja omaksi harmikseni, Spotify on saanut minut vähentämään levyjen ostamista? Ehkä. Pitäisikö palata levyjen ostajaksi? Pitäisi.) Yhtä kaikki osaan jo sanoa sen, että Babel on hyvä levy. Siinä on jotain suunnattoman tuttua Mumford & Sonsin ensimmäiseltä julkaisulta Sigh No More (2009), mikä ei sikäli ole ihme, että puhumme samasta yhtyeestä. Se levy oli minulle yksi loppukesän 2010 ykkösjutuista, ja loppukesällä tarkoitetaan tässä heinä- ja elokuuta, kuten normaalistikin. Marcus Mumfordin lauluääni on Babelilla samalla tavoin käheä ja mandoliininsoittoääni samalla tavoin tunnistettava. Laulujen poljentokin on useasti tuttu, mutta itse laulut ovat selkeästi monipuolisempia.

Minun suosikkikappaleeni levyllä on sen nelosraita Holland Road. Se on Mumford & Sonsin kappaleeksi vähän uudenlainen, isompi, tietyllä tavalla majesteettisempi (vaikken tarkasti tiedäkään, mitä majesteettisuudella tässä tarkoitan), sopivasti haikea ja useavaiheinen. Alun surumielisyys muuttuu loppua kohden sellaiseksi yläviistoleijumiseksi, mistä minä olen aina pitänyt kovasti.

Aivan yhtä lailla olen pitänyt myös siitä, että erilaisia asiakokonaisuuksia yhdistetään sijaintiin, joka tässä tapauksessa sijaitsee Lontoossa, aivan kuten yhtyekin. Yhtyeen suhteesta Shepherd's Bushin ja Holland Parkin välimaastoon en tähän hätään osaa sanoa tarkempaa.


Aion ostaa tämän levyn. Heti tästä jaksaessani, ja suosittelen samaa teille.