Kohuväite: Sigur Rós on Radiohead toisinpäin!

Ai miten niin? Onko pakko vastata? Vastaan silti.

Sigur Rós nimittäin alkoi minusta tehdä kunnon musiikkia vasta ensimmäisten levyjensä jälkeen. Radiohead taas teki kunnon musiikkia nimenomaan kolmella ensimmäisellä levyllään (tai jos ollaan supertarkkoja, kahdella ensimmäisellä, mutta kyllä se OK Computerkin on ihan OK). Ihan samalla tavoin kuin Sigur Rósin alkupään Agaetis Byrjun (1999) ja ennen muuta () (2002) eivät ole päätyneet aktiivikuunteluun, kaikki Radioheadin levyt sitten vuoden 1997 ovat olleet minusta ihan tylsiä ja mitäänsanomattomia. Huminaa ja ininää, kuka semmoisesta nyt. Tai siis monikin, huomaan, kun havainnoin ympäristöäni, mutta kun. Radioheadin tapauksessa on kyllä pakko myöntää, että nuo Kid A:t ja Amnesiacit ovat vieraannuttaneet minut myös kaikelta niiden jälkeen tulleelta, vaikka niissä kai voisikin olla jotakin potentiaalia, joku väitti joskus. En tiedä, onko.

Puitakoon nyt kumminkin tässä Sigur Rósia, koska sitä oli alun perin tarkoitus puida. Aloitin Sigur Rósin kuuntelemisen ostamalla Takk... -levyn maaliskuussa 2006. Pidin siitä - jo ensikuuntelulla Glósoli-kappaleen neljän ja puolen minuutin tienoiden räjähdyskohta sai aikaan pakahtuneen olon. Takk... on aika kaukana popista, mutta siellä on popsointukuvioita ja popmelodioita ja yllättävänkin yksinkertaisia tunnelmanluontiratkaisuja - ja ennen muuta siellä on lauluja, jotka ovat kokonaisia. Levyn loppupuoli kylläkin muuttuu unenomaiseksi mössöksi päässä, jos esimerkiksi sattuu nukahtamaan, mikä tässä tapauksessa on aika helppoa.

Mutta se Glósoli on silti kiva. (Samoin on toki vaikkapa Hoppipolla, mutta Glósoli on tuossa alla nyt.)

Seuraavalla levyllään Med suth i eyrum vid spilum endalaust (2008) (ja hei, sori, nyt annoin periksi noiden islantilaisten kirjainten kanssa, tiedän kyllä, ettei olisi pitänyt) ne menivät vielä popimpaan suuntaan, mikä tietysti miellytti minua. Tämä oli kesän 2008 levy, ja kyllä se näin keväälläkin jo toimii. Jos Takk... on öinen, Med suth i eyrum on ainakin vähemmän öinen. Levyn alkupuolesta tulee hyvä mieli. Kuten vaikka tästä Gódan daginn -laulusta.

Nämä molemmat levyt ovat tietysti vähän epätasaisia, mutta niin ovat monet muutkin levyt. Minua ei haittaisi lainkaan, jos Sigur Rós olisi vielä nykyistäkin vähemmän höttöisempää, koska yhtyeellä kumminkin olisi potentiaalia aikamoiseksi minun pääni sisällä.

Ja sitten tämä islannin kieli on kivaa ja jännittävää. Sigur Rósin nokkajätkä Jónsi voisi unohtaa sen epämääräisen satukielen ja englannin, koska islanti kuulostaa kivemmalta ja jännittävämmältä. Islanti on satukieltä parempi, koska islanti on oikea kieli, ja islanti on englantia parempi, koska islanti on islanti.

Musiikki-i'istä: 16 - Britanniaa, ei juuri muuta

Johanneksen musiikkiblokki puhuu itsestään kolmannessa persoonassa! Johanneksen blokin kirjoittaja nimittäin kaivelee arkistojaan ja aloittaa siten juttusarjan, jonka jatkumisesta ei tietenkään ole mitään takeita. Juttusarja kumminkin alkaa tästä nyt.

Kyse on siis siitä, että käyn läpi eri i'issäni kuuntelemiani musiikkeja. Aloitan 16-vuotisuudesta, koska silloin aloin kuunnella musiikkia, jota voin sanoa kuunnelleeni sillä lailla kuin musiikkia voi sanoa kuunnelleensa. Iän voi tiivistää vaikka siten, että 16-vuotiaalle minulle kaikki brittiläinen oli kova juttu.

Kun täytin 16, Manic Street Preachers oli maailmani kutakuinkin ainoa yhtye. Olin vastikään tutustunut yhteen toiseen suomalaiseen Manics-fanaatikkoon, ja sitten tehtiin kaksistaan lauluja ja soiteltiin - sekä niitä tekemiämme lauluja että covereita. Coverit olivat sellaisia kuin Yes, Faster, A Design For Life, If You Tolerate This Your Children Will Be Next, Australia, From Despair to Where ja Ain't Going Down ja Prologue to History ja oli niitä muitakin. Käsittelyssä oli oikeastaan Manicsin koko siihenastinen tuotanto. Joinain hetkinä katsottiin jotakin VHS-kasettia, jolla oli kaikkia Manics-videoita, livepätkiäkin jostain muinaiselta BBC:ltä.

Tuli syksy. Samainen ystävä, kutsuttakoon häntä tästä eteenpäin nimellä Yksi Toinen Suomalainen Manics-fanaatikko, tiesi kertoa, että Riihimäen Levy & Kasetti -levykaupassa olisi myynnissä Oasiksen (What's the Story) Morning Glory? -levy 40 markalla. 40 markalla! Sanoin, että osta se mulle, maksan kyllä nähdessämme. Ja Yksi Toinen Suomalainen Manics-fanaatikkohan osti. Ja minähän maksoin. Pyöräilin Järvenpään katuja ja teitä esimerkiksi kouluunmenemistarkoituksessa ja muissakin tarkoituksissa ja kannettava cd-soitin soitti muun muassa tuota alla olevaa laulua. Puiden lehdet olivat keltaisia, ilma kuulasta, aurinkokin kai paistoi.

Tuli joulu. Sain lahjaksi Blurin kokoelman. Siitäkin tykkäsin, vaikka aiemmin Blur oli ollut minulle ihan valloittamaton yhtye. Siellä oli esimerkiksi End of the Century ja The Universal, joista molemmat iskivät ja monet muutkin laulut iskivät. Sittemmin olen kuunnellut Bluria vähän enemmän, joskaan en vieläkään suunnattomasti.

Jossain välissä kehiin astui Placebo ja Placebon kaksi ekaa levyä. Ne molemmat ostin jostain ja ne molemmat olivat kivoja. Tykkäsin silti enemmän Without You I'm Nothingista. Niinä aikoina merkittäväksi kasvoi JJ72:n debyytti, kuten olen aiemminkin puinut. Kuuntelin myös Kula Shakerin kakkoslevyä Peasants, Pigs & Astronauts, ja erityisesti Shower Your Love -kappaleesta pidin. (Aloin kuunnella sitä, koska Yksi Toinen Suomalainen Manics-fanaatikko oli hehkuttanut sen kertosäettä, ja harvoinpa sellaista hehkutusta olin kumminkaan kuullut.)

Kevään koittaessa käsiin päätyi Sueden debyytti. Se liittyy päässäni toukokuiseen auringonpaisteeseen ja ristiriitaista kyllä jonkinlaiseen haikeuteen, mutta silloin nyt oli sellainen vaihe. Vähän kuuntelin jo Dog Man Star -levyäkin, mutta sen aika oli kunnolla vasta, kun olin 17. Debyytiltä miellyttävästi iski esimerkiksi The Drowners - loistava kertosäe siinä nimittäin.

Viimeisinä 16-vuotisina päivinäni ostin paikallisesta maalikaupasta spraymaalia yhdessä Yhden Toisen Suomalaisen Manics-fanaatikon kanssa. Menimme autotalliin ja otimme käsittelyyn pari valkoista t-paitaa, joista teipin ja jo mainitun spraymaalin kanssa sai näppärästi rakennettua Manics-fanituotteen iskevällä sloganilla. Provinssirock lähestyi. Mutta sen Provinssirockin aikaan olin jo vuoden vanhempi, joten siitä lisää myöhemmin jos joskus.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 16-vuotiaana:

Blur - The Best Of

JJ72 - JJ72

Kula Shaker - Peasants, Pigs & Astronauts

Manic Street Preachers - Everything Must Go

Manic Street Preachers - Generation Terrorists

Manic Street Preachers - Gold Against the Soul

Manic Street Preachers - The Holy Bible

Manic Street Preachers - Know Your Enemy

Manic Street Preachers - This Is My Truth Tell Me Yours

Oasis - (What's the Story?) Morning Glory

Placebo - Placebo

Placebo - Without You I'm Nothing

R.E.M. - Reveal

Suede - Dog Man Star

Suede - Suede

Voxtrot, nuorehkona nukkunut

Noin viisi vuotta sitten kuulin tämän laulun.

Mietin, että onpa hyvä. Kaikenlaisia kivoja kitaroita ja muutakin. Minun mieleeni laulu toi positiivisia puolia sellaisilta yhtyeiltä kuin The Smiths, Belle & Sebastian, Nada Surf ja Interpol - kaikkia näistä yhtymistä en osaa tarkkaan selittää, mutta sen verran niinä aikoina noista yhtyeistä pidin, että oli melkein automaattista, että alkaisin pitää myös Voxtrotista.

Ja niinhän siinä kävi. Se, mikä käynnistyi tapauksessani ensimmäistä kertaa täältä, johti minun ja Voxtrotin väliseen yhteyteen. Ei ole todellakaan jokapäiväistä, että innostun jostain uudesta musiikista niin vahvasti, mutta Voxtrot onkin Voxtrot. Haalin ne pari siihen mennessä ilmestynyttä EP:tä kuunneltaviksi, vähän myöhemmin sen kolmannenkin. Tykkäsin kaikista.

Ensimmäinen Voxtrotilta kuulemani kappale taisi olla kiistattoman thesmithsmäinen The Start of Something.

Ei ihan vastannut silloisia (tai nykyisiäkään) mielikuviani Texasista, mutta sieltä nämä kumminkin tulivat (joskin indiekaupunki Austinista). Nyt kun tätäkin laulua kuuntelen pitkästä aikaa, huomaan, että jonkin puhelinfiltterin läpi vedetty Ramesh Srivastavan ääni kuulostaa nimenomaan korostetun brittiläiseltä, vaikken sitä silloin huomannutkaan ihan samassa määrin aktiivisesti. Tyyppi on asunut Skotlannin Glasgow'ssa, siinä kai sitten syy.

Sitten tuli vuosi 2007 ja Voxtrot julkaisi levyn. Sitä tuli odotettua kovasti, ja se tuli ostettua suunnilleen julkaisupäivänä. Oudosti levy ei kuitenkaan tuntunut yhtä hyvältä kuin ne kolme EP:tä yhteenlaskettuna. Hyvä levy se oli silti, minun tapauksessani kesän 2007 paras. Tykkäsin jostain syystä muun muassa Firecrackerista, vaikka se onkin makuuni hivenen räyhäkäs. Kertosäkeessä on kiva meno.

Harmillista kyllä musiikkinsa ulkopuolella Voxtrot on tuottanut pääasiassa pettymyksiä.

Elokuun viimeisenä tai syyskuun ensimmäisenä päivänä 2007 Voxtrot oli tulossa soittamaan yhdelle ilmaisfestivaalille Tukholmaan. Sinnehän olin menossa, matkat ja kaikki oli jo varattu. Sitten kaikki kaatui, koska Voxtrot pääsi lämmittely-yhtyeeksi samanaikaiselle Arctic Monkeysin Pohjois-Amerikan-kiertueelle ja perui Eurooppaan sovitut keikkansa. Se oli kertakaikkisen syvältä, suolesta ja millä muulla tavalla tämän nyt vielä voisi ilmaista - siksikin, että pidin Arctic Monkeysia silloin ja totta puhuen pidän yhä vähän ärsyttävänä. No, ymmärrettävä päätös, mutta siten kävi.

Joskus helmikuussa 2008 oli uudestaan jännää, kun Ramesh Srivastava kyseli MySpacessa (niin, MySpacessa), onko kukaan Helsingissä, koska hän olisi kaupungissa eikä tiedä yhtään mitä tehdä. No minäpä sitten lähetin sille viestin, ja kerroin muutamia baareja (vaikken silloin tiennyt niistä kyllä juurikaan). Ja Ramesh vastasi, mikä oli ihmeellistä! Sanoi, että antaa virtuaalisen ilmoituksen, mikäli lähtee illalla liikenteeseen. Vastasin myöntävästi ja kerroin olevani kiinnostunut, enkä sen koommin enää koskaan siitä tyypistä kuullut samalla yksityisyyden tasolla. Hetken silti kutkutti.

Sitten tuli kesä 2010 ja Voxtrot päättyi. Hiljaiseloa oli jatkunut pitkään, Ramesh oli muuttanut Berliiniin ja oli kai niitä merkkejä muutenkin ilmassa. Yhtye soitti jäähyväiskeikkansa kesäkuussa ja siinä se sitten oli, vähän turhan nopeasti ohi. Pidän Voxtrotin tuotannosta edelleen kovasti, se nyt vain kuulostaa hyvältä, mutta kaiveleehan se ihan vähän, että livenä jäi yhtye näkemättä ja oluiden ääressä jäi Ramesh tapaamatta.

Death Cab for Cutie -ikävyys

Pahoittelen sitä, että olen viimeisen viikon aikana ollut laiska päivittäjä. Oman musiikin tekeminen ja tulevan levyn kanssa puuhastelu on vienyt yksinkertaisesti siinä määrin aikaa, että olen hetkittäin unohtanut blogini olemassaolon. Koska blogi nyt kuitenkin sattui tulemaan mieleen taas, päivitettäköön.

Tästä omasta tulevasta levystäni saadaan aikaan kömpelö aasinsilta Death Cab for Cutien tulevaan levyyn, joka ilmestyy toukokuun lopussa.

New Yorkissa satuin lukemaan jotakin musiikkilehteä. Ehkä Q:ta. Siellä oli iso Death Cab for Cutie -haastattelu. Ben Gibbard sanoi, että se yrittää edelleen tehdä lauluja vilpittömästi, mutta koska elämä on kuulemma nyt vähän toista kuin joskus seitsemän vuotta sitten, ne laulutkin ovat erilaisia. Ben Gibbardilla on lapsi ja kaikkea. Ei siinä mitään, ajattelin silloin. Höh, ajattelen nyt. Ne kolme raitaa, jotka olen DCfC:n tulevalta Codes and Keys -levyltä kuullut, eivät minusta ole ihmeellisiä. Ne ovat vähän tylsiä, eivät koskettavia. Harmillista. Toisin sanottuna DCfC on päässyt siihen ikävähköön tilaan, ettei yhtye nykyisessä ilmiasussaan oikein merkitse minulle mitään vaikka jotkin aiemmat levyt ovat merkinneet ja yhä merkitsevät paljon. Näistä kolmesta uudesta laulusta You Are a Tourist on paras, eikä siltikään oikein minkäänmoinen.

Koska kuitenkin on aina kivempaa puhua positiivisia kuin negatiivisia, mitä musiikkiin tulee, puhun mieluummin niistä yhtyeen vanhemmista levyistä kuin tästä tulevasta tai edellisestä (joka sekin oli pettymys).

No, parhaat Death Cab -levyt ovat ehdottomasti Transatlanticism (2003) ja Plans (2005). Olen pitänyt molemmista hyvinkin paljon. Ensimmäisiä Death Cab -pakahtumisiani oli Transatlanticismin nimikappaleen kuuleminen. Juuri nyt kuuntelen laulua mainittavan pitkästä aikaa, ja se on uskomattoman hyvä vaikka junnaakin vähän. Se etäisyys ja irrallisuus ja kaikki ja sekin, että kaikessa yksinkertaisuudessaan I need you so much closer on hienosti sanottu, vaikka rakenteellisesti moisen lauseen pystyy rakentamaan melko lailla kuka tahansa lukutaitoinen.

On sillä levyllä muutakin hienoa. Aina uudenvuodenpäivinä sitä pitää kuunnella, koska avausraidan nimi on The New Year ja koska siellä sanotaan, että This is the new year and I don't feel any different ja miksipä nyt siltä ei uudenvuodenpäivänä tosiaan tuntuisi - harvemmin mikään muuttuu yhdessä yössä, jos sinä yönä tapahtuu vain ulkoisia, kuten uusinavuosina usein.

Plansillakin on kaikkea hienoa. Avausraidan lisäksi myös esimerkiksi Your Heart Is an Empty Room. Suosikkilyriikoitani. Joku on joskus väittänyt Death Cabia laskelmoivaksi juurikin lyyrisistä syistä, mutta ei tämä vain mitenkään voi olla laskelmoitua, koska tämä on koskettavaa. Ja tämä laulu ei kaipaa yhtään mitään enempää, se on tässä, mahdollisesti yksi parhaista kappaleista koskaan, etenkin, kun on olemassa mielentila ja kun matkustaa esimerkiksi itäeurooppalaisessa minibussissa keskellä yötä ja havaitsee, että voisi kai niitä silmiä välillä pitää aukikin, niin näkisi enemmän.

Kolmanneksi paras tai ainakin kolmanneksi kuunnelluin Death Cab -levy on We Have the Facts and We're Voting Yes (2000).

Olenpa minä nämä livenäkin nähnyt, Brysselissä marraskuussa 2008. Petyin ihan vähän, koska ne olisivat kai voineet kuulostaa vähän suuremmiltakin. Ja vaikka Chris Walla ihan hyvin osaisi laulaa, se ei juurikaan laulanut taustoja, vaikka moinen olisi minusta sopinut kuvaan mainiosti. Ilta oli kuitenkin hieno - muun muassa, koska lämmittelijäyhtye sai aikaan tosi voimakkaita reaktioita noin kaikilla kuudella soittamallaan laululla. (Se yhtye on sittemmin minulle hyvin merkittäväksi kasvanut skotlantilainen Frightened Rabbit.)

Vaan Death Cabiin palatakseni. Minusta tuntuu, että se yhtye on minun elämässäni nyt enemmän tai vähemmän menetetty tapaus. Onneksi niiltä tuli pari tosi hienoa levyä silloin aiemmin, koska tämä tuleva ei näytä siihen kykenevän. Se on harmillista, mutta ehkä se on luontevaakin sitten. Harvapa bändi nyt kuitenkaan pystyy tekemään läpi uransa sellaista musiikkia, johon samalla pakahtumisen asteella jaksaisi suhtautua.

Suomen paras levy

Joskus vastaan tulee niin hyviä levyjä, että niihin jää ihan täysin jumiin, eikä mitään muuta oikein sitten osaakaan kuunnella. Kyllähän te nyt tiedätte. Niin käy minulle toisinaan, viimeksi viime aikoina.

Mutta viime aikoina ei sentään ole käynyt ihan kuten viime syksynä. Silloin nimittäin ilmestyi helsinkiläis-hämeenlinnalaisen Delay Treesin debyyttipitkäsoitto, ja jos olisin kova tekemään listauksia kunkin vuoden parhaista levyjulkaisuista, se levy olisi vuoden 2010 listani ykkönen. (Mistä tulikin mieleeni, että moinen listaus voisikin olla ihan kiinnostavaa tehdä, vaikka nythän on kyllä jo huhtikuu.)

Istun parhaillani junassa työasioissa matkalla kohti erästä maakuntakeskusta, ja on vähän luppoaikaa, kuten junissa usein on. Mieleen tuli kuunnella Delay Treesiä, koska edellisestä kuuntelukerrasta on jo aikaa ja alkoi vähän kiinnostaa, miltä levy kuulostaa nyt. No, edelleen tosi hyvältä. Tämä levy on klassikko, yksi merkittävimmistä. Johan minä eräässä toisessa paikassa silloin viime syksynä julistin aivan samaa, mutta väliäkö sillä.

Eräänä lokakuisena pimeänä iltana lähdin kävelemään tyhjille kaduille, aika lailla vailla päämäärää. Päätin tutustua vasta ostamaani levyyn, jonka tiesin lupaavaksi. Ja sitten se vain tapahtui, aivan yhtäkkiä: se levy kuulosti niin uskomattoman hyvältä niiden kelmeiden kruununhakalaisvalojen alla. Ilma oli aika selkeä ja kylmä, muistan.

Palasin kotiin. Ennen nukkumaanmenoani, joskus tosi myöhään, kuuntelin vielä sängyssäni tämän kappaleen viidesti peräkkäin ja joka kerralla se itketti.

Tämä tuntui sikäli poikkeukselliselta ja hullulta, etten juuri koskaan ole ollut niitä ihmisiä, jotka kuuntelisivat yhtä kappaletta repeatilla - kyse on yleisemminkin ollut levyistä. Ja niin, Delay Treesin levy sai lopulta ihan saman kohtelun kuin sen avauskappale ensimmäisinä kuuntelutuokioina. Levyn kakkoskappale Cassette 2012 on sekin niin kivatunnelmainen, että menköön tuohon alle upotuksena. Onhan siitä tehty musiikkivideokin, missä esiintyy aika monta ihmistä.

Asiat menivät syksyllä lopulta niin, että kuuntelin Delay Treesiä alituiseen. Levy kuulosti erityisen hienolta niinä hetkinä, kun siirtyi paikasta toiseen. Se toimi ihmismassoissa, se toimi tyhjillä kaduilla, se toimi kulkuneuvoissa. Ja kyllähän se toimi kotonakin. Oikeastaan kaikkialla.

Erityisintä levyssä on se, että se tuntuu tavoittavan jotain selittämätöntä omaan olemiseen liittyvää. Lisäksi levy tuntuu olevan täysin yleispätevä ja aika sanaton vastaus, jos kysytään, mikä siinä kaduilla haahuilussa keskellä yötä nyt muka on niin hienoa, mikset nukkuisi mieluummin. Itse asiassa Delay Treesin levy tuntui aika hurjalta ihmiselle, jonka tapoihin jo rutkasti ennen viime syksyä kuului tehdä kuten kappaleen Whales & Colors kertoja tekee: kävellä ympäri Helsinkiä.

Tällaisten subjektiivisten totuuksien laukomista pitäisi tietysti varoa, tai no jaa, miksipä pitäisi kun tarkemmin ajattelen, mutta minusta Delay Treesin levy on kaikkien aikojen paras Suomessa julkaistu levy. En minä ainakaan mistään muusta näin paljon tykkää.

Diskohavaintoa seurasi hämmennys

Satuin perjantain ja lauantain välisenä yönä käymään paikassa, jossa oli tanssilattia. Tanssilattialla oli ihmisiä. Valot olivat himmeinä. Musiikki raikasi äänentoistojärjestelmästä. Tiskin takaa myytiin erilaisia nesteitä. Oli kyse eräänlaisesta indiediskosta.

Yksi kappale kuulosti tutulta, niin tutulta, että tiesin kuulleeni kappaleen jossain. Hetkosen verran ehdin miettiä, että varmaan sitten jossain elämäni aiemmassa indiediskossa. Siinä laulettiin muun muassa, että mountains beyond mountains. Nopea selvitystyöskentely paljasti: sehän on Arcade Fireä! Elämän aiempaa indiediskoa todennäköisemmin olin siis kuullut laulun omista kaiuttimistani tai kuulokkeistani.



Juuri siinä tilanteessa asia ei tuntunut kovin pysäyttävältä (vain vähän pysäyttävältä), mutta jossain muussa tilanteessa olisi voinut tuntua. Olin toki hetken hämmentynyt ja vieläkin vähän. Kyllähän minä omistan kaikki Arcade Firen kolme pitkäsoittoa, ja yhtye on minulle varmasti yksi merkittävimmistä, mutta keskellä yötä en kumminkaan kyennyt tunnistamaan yhtä uusimman levyn lauluista. Ajattelin kyllä vähän, että tämä kuulostaa Arcade Fireltä ja että laulaja kuulostaa Régine Chassagnelta, mutta yhäkään en niillä havainnoin osannut edes tunnistaa laulun esittäjää, vaan jonkinmoinen blackout iski.

Tämä taitaa olla vain merkki siitä, että niin harmillista kuin se onkin, Arcade Firen viime vuonna ilmestynyt kolmas levy Suburbs on mielestäni yhtyeen huonoin, jos sillä kerran on olemassa kappaleita, joiden olemassaolon olen unohtanut. Ei se huono levy kylläkään ole, mutta muun muassa vähän turhan pitkä - ylle upottamaani raitaan numero 15 asti en nimittäin ole päässyt levyä kuunnellessani kovin usein, kun aina on tullut mieleen jotain omaan soittamiseen liittyvää kesken kaiken ja levyn kuunteleminen on pitänyt keskeyttää. (Niin käy usein, ja yhä vain useammin, jos levy on pitkä.)

Minulle levyn vahvin osa on sen alkupuoli, etenkin sellaiset kappaleet kuin Ready to Start, Modern Man ja ehkä kaikkein suurin Suburbs-suosikkini City With No Children.



Vaan ei tällä mihinkään Funeralin tasoon ylletä, ei laisinkaan. Juuri nyt Arcade Fireen palaaminen ei tosin tunnu mielekkäältä muutenkaan. Tätä kutsutaan metatekstiksi, mutta senkin uhalla kerron asiasta lisää tuon seuraavan sulkumerkin perässä.

(Suurin syy palaamattomuuteen on se, että juuri nyt on olemassa yksi sellainen levy, jota kuuntelen niin, etten oikein mitään muuta levyä osaa. Se taas johtuu auringonpaisteesta, mahdollisuudesta avata parvekkeen ovi aamukahvin juomisen yhteydessä, keväästä ylipäätään ja tietysti siitä, että kaikkeen edellä lueteltuun [ja joskus muuhunkin] liittyy selittämätöntä huolettomuutta, jota se yksi nimenomainen levy jotenkin viestii, ja se yksi nimenomainen levy on The Pains of Being Pure at Heartin Belong, jonka kuuntelulle ei ole millään tulla loppua, enkä tietenkään ole vähimmässäkään määrin edes yrittänyt, mutta koska blogin lukijoiden piinaaminen pelkällä yhdellä bändillä viikkokausien ajan tuntuu blogin lukijan näkökulmasta varmasti epämielekkäältä, yritän välttää sitä, mutta onhan se nyt hankalaa, koska en toistaiseksi ole saanut levystä tarpeekseni, ja se siis on aivan todella hieno levy, ja tämän mielipiteen te varmasti minusta saatoittekin jo tietää. Jos haluatte siis kuulla, mikä näitä päiviäni nyt säestää, menkää esimerkiksi Spotifyhin. Ehkä tekin sitten tykkäätte siitä levystä vähän.)

Huippuiloinen Flow-yllätys: The Pains of Being Pure at Heart

Flow on minun tapauksessani aina kuulunut niihin festivaaleihin, jotka ovat tavallaan potentiaalisesti kivoja, mutta jonka bändivalinnat eivät ole julkistamisen hetkellä tuntuneet oikein missään. Parhaat nimet ovat olleet puolituttuja tai tuttuja, mutta nimien takana piilevä musiikki harvoin merkityksellistä tai sellaista, että sitä olisi pakko livenä kuulla ja nähdä. Flow on siis ollut sellainen puolivälin indiefestivaali, jonka parhaat bändit ovat mahdollisesta kivuudestaan huolimatta vähän turhan keskinkertaisia.

Ensi kesänä asiaan tulee muutos, koska kerrankin Flow'hun on tulossa yhtye, joka on elämässäni juuri nyt kaikkein paras: The Pains of Being Pure at Heart. Tämä on aivan uskomatonta ja huimaa. Vajaa viikko sitten näin yhtyeen ensi kertaa livenä, ja sittemmin uusi levy Belong on kasvanut yhä vain tärkeämmäksi, ja sitten, yhtäkkiä, kiirii tieto, että ne tulevat Suomeen. Helsinkiin! Totta puhuen olin ehtinyt makustella (sanavalinta!) tällaisella TPoBPaH:n ja Flow'n yhdistävällä ajatuksella jo vähän aiemmin, mutta koska aiemminkaan kivoimmat bändit eivät ole Flow'hun tulleet (koska ne kumminkin ovat varmaan vähän epätrendikkäitä), en osannut olla toiveikas.

Kävin Flow'ssa ensi kertaa viime kesänä, ja mauksi jäi vähän valju. Usein ennalta tuntemattomien bändien keikoilla on tietysti paljon tylsempää kuin sellaisten bändien, joita odottaa kieli pitkällä ulkona suusta. Siksi monet Flow'n aktit eivät tuntuneet suuremmin, paitsi Girls vähän tuntui, koska niitä olin sentään ollut kuunnellut ihan aktiivisestikin.

Ensi kesänä siellä näkyisi olevan myös Iron & Wine, mikä on ihan kiinnostavaa, mutta ei räjäytä tajuntaani varsinaisesti, mistä merkkinä olkoon nyt vaikka se, ettei minulla ole yhtään niiden (tai siis sen) levyä.

Ensi kesän festivaalivalintani lienevät näillä puhein siis Hämeenlinnan Wanajafestival (koska siellä on Manic Street Preachers) ja Helsingin Flow (koska siellä on The Pains of Being Pure at Heart ja varmaan muutenkin). Jee!

Ainakin yksi asia näitä Suomen ensi kesän kiinnostavimpia festivaalibändejä yhdistää. Kattokaa vaikka.

I am a visitor here, I am not permanent

Helsinki on tietysti harmaa, mutta Helsinki on kyllä myös ihan mukava, koska täällä sijaitsee sänkyni. Sillä sängyllä nukun hyvin, paremmin kuin monella muulla. Lisäksi itse asiassa omistan avaimen tähän asuntoon, jossa nyt sijaitsen. Ihmiset yleensä omistavat avaimen, jos heillä sattuu olemaan koti, jonka ovesta sisälle päästäkseen pitää avata lukko. Yleensähän kodit ovat tällaisia.

Seuraavassa tulee asian kuvainnollinen pihvi: matkallani nukuin aika paljon muiden ihmisten kodeissa, ja sain usein lainakseni sen vieraan asunnon avaimen. Vasta matkan viimeisenä viikkona tajusin, että yksi aika ilmeinen teemalaulu olisi toimintaan kyllä ollut olemassa, ja vieläpä minusta todella hyvä sellainen.

A stranger with your door key explaining I am just visiting.



Jos olisin Washington DC:ssä viikko sitten ehtinyt tai jaksanut, olisin jo siellä sijaitessani vähän puinut tätä laulua, koska laulussa lauletaan, että D.C. sleeps alone tonight. Jostain syystä silti yhä tekee mieli kirjoittaa juuri The Postal Servicestä, vaikkei musiikissa nyt olekaan mitään kovin ajankohtaista. (Oikeasti en keksinyt muuta. Tai olisin varmasti keksinyt, mutta ymmärtänette.)

The District Sleeps Alone Tonight on minusta The Postal Servicen paras laulu. Se on kaunis ja surullinen. (Määrittelenkö hyvän musiikin yksinomaan kauniiksi ja surulliseksi? Taipumusta voi kyllä vähän olla.) Laulu herättää tiettyjä irrallisuuden tunteita, joista minä pidän. Muistan kuunnelleeni laulua myös Amsterdamissa asuessani, koska asuntoni siellä totisesti oli osa sellaista, mikä laulussa määritellään gaudy apartment complexiksi.

Sytyin The Postal Serviceen vähän hitaasti. Vaikka kuulin yhtyettä jo ennen kuin edes tutustuin keulatyyppi Ben Gibbardin pääyhtyeeseen Death Cab for Cutiehin, Death Cab for Cutiesta innostuin ensin, koska vierastin koneita, tietysti. Jossain vaiheessa olen kuitenkin ilmiselvästi antanut periksi, koska The Postal Servicen ainoan levyn, Give Upin (2003), kappalemateriaali ei todellakaan kalpene DCfC:n lauluille, ja tämän havainnon ehätin tehdä jo vuosia sitten. Silloin aikoinaan tulikin pohdittua, kuinka paljon tästä musiikista pitäisinkään, jos se olisi ihan bändin tekemää ja soitettavilla soittimilla soittamaa. Loistavaa se on toki näinkin.

Ben Gibbard on pakosti yksi sanoituksellisista esikuvistani. Siitä saatan kirjoittaa syvemmin myöhemmin. En nyt.

The Pains of Being Pure at Heart, Philadelphia, 31.3.2011

Se oli tähän mennessä tänä vuonna näkemistäni keikoista paras - yksikään laulu ei aiheuttanut pienintäkään pitkästymisen tunnetta, vaan pikemminkin hymyä, koska The Pains of Being Pure at Heartin meluisa nynnyily on hymyilyttävää. Kaikkien kappaleiden aikana tuntui hyvältä, ja kaikkien kappaleiden jälkeen odotin innostuneena, mitä seuraavaksi tulee.

Kun keikka alkoi Belongilla ja jatkui This Love Is Fucking Right! -menopalalla, tunsin oloni onnelliseksi sillä lailla kuin nyt keikoilla yleensä voi tuntea olonsa onnelliseksi, ja mietin, tuntuikohan kenestäkään siinä ympärillä samalta. Yleisö nimittäin oli keikan alussa ihmeellisen jähmeää, tiedä sitten, miksi. TPoBPaH:a ennen soittaneelle Twin Shadow'lle ne kyllä jaksoivat huutaa ja taputtaa kuin mielipuolet, vaikkei se ollut yhtään niin hyvä. No, keikan loppua kohti meno kyllä yltyi.

Ja nyt kun lämppäreistä tuli puhe, ensimmäinen lämppäri, philadelphialainen Creepoid, oli minusta aivan helvetin huono. Lämmittelijäyhtyeen osa on tietysti tosi epäkiitollinen, ja harva niitä mihinkään varsinaisesti tulee katsomaan. Joskus lämppärit kumminkin aiheuttavat riemua uuden löytämisestä, mutta nyt syntyi pelkkää harvoin koetun mittavaa ärtymystä siitä, ettei se kamala vastenmielinen lo-fi-möykkä tuntunut sitten yhtään miltään. Mutta minä olenkin monella tapaa nirso, mitä musiikkiin tulee. Ihan kiva ei yleensä riitä. Tästä voinee loogisesti päätellä, ettei myöskään ihan paska yleensä riitä. (Oho. En minä oikeasti ole näin armoton ja nämäkin tyypit ovat varmasti kivoja. Mutta se musiikki ei nyt vain miellyttänyt, kuten ehkä huomaatte.)

Vaan pääesiintyjä oli edelleen hieno, vaikka kerhohuonemaisen kirkon kellarin akustiikka oli surkeaa tasoa ja voluumit ihan liian kaakossa. Uudenkin levyn laulut, sellaiset kuten koneiden rytmittämä The Body tai levyn loppupuolen kiva Too Tough, toimivat oikein mielekkäästi. Lisäksi debyytiltä kuultiin viisi parasta raitaa: aiemmin mainitun This Love ja niin edelleenin lisäksi Stay Alive, Young Adult Friction, Come Saturday ja keikan infernaalisehkosti, jopa punkahtavasti päättänyt Everything With You.

Illan aikana olin havaitsevinani myös joitain sympaattisia kaveribändi soittaa keikan -piirteitä - yhtyeen laulaja-kitaristi Kip Berman on nimittäin kotoisin Philadelphiasta, ja läsnä oli ilmiselvästi monia tyypin vanhoja ystäviä. Yleisö sai tietää, että läsnä oli myös Bermanin äiti, jonka kanssa hän kaupungissa kasvoi.

Sillä selittyi (vähän keinotekoisesti mutta silmäkulmassa olevalla pilkkeellä höystettynä) osittain myös se, miksei Higher Than the Stars -EP:ltä (ikävä kyllä) kuultu mitään. Joku yleisön tyyppi toivoi EP:n nimikkokappaletta soitettavaksi, mihin Berman vastasi: "You can't sing about 'the back of her mothers car' when your mother is actually here."

Ja näinhän sen laulun huippukohdassa tosiaan lauletaan.

Now you can’t think straight, because you’re not straight
in the back of her mothers car
No secret’s too safe, and how you can’t stay
in the back of her mother’s car
No secret’s too safe, and how you can’t stay
higher than the stars.



Jos nämä sattuvat toistekin sinne, missä menen, menen katsomaan.