Tähän jotain siitä, että Milesmore soittaa kivaa poppia

Viime ajat ovat olleet taas kerran musiikin löytämisen kannalta vähän hankalia. Sen olette saattaneet huomata muun muassa siitä, kuinka paljon olen tänne viime aikoina kirjoittanut - vähän. Moinen hiljaisuus saattaa tietysti johtua siitäkin, että olen taas alkanut tehdä musiikkia enemmän itse. Eihän siitä koskaan pääse.

Mutta kyllä musiikin kuunteleminenkin on yhä hienoa, on. Ja olen minä vähän myös uutta hyvää löytänyt.

Sellaisiin yhtyeisiin kuuluu muun muassa helsinkiläinen Milesmore, jota kuuntelin elämäni ensimmäistä kertaa kesäkuun ensimmäisinä päivinä. Yhtye julkaisi silloin Bandcampissa debyyttilevynsä, jonka ääreen Facebook-syötteeseen ilmestynyt Facebook-kaverin jakama linkki minut auliisti johti.

Ensikuuntelu vakuutti, mutta sitten eksyin erinäisiin kiireisiin. Nyt, noin kuukautta myöhemmin, olen palannut Milesmoren ääreen. Hyvä niin. Milesmoren kappaleiden yksittäisissä kohdissa on hurjaa voimaa.

Esimerkistä käy vaikkapa kolmosraidan Some Nights I See Miami kertosäe: ensin hiljaa ja sitten kovaa. Melodiassa on jotain erittäin miellyttävää ilmavuutta ja haikeutta. "There's a dead lady walking", siinä kylmiä väreitäkin aiheuttaneessa kohdassa sanotaan.

Sitten pidän levyn kakkosraidasta Birds, joka yksinkertaisesti on hieno popsävellys. Kappale tuo käyntiin lähdettyään mieleen autokyydin etäisellä ja suoralla maantiellä, jonka asfalttipinnoite on nähnyt parhaat päivänsä jo hyvän aikaa sitten, mikä on kehu. Stemmatkin ovat kauniita. Birds on levyn kappaleista se, joka toi oitis mieleeni Rubikin - Rubikin World Around Youssa on nimittäin hyvin samankaltainen melodiakulku, mikä on minusta ihan ookoo, sillä Rubik on hyvä yhtye. On hyvän bändin merkki, jos bändi kuulostaa hyvältä bändiltä.

Ei yksi melodinen samankaltaisuus tai hetkittäinen samankaltainen tunnelma silti tee Milesmoresta mitään Rubikin kakkospainosta. Minusta Milesmore on mainittua verrokkiaan jokseenkin popimpi. Olkoon esimerkkinä vaikkapa kappale Be My Baby, joka jo otsikollaan viittaa pop-yksinkertaisuuteen ja josta muuten myös pidän: kertosäkeen unelmainen päästely on suoraa ja kivaa.

Noin kaikkineen Milesmore nojaa brittiläiseen kitarapopin perinteeseen, ja siihenhän saa nojata puolestani vaikka kuinka paljon. Milesmoressa minua miellyttää lisäksi se, että yhtye ei varsinaisesti kurkottele minkään trendikkään erikoisuuden suuntaan, vaan on lähinnä hyvä. Sellaisesta olen tavannut pitää.

Kuunnelkaa levyä. Vaikka tuosta alta. Ja ostakaa levy. Vaikka levykaupasta.