Sisällytettäköön molemmat levyt tähän yhteiseen kivaan merkintään, koska levyt nyt sattuvat liittymään samaan ajanjaksoon ja siten myös mielentilaan. Totta puhuen harmillisinta tässä kaikessa on tainnut sittenkin olla se, että nyt, kun ne levyt viimein ilmestyivät, en olekaan sitten oikein jaksanut kuunnella niitä.
Levyt ovat siis nämä levyt: Frightened Rabbitin Pedestrian Verse ja Veronica Fallsin Waiting for Something to Happen. Eikä ole kyse siitä, etteivätkö levyt olisi hyviä. Ne ovat. Ehkä elämässä on vain ollut läsnä liiaksi muita, jo aiemmin kuultuja ja täälläkin puituja musiikkeja, ja muuta.
Frightened Rabbitin uusi levy on kiinnostava. Tehtäköön siitä seuraavia huomioita:
1. Kun sävellysvastuu on siirtynyt Scott Hutchisonilta enemmänkin koko yhtyeelle, laulut kuulostavat vähän toisilta - ehkä jopa konventionaalisemmilta. Backyard Skulls ja Holy asettuvat ainakin moiseen kategoriaan. No, sitten toisaalta avausraita Acts of Man tai sinkkuirrotus The Woodpile ovat sovituksellisesti edelleen erikoisia.
2. Hutchisonin ääni on kirkkaampi kuin ennen. Jos nyt vertaa, miltä ääni kuulosti debyytillä ja miltä se kuulostaa, räkä on vähentynyt. Sen sijaan skotlantilaisen aksentin määrä on vain lisääntynyt: "removed from the red meat market" -kohta kappaleessa The Woodpile tämän osoittaa. Äänne 'r' sorisee kuin The Twilight Sad -yhtyeellä ikään.
3. Hutchisonin sanat ovat abstraktimpia. Jos Midnight Organ Fight ja The Winter of Mixed Drinks liikkuivat selkeästi henkilökohtaisella tasolla, Pedestrian Verse kertoo joskus jostain potentiaalisesti etäisemmästäkin. En toki yritä tässä edes analysoida vaikkapa kappaletta State Hospital, joka on sanoituksena kovin erityylinen kuin melkein mikään Frightened Rabbitin aiempi. Sen sijaan tuttuuttakin tietysti on: Nitrous Gas ja The Oil Slick ovat lyyrisessä mielessä sitä FR:ää, jota korvani ovat tottuneet kuulemaan.
Yksi suosikkilauluista:
----
Veronica Fallsin uusi levy on sekin kiinnostava. Tehtäköön siitä seuraavia huomioita:
1. Goottitweepopista on vähän pudonnut gootti pois. Kuolon teemat eivät ole tyystin kaikonneet, mutta ainakin ne ovat vähemmän läsnä. Siksipä levy liikkuu kepeässä äänimaailmassaan jopa Allo Darlin' -tasolla. Nynny kiittää.
2. Nynny kiittää siitäkin, että myös sävellykset ovat puhtoisempaa poppia. Pää-äänenkäyttäjä Roxanne Clifford kuulostaa (muttei - onneksi - näytä) Teenage Fanclubin kuvitteelliselta naisjäseneltä.
3. Lyriikkaankin saan ihan eri tavoin otetta kuin ekalla levyllä, tai ehkä saan, en nyt ole niin paljon miettinyt, mutta kun tässä nyt oli tämä kolmaskin kohta. Olkoon, esimerkiksi Broken Toy -kappale ei ehkä olisi löytänyt debyytillä paikkaansa.
Yksi suosikkilauluista:
Levyt ovat siis nämä levyt: Frightened Rabbitin Pedestrian Verse ja Veronica Fallsin Waiting for Something to Happen. Eikä ole kyse siitä, etteivätkö levyt olisi hyviä. Ne ovat. Ehkä elämässä on vain ollut läsnä liiaksi muita, jo aiemmin kuultuja ja täälläkin puituja musiikkeja, ja muuta.
Frightened Rabbitin uusi levy on kiinnostava. Tehtäköön siitä seuraavia huomioita:
1. Kun sävellysvastuu on siirtynyt Scott Hutchisonilta enemmänkin koko yhtyeelle, laulut kuulostavat vähän toisilta - ehkä jopa konventionaalisemmilta. Backyard Skulls ja Holy asettuvat ainakin moiseen kategoriaan. No, sitten toisaalta avausraita Acts of Man tai sinkkuirrotus The Woodpile ovat sovituksellisesti edelleen erikoisia.
2. Hutchisonin ääni on kirkkaampi kuin ennen. Jos nyt vertaa, miltä ääni kuulosti debyytillä ja miltä se kuulostaa, räkä on vähentynyt. Sen sijaan skotlantilaisen aksentin määrä on vain lisääntynyt: "removed from the red meat market" -kohta kappaleessa The Woodpile tämän osoittaa. Äänne 'r' sorisee kuin The Twilight Sad -yhtyeellä ikään.
3. Hutchisonin sanat ovat abstraktimpia. Jos Midnight Organ Fight ja The Winter of Mixed Drinks liikkuivat selkeästi henkilökohtaisella tasolla, Pedestrian Verse kertoo joskus jostain potentiaalisesti etäisemmästäkin. En toki yritä tässä edes analysoida vaikkapa kappaletta State Hospital, joka on sanoituksena kovin erityylinen kuin melkein mikään Frightened Rabbitin aiempi. Sen sijaan tuttuuttakin tietysti on: Nitrous Gas ja The Oil Slick ovat lyyrisessä mielessä sitä FR:ää, jota korvani ovat tottuneet kuulemaan.
Yksi suosikkilauluista:
----
Veronica Fallsin uusi levy on sekin kiinnostava. Tehtäköön siitä seuraavia huomioita:
1. Goottitweepopista on vähän pudonnut gootti pois. Kuolon teemat eivät ole tyystin kaikonneet, mutta ainakin ne ovat vähemmän läsnä. Siksipä levy liikkuu kepeässä äänimaailmassaan jopa Allo Darlin' -tasolla. Nynny kiittää.
2. Nynny kiittää siitäkin, että myös sävellykset ovat puhtoisempaa poppia. Pää-äänenkäyttäjä Roxanne Clifford kuulostaa (muttei - onneksi - näytä) Teenage Fanclubin kuvitteelliselta naisjäseneltä.
3. Lyriikkaankin saan ihan eri tavoin otetta kuin ekalla levyllä, tai ehkä saan, en nyt ole niin paljon miettinyt, mutta kun tässä nyt oli tämä kolmaskin kohta. Olkoon, esimerkiksi Broken Toy -kappale ei ehkä olisi löytänyt debyytillä paikkaansa.
Yksi suosikkilauluista:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti