Bring on the major leagues - kun juuri löysin Pavementin

Pavement on yksi yhtyeistä, joita en ole oikein koskaan osannut alkaa kuunnella, vaikka olen tiennyt niistä kyllä jo vuosia. Viime aikoina olen silti muun muassa lukenut, että Astrid Swan on tehnyt coverlevyn pelkästään Pavementin kappaleista, mikä on jotenkin kiinnostava ajatus, vaikken oikein covereista keskimäärin sytykään.

Minut tieto Astrid Swanin orastavasti kehutusta coverlevystä ajoi lopulta kokeilemaan Pavementin kuuntelemista. Vihdoinkin. Aiemminkin olisin voinut. Perjantaina (tai ehkä jo torstaina) sitten kuuntelin Spotifystä ne viisi kappaletta, joita ohjelma yhtyeeltä kertoo eniten kuunnellun.

Ja nyt, tänä sunnuntaina, olen innostunut yhdestä kappaleesta kovasti, kaikkein eniten. Kappaleen nimi on Major Leagues.

Ensinnäkin. En ihan tiedä, mistä laulu kertoo, en ole jaksanut suuremmin syventyä lyriikkaan, mutta kertosäkeen toistettu säe tuntuu hienolta ja sen luoma tunnelma kivalta. Siinä lauletaan että Bring on the major leagues. Ja siitä tulee olo, että kohta tapahtuu jotain suurta. Ettei ole enää mistään ykkös- tai kakkos- tai muusta aladivarista kyse vaan ihan isosta pääsarjatason jutusta. Kertosäe hymyilyttää ja saa asiat tuntumaan mahdollisilta.

Toiseksi. Siinä kertosäkeessä on tosi kivan kuuloinen kitara-asia eli eräänlainen riffi.

Kolmanneksi. Stephen Malkmus vaikuttaa sympaattiselta.

Neljänneksi. Stephen Malkmusin tapa laulaa on oudon miellyttävällä tavalla laiskan välinpitämätön.

Minusta tuntuu, että kuuntelen Pavementia laajemmin ihan lähiaikoina. Nyt tuntuu, että tämä yhtye voi kasvaa pieneksi osaksi minun elämääni, ehkä. Ja nimenomaan ehkä, koska enhän vielä voi tietää.

Musiikki-i'istä: 25 - hyssyttelystä asiaan

Syksy vuonna 2009 tuntui jotenkin uudelta, jännittävältäkin, sopivasti haikealta. Tällaisiin aikoihin liittyy tapauksessani useasti tunne musiikin tärkeydestä ja hyvyydestä. Ja miksikö syksy tuntui uudelta? Siksi, että musiikki oli oikeastaan uutta. En koskaan ollut erityisemmin pitänyt akustisista lauluista, koska kyllähän nyt rummut pitää olla. Sitten tuli Elliott Smith elämään.

No, tässä kappaleessa on kylläkin rummut, ja tämä kappale on enemmänkin konventionaalinen pophitti kuin laulaja-lauluntekijän hengentuote, mutta silti tai ehkä juuri osin siksikin siitä kovasti pidin. Syksyn 2009 laulu, vahvasti.

Olin kuunnellut edellisessä iässäni koneellani ollutta Either/Or-levyä (loistava!), mutta vasta syksy 2009 ja levyt XO ja Figure 8 saivat ymmärtämään, että tässä on nyt kaikki. Sen jälkeen avautui se Either/Orkin. Ja oikeastaan ihan kaikki muu Elliott Smith myös. Elliottin levyjä kuunnellessa päätin lopulta lokakuussa ottaa yhteyttä Tampereella asuvaan ystävääni, joka joskus oli puhunut jostain soololevyn kaltaisesta ja että hän voisi siinä projektissa auttaa. Alkoi syntyä säkeitä, alkoi syntyä melodioita, alkoi syntyä lauluja, aloin soittaa kitaraa. Että kiitos vaan, Elliott, sinulla taisi olla elämääni lähtemätön ja järjettömän iso vaikutus.

Ja kun akustisen musiikin makuun olin päässyt, kuvioihin asteli myös parrakas yhdysvaltalainen William Fitzsimmons, jonka kolme levyä oli pakko tilata sinä samana päivänä, kun graduani kirjoittaessani ensi kertaa William Fitzsimmonsia ylipäätään kuulin. Niin ne levyt sitten olivat minulla lopulta. Levyt luovat oivan tunnelman, surumielisen mutta myös toiveikkaan. Ja voi että sitä tunnetta, joka syntyi, kun Fitzsimmonsin näki soittamassa täyteen ahdetussa Semifinalissa Helsingissä marraskuussa 2009. Silloin silmät ensin kostuivat ja sitten aukenivat, mikä tuntui niin eheyttävältä että olin haljeta, paradoksaalista kyllä. William Fitzsimmonsin Helsingin-keikka menee ehkä minun elämäni viiden parhaan keikan joukkoon - sillä oli silloin kovin rajusti merkitystä. (Lumisessa Torontossa viime maaliskuussa sama tekijä ei päässyt samalle henkilökohtaisuuden tasolle, mutta siitä ei nyt ollutkaan puhe.)

Niinä aikoina oli jotenkin sopivaa, että päädyin kuuntelemaan myös Bon Iveriä. Sekin sopi tunnelmaan, siihen kaikkeen. Oli ehkä joulukuu.

Samalla syntyi omiakin lauluja, monia lauluja, ja niistä muodostui ensimmäisen levyni runko. Helmikuussa alkoivatkin sitten levyn äänitykset, ja muun musiikin kuuntelu jäi vähemmälle. Sen jälkeen mentiin kuitenkin taas.

Maaliskuun viimeisenä päivänä lähdin matkalle Pohjois-Amerikkaan. Matkaa edeltäneenä tiistaina olin ostanut Fanfarlo-yhtyeen debyyttilevyn Reservoir. Kun Hakaniemenrannassa paistoi vuoden ensimmäinen kevätaurinko ja selässä oli iso rinkka, minua hymyilytti. Niitä hetkiä, jotka eivät unohdu.

Se oli minulle lopulta San Francisco -musiikkia, mitä vahvimmin, koska sinne ensiksi Helsingistä silloin lähdin. San Franciscosta tuli minulle rakas, tietysti. Sieltä ostin myös The Pains of Being Pure at Heartin ensimmäisen levyn. Olin kuunnellut sitä vähän Spotifysta silloin ja miettinyt, että ehkä ihan hyvä bändi, mutten ollut varma. No, levyn ostin ja kun pääsin kotiin, pääsin levyä myös kuuntelemaan. Ja kävi kuten kaikissa haaveissani olinkin toivonut: Suomessa paistoi aurinko, Pains teki olosta huolettoman, olihan kevät. Asiat olivat hyvin.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 25-vuotiaana:

Bon Iver - For Emma, Forever Ago

Fanfarlo - Reservoir

William Fitzsimmons - Goodnight

William Fitzsimmons - The Sparrow and the Crow

William Fitzsimmons - Until When We Are Ghosts

Frightened Rabbit - Sing the Greys

Frightened Rabbit - The Winter of Mixed Drinks

The National - High Violet

The Pains of Being Pure at Heart - Higher Than the Stars EP

The Pains of Being Pure at Heart - The Pains of Being Pure at Heart

Elliott Smith - Either/Or

Elliott Smith - Elliott Smith

Elliott Smith - Figure 8

Elliott Smith - From a Basement on the Hill

Elliott Smith - Roman Candle

Elliott Smith - XO

Teenage Fanclub - Shadows

Flow'sta kaksi asiaa

Niin monet keikat jäivät Flow'ssa väliin, lauantaina etenkin. Omituista kyllä en lauantain aikana toisaalla sijaitessani osannut olla kovin harmissani hyvien esiintyjien näkemättä jäämisestä, mutta näin jälkeenpäin olo on vähän haikea. Olin jo ihan sinut sen kanssa, että The Pains of Being Pure at Heart, Flow'n paras bändi, jäisi näkemättä, mutta näin jälkikäteen minua ihan vähän harmittaa. Etenkin, kun luen keikasta tällaisia kuvailuja. Se yhtye vain olisi pitänyt nähdä.

Mutta osaan minä läsnäolonikin hetkistä jotain sanoa. Pääsääntöisesti kaksi asiaa.

Asia 1: Human League

Joskus vastaan tulee tunne, että ihan kaikki muut ovat perillä jostain asiasta, josta itse ei tiedä mitään. Kun Human League nimittäin alkoi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä soittaa suurinta hittiään Don't You Want Me, äimistelin, että jaa, ne soittavat covereitakin, tämmöinen uusi kuuma yhtye. Piti sitten puhelimella käyttää internetin hakukonetta ja tutkia, että kenen laulu tämä nyt alun perin onkaan, koska olin jossain sattunut sen joskus kuulemaan ja monestikin. Paljastui, että ihan Human Leaguen oma laulu se oli, ja paljastui, että yhtye on ollut olemassa vuodesta 1977, ja paljastui, että "tämä yhtye teki synaindien", kuten eräs lähellä ollut asian määritteli, ja paljastui, että ne ovat myyneet yli 20 miljoonaa levyä.

Ja se hetki oli niin kovin kummallinen. Olin kuullut koko yhtyeestä tietoisesti ensimmäistä kertaa kutakuinkin kolme päivää sitten, mutta mitään ennakkotutustumista en ollut tietysti tehnyt. Ja kun Human Leaguen keikkaa mentiin katsomaan, minä vain ajattelin, että tällainen synapop-yhtye taas, näitähän maailmassa riittää. Vähätpä minä moisesta klassikkostatuksesta tiesin ennen kuin keikka oli melkein ohi, ja se hämmensi, hämmensi suunnattomasti.

Joskus olen sen täälläkin varmasti todennut: minun musiikillinen yleissivistykseni on superkehnoa. Tiedän vain niistä yhtyeistä, joista pidän paljon, ja Human Leaguesta en pidä paljon. Oli se nyt silti ihan ookoo.

Asia 2: Rubik

Rubikin keikankin alusta piti sitten menettää pari kappaletta, mutta ei se mitään, koska yksi kappale voi silti lopulta muuttaa kaiken. Kun City & the Streets alkoi, aloin leijailla, itketti, laulu kuulosti hyvältä, ja niin, onhan se nyt yksi parhaista Suomessa tehdyistä lauluista minusta. Sitä minä vähän ihmettelin, että mikseivät ne lopettaneet keikkaansa siihen lauluun. Koska silloin jos joskus oli minulla olo, että nyt ei voi enää kuulla mitään, että näin on hyvä. Silti ne soittivat vielä päätöskappaleenaan uusimmalta levyltään yhden huomattavasti vähäpätöisemmän. Ei se mitään, hyvä keikka oli silti.

Noin muutoin kaikki jäi hyvin vahvasti irtonaiseksi. Irtonaisuus taitaa kuulua tähän aikaan.

Eniten Suvilahdessa kiinnostaisi

Flow-festivaali on tänä viikonloppuna. Oikein kivaa. Epäonnisten sattumien vuoksi iso osa perjantai-illasta ja melkein koko lauantai jäävät väliin, kun on kohtalaisen välttämättömiä menoja tiellä, mikä tietysti on harmillista.

Ei se mitään.

Sikäli tosin kyllä, että ensi kertaa Flow'ssa on päivä, joka saisi minut paikalle ihan vain musiikin vuoksi: tuo lauantai. Sillä voin lohduttautua, että miltei kaikki niistä minua eniten kiinnostavista yhtyeistä olen jo elävinä nähnyt.

Tässä silti omasta mielestäni Flow'n viisi kivointa esiintyjää.

5. Iron & Wine, la 19.30

Aina, kun olen Iron & Winesta tiennyt, se on ollut minusta jotensakin orastavasti kiinnostava musiikintekijä. Vaan siinäpä se. Orastavasti kiinnostava kun ei vielä ole ihan superkiinnostava ja monet verrokit ovat olleet minusta sittenkin kiinnostavampia ja parempia. Mutta jos minä olisin lauantaina kello 19.30 Suvilahdessa, kävisin eittämättä katsomassa keikan. Se on kylläkin päälavalla, mikä tämänkaltaiselle musiikille on vähintäänkin haasteellinen ympäristö varmasti.

4. Rubik, su 17.45

Tämän keikan minä saatan jopa nähdä! Kerran olen vain tämän yhtyeen nähnyt, vuonna 2007, ja sen jälkeen ovat muuttuneet monet asiat. Rubik on kasvanut debyyttilevystään ja muuttunutkin. Tätä uusinta Solar-albumia olen kuunnellut vain aika vähän, ja neljän vuoden takainen Bad Conscience Patrol on edelleen minulle tutumpi. Sykähdyttävyyksiä siellä on minusta enemmän kuin tällä nykylevyllä. Ehkä keikka kuitenkin muuttaa kaiken. Laws of Gravity kun esimerkiksi on hieno kappale kaikessa osittaisessa elektronisuudessaankin.

3. Magenta Skycode, la 16

Magenta Skycode on minulle siitä kummallinen yhtye, etten ole nähnyt sitä koskaan elävänä. Enkä tietysti näe nytkään, harmillista kyllä. Ensimmäinen levy IIIII (2006) on ollut aikoinaan melko kovassakin kuuntelussa, mutta aivan kuten Rubikinkin tapauksessa on käynyt, sitä seurannut tekele on jäänyt miltei huomiotta. Se on kyllä ilmiselvästi hyvä, muttei siltikään vuoden 2010 paras Suomessa julkaistu. Tässä yhtyeen ensimmäiseltä levyltä kappale Open Air. Vielä enemmän pidän kappaleesta Luvher Oh Hater, mutta sitä en nyt tähän hätään säällisenä versiona löytänyt.

2. Delay Trees, la 14.15

Mikä oikeusmurhaesiintymisaika! Delay Trees on koko festivaalin esiintyjistä minulle kaikkein tutuin, olen nähnyt ne kaiketi viidesti, ja kuudes kerta olisi ollut kiva, mutta sijaitseminen 40 kilometrin päässä festivaalialueesta häiritsee aikeen toteuttamista. Sinänsä kertakaikkisen hienoa, että Flow on ottanut yhtyeen ohjelmistoonsa. Toivottavasti ihmisiä menee paikalle paljon. Lisäksi yhtye on vastikään julkaissut Before I Go Go EP:n, joka ei minusta aivan yllä levyn huiman korkealle tasolle mutta on silti alustavan tutustumisen perusteella hyvä.

Songs by Delay Trees

1. The Pains of Being Pure at Heart, la 17.15

Pelkkä tämä yhtye olisi saanut minut lauantaiksi paikalle, mutta väliin jää, kuinka ollakaan. Näin yhtyeen Philadelphiassa maaliskuun viimeisenä päivänä (kuten muuten sattumoisin myös Flow'ssa lauantaina esiintyvän Twin Shadow'n, joka oli vähän tylsä muistaakseni), ja korvat särkivät - korvatulpat unohtuivat yöpymispaikassa sijainneeseen rinkkaan, pahimmoiset. Ei se mitään. Pains olisi minun Flow'ni kaikkein odotetuin esiintyjä ja ylivoimaisesti.

---

Ehkä tämä nyt vähän kertoo minustakin. Top 5 -listaa kootessani viidenneksi oli pakko ottaa yhtye, jonka levyä en edes omista - koska Flow vain sattuu edelleen olemaan sellainen festivaali, jolla omia absoluuttisia suosikkeja on lähtökohtiin nähden yllättävän vähän. Tänä vuonna niitä suosikkeja tosin on aiempaa enemmän, tai ainakin parhaat ovat parempia kuin koskaan ennen - esimerkiksi Painsin ja Delay Treesin veroista Flow-esiintyjää ei minun elämässäni ole vielä ollut. Joskus ehkä vielä saattaa käydä niin, että Flow'ssa esiintyisi vaikka mitä hyviä bändejä ja artisteja - ainoa ongelma vain on se, että minulla se yhtyeiden perusjoukko on suhteettoman suppea. Sen nirsoudestaan saa.

Aja hyvin, nuku turvallisesti

Joskus kirja- ja dvd-hyllyyn (jossa ei muuten ole nimeksikään sisältöä tosipuheessa) unohtuu kääreiden sisään juttuja, joihin tavallaan pitäisi tutustua heti. Hysteerisen eläimen tasolle yltävällä keskittymiskyvylläni olen kuitenkin useimmiten malttamaton katsomaan kuvaa tai lukemaan tekstiä noin kolmea minuuttia pidempään kerrallaan.

Palasin tuossa eräänä iltana - tai yönä - töistä ennen yhtä. Silloin sitten tuli mieleen ottaa viimein esiin Death Cab for Cutie -dokumentti Drive Well, Sleep Carefully, jonka ostin Yhdysvaltojen itärannikolta maaliskuussa. En jaksanut ihan loppuun asti, koska oli myöhä, mutta kylläpä vain kannatti.

Dokumentti on tehty vuonna 2004, Transatlanticism-kiertueen yhteydessä, joten yhtye oli lähellä parhaita aikojaan. Death Cab oli silloin jo kasvanut Pohjois-Amerikassa suureksi, vähintäänkin kasvamassa, mikä jo sinänsä tuntui kummalliselta, ja vähän kaikki siellä ilmiselvästi tiesivät niistä. Euroopassa tai varsinkin Suomessa asia on edelleen toisin: Death Cab on kaukana yhtyeestä, jonka kaikki tietäisivät. Moni kyllä varmasti tietää toki, muttei sellainen kahvipöytäkeskustelija ehkä.

Oli kiinnostavaa nähdä Death Cab -livepätkiä. Yhtye on yllättävän intensiivinen, ja etenkin Ben Gibbard heiluu lavalla alituiseen. Sellainen voisi näyttää aivan luonnottomalta, mutta ei se näytä. Ja sitten niillä on se lievästi käheä-ääninen Chris Walla, joka vaikuttaa jotenkin kovin mukavalta ihmiseltä hänkin.

Sekin oli kiinnostavaa, kun Gibbard puhui lyriikoistaan ja sanoi, että ne ovat hänelle kuin valokuvia, että hän muistaa joitain ihmisiä lyriikoidensa kautta, että hänen lyriikkansa ovat monesti lähtöisin oikeista ihmisistä. Sitten yhtye puhui Tiny Vessels -kappaleen lyriikasta, käyttivät siitä sanaa vicious ja joku yhtyeen tyypeistä oli sanonut, että hei Ben, eihän tämä lyriikka voi olla tällainen, koska ihmiset pitävät sinua täytenä mulkkuna, jos laulat näin. Mutta siellä se lyriikka vain on, sekin. Onhan parempi olla rehellinen kuin laskelmoiva. Yeah, you are beautiful, but you don't mean a thing to me.

Pitääpä tässä joskus ehkä katsoa dokumentti loppuun. Yhtä kaikki noin tunnin katselukokemuksella olettamukseni vahvistui: aivan todella sympaattinen yhtye ja ehdottomasti yksi minulle merkittävimmistä. (Tiedättekö sen tunteen, kun kaikki vain tuntuu sopivasti hyvältä ja sellainen musiikki soi taustalla? Minä nimittäin tiedän.) Dokumentin innoittamana aloin kuunnella jopa uudempia Death Cab -levyjä, edes yrittää, vaikka ne tietty yhä ovat huonompia kuin niitä edeltäneet. Ihmiset ovat kuitenkin samoja kivoja.