Ovatko tässä Manic Street Preachersin parhaat b-puolet? Ota kantaa!

En ole negatiivinen ihminen. Enkä kyyninen. Olen positiivinen ihminen. Ja epäkyyninen.

Siksi tässä myös toisenmoinen Manics-lista. Viisi parasta b-puolta, kun koko tuotanto osoittautuikin vähän turhan isoksi läjäksi tällaisella - lyhyehköllä - aikajänteellä. Keikkahan on nimittäin tämän nimenomaisen päivän iltana.

5. Are Mothers Saints? (Life Becoming a Landslide, 1994)

Unohtunut klassikko Motorcycle Emptinessin kaltaisine kitaroineen. Laulu, joka kuulostaa äärimmäisen Manic Street Preachersilta. Ja toimii.

4. Montana/Autumn 78 (If You Tolerate This Your Children Will Be Next, 1998)

If You Tolerate This Your Children Will Be Next on uskomaton singlejulkaisu, koska se sisältää hyvän a-puolen ja kaupanpäällisiksi kaksi b-puolta, jotka ovat melkeinpä hyvää a-puolta parempia. Tämä laulu herätti mystisen kiinnostukseni Montanan osavaltioon, joka on ihmeellisen vähäväkinen ja harvaan asuttu. Haluaisin yhä käydä siellä. Olen käynyt vain lähellä.

3. Prologue to History (If You Tolerate This Your Children Will Be Next, 1998)

Kuten jo ehdinkin sanoa, tämä single oli kovin loistava. Prologue to History on pianoriffeineen ikisuosikkini yhtyeen tuotannosta. Jännästi kivankuuloinen, kivasti jännänkuuloinen, ihan miten nyt ikinä. Ja yksi hassu juttu muuten: If You Tolerate -sinkun kolmella raidalla on melkein sama rumpukomppi, kovin 90-lukulaista, kovin vahvasti Manicsia, kovin vahvasti Sean Moorea.

2. Sepia (Kevin Carter, 1996)

Sepia on minusta ehkä Manicsin kaunein laulu. Olen pitänyt siitä aina siitä hetkestä asti, kun sen ensi kerran kuulin, vuonna 2000 varmaankin.

1. Never Want Again (Suicide Is Painless, 1992)

En tiedä, onko kukaan koskaan ymmärtänyt viehtymystäni tähän lauluun, mutta minusta tämä on ehdottomasti yksi Manicsin parhaista. Tässä listauksessa se ainakin valtasi ykkössijan. Kivoja sointuja. Optimisminsekainen synkkä tunnelma. En osaa sanoa.

Kohta pitää mennä, mikä tietty on aivan jännää sekin.

Ovatko tässä Manic Street Preachersin huonoimmat laulut? Kuuntele!

Minulla oli oikeaoppisesti itse spraylla maalattu t-paita, jossa luki yhtyeen nimi (selässä) ja eräskin nolo iskusanapari (etumuksessa) ja sitten menin Seinäjoelle (vuonna 2001). Minä olin vähän unohtanut yhtyeen eikä minulla oikein ollut odotuksia ja sitten menin Turkuun (vuonna 2003). Nyt yhtye on elämässäni leimallisesti menneiden aikojen musiikkia (muttei täysin) ja sitten menen Hämeenlinnaan (vuonna 2011).

Karkeastihan ihmiset voi jakaa niihin, joilla on Manic Street Preachers -taustaa, ja niihin, joilla ei ole.

Minulla on. (Arvasitte kumminkin.)

No. Perjantain Hämeenlinnan-keikkaa odotellessa avaan osaltani pelin top 5 -listauksella. Listan aihe: Manicsin huonoimmat laulut.

5. Repeat (Stars and Stripes), Generation Terrorists (1991)

Generation Terrorists oli viiden ensimmäisen omistamani Manics-levyn joukossa, ja tämä kappale iski korvaan vääryytensä vuoksi. Silloin olin 15-vuotias, joten ihan kypsästi en voinut asioista ajatella tietenkään, mutta kun tässä oli näitä koneita ja muuta huonoa. Eikä huonous ole hyvä. Generation Terroristsilla olisi kyllä ollut muitakin tarjokkaita, mutta ei nyt viitsi lyödä lyötyä ja ottaa levyltä mukaan muuta.

4. Horses Under Starlight, Kevin Carter -single (1996)

Miksi jotkin kappaleet joutuvat singlejen b-puoliksi? Useimmiten joko siksi, etteivät ne istu kokonaisuuteen, tai siksi, että ne ovat huonoja, jopa tarpeettomia. Minusta tämä laulu on ensisijaisesti tarpeeton. Hivenen suurempi arvoitus onkin seuraava: jos tehdään b-puolikokoelma, miksi sinne pitää survoa mukaan b-puolista tarpeettomin? Manics kun on Forever Delayed -b-puolistoltaan (2003) jättänyt sivuun muun muassa sellaisia oikeasti jopa hyviä lauluja kuin Are Mothers Saints? ja First Republic. Makuasioita, ja todistetusti Manicsilla on välillä aika outo maku.

3. Nostalgic Pushead, Gold Against the Soul (1993)

Mainitsin tässä merkinnässä jo 15-vuotisuuden, mutta mainitaanpa uudestaan. Silloin tämä kappale oli mielestäni ihan ookoo. Mutta kun vähän vartuin ja aloin tajuta, tämä kappale ei mielestäni ollut enää ihan ookoo. Kamalat konerummut. Kamalia lisäsoittimia. Typerät sanat. Kaikenlaista turhaa.

2. Wattsville Blues, Know Your Enemy (2001)

Miksi laulat, Nicky Wire? En pidä äänestäsi.

1. S.Y.M.M., This Is My Truth Tell Me Yours (1998)

Olen vasta sittemmin ymmärtänyt, mihin laulu liittyy. Viimeksi äsken, kun kaikki S.Y.M.M.-osumat toivat YouTubessa eteen vuoden 1989 Hillsborough'n katastrofiin liittyneitä asioita. Mutta äh. On tämä silti vain Manicsin huonoin laulu. Siksi, että rummuissa on jonkinlaisella äänen takaperinkääntämisellä luotu imuefekti. Siksi, että pelottavan tunnelman luomisyritys enimmäkseen hymyilyttää. Siksi, että kappale on levyn viimeinen eli tavallaan eräänlaisella kunniapaikalla (minä tykkään, kun viimeinen laulu on hyvä ja pakahduttava ja sellainen ettei sen jälkeen voisi kuunnella muuta ja tämä ei ole vaikka ihan hyvän levyn päättääkin).

Ensi kerralla erilainen top 5 -listaus, jos tulee top 5 -listaus!

Hiljaisuudesta ja hiljaisuuden syistä

Sori eli anteeksi. Olen ollut aika hiljaa viime aikoina. Miksi, herää kysymys. Vastaan, vaikkei heräisikään.

Tämähän on tällainen musiikkiblogi. Musiikkiblogia on vaikeaa pitää, jos ei juuri kuuntele musiikkia. Aivan kuten kirjablogia on vaikea pitää, jos ei juuri lue kirjoja. Aivan kuten blogia ihmisyydestä on vaikea pitää, jos ei ole ihminen.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun musiikin kuunteleminen ei tahdo huvittaa. En minä vain jaksa innostua kaikesta, ei kai siinä kummempaa, ja jotenkin tahdon kyllä ajatella niinkin, että sitten, kun innostun, innostun paljon. Joskus tosin tuntuu, etten edes osaa nähdä innostumisen mahdollisuuksia, vaikka niitä ilmiselvästi olisikin tarjolla. Saatan äityä kuuntelemaan jotakin lupaavaksi tai hyväksi kehuttua ja todeta ensimmäisen kappaleen puolessavälissä, että eipä ole hääviä. (On käynyt monesti.) Sitten saatan ottaa kitaran syliin ja etsiä melodioita ja sointuja, mutta huonoina päivinä sekään ei johda tuloksiin.

Tämän siitä ehkä sitten saa, että ajattelee musiikkia pääsääntöisesti ruumiillisina kokemuksina, että kaiken hyväksyttävän musiikin pitäisi tuntua niin suunnattoman syvällä ja suuresti. Mutta kun eihän kaikki voi koko aikaa tuntua suurelta, koska silloin suuresta tulisi ennen pitkää pientä ja asiat olisivat huonosti. Elämässä nyt ainakin. Ja musiikissakin nyt varmaan.

Vaikka joku saattaisi nyt tätä puintia pitää ihan vähän pahaenteisenä, niin en minä sentään tätä blogia lopettaa ajatellut. Kunhan vain tahdoin kertoa, että nyt on ollut hiljaista, koska ei ole ollut asiaa. Toivottavasti pian taas on.

Kaipaan uusia yhtyeitä ja musiikintekijöitä, siitä kai tämä on merkki.

Niin ja siitäkin varmaan, että tuleva levyni on äänitetty ja kuultavakseni sataa vähä vähältä ensimmäisiä valmiihkoja miksauksia, joita sitten kuuntelen repeatilla miljoonasti. Sekin saattaa ihan vähän vaikuttaa.

Musiikki-i'istä: 24 - Amsterdam ja ensikosketuksia

Last.fm on tavallaan hieno musiikkipalvelu. Kesällä 2008 siivosin silloista asuntoani rakkaassa Merihaassa ja kuuntelin jotakin Last.fm-musiikkipalvelun suositusradiokanavaa. Totta puhuen en tainnut siivota, muuten ei olisi muistikuva esimerkiksi tästä kuulemastani laulusta niin selkeä.

Bändin nimi ei nyt ensisilmäyksellä vakuuttanut, ja sittemmin yhtye tai oikeammin pelkkä Eric Elbogen onkin lyhentänyt sen varmasti siedettävämpään muotoon Say Hi. Jostain syystä jokin siinä musiikissa silloin minua viehätti. Yksinkertaisuus ehkä. Aika harva ympärillä oleva ihminen siitä ainakaan yhtään innostui, varmaan juuri siitä syystä, että musiikista tavallaan puuttui kaikki sisältö, paitsi että minusta siinä oli kaikki tarvittava sisältö: jokin tuntui.

Sitten muutin Amsterdamiin.

Say Hi oli vahvasti Amsterdam-musiikkia. Sitä oli myös muun muassa Sigur Rósin haukuttu poppilevy Med suth i eyrum vid spilum endalaust, josta pidin kyllä myös kovasti. Vuoden aikana tuli nähtyä Sigur Rós peräti kahdesti, Kulttuuritalolla ja siellä Amsterdamissa. Molemmat keikat olivat mietoja pettymyksiä, mutta ehkä silti näkemisen arvoisia. Tuli ainakin todettua, etten minä ehkä ole sellainen huminatyyppi kuin monet muut sen yhtyeen kuulijat. Mutta oli sillä poppilevyllä silti hetkensä, sanoi kuka muu tahansa nyt mitä muuta tahansa.

Amsterdamissa oli kivaa ja joskus myös jännän irrallisella tavalla haikeaa, sillä tavalla haikeaa, että elämä kumminkin oli tietääkseni hyvää. Jonain iltana istuin sikäläisessä asumuksessani tietokoneen ääressä, join punaviiniä tai teetä ja kuuntelin tätä. Silloin en oikeastaan arvannut sitä merkitystä, jonka se musiikki ja se tekijä saisi myöhemmin aikaan päässäni. Niin, Elliott.

Amsterdamin loppusyksyyn kuului myös matka Brysseliin. Sieltä mukaan tarttui Frightened Rabbitin levy, jota jo puinkin. Amsterdamin viimeisinä ja niitä seuranneina aikoina Frightened Rabbit oli elämäni ainoita yhtyeitä. The Midnight Organ Fight vain on niin hieno levy. I'm David, please.

Palasin Amsterdamista Merihakaan tammikuussa. Oli aivan järkyttävän harmaata ja pimeää, ja samalla moinen havainto sai aikaan erän kylmiä väreitä. Että tällaisessa paikassa minä sitten asun, Euroopan oudoimmassa kolkassa, ja siinä on nyt jotain hienoa. Mutta musiikki, sitä ei ehkä ollut ympärillä yhtä paljon kuin joskus aiemmin oli ollut.

No, ainakin The Gaslight Anthem -yhtyettä silti kuuntelin. Niiden piti tulla keikalle Helsinkiin helmikuussa, mutta niiltä varastettiin jotain tavaraa Ruotsissa ja keikka lykkääntyi kesään. The '59 Sound -levyä tuli silti kuunneltua. Jotkut väittävät, että yhtye kuulostaa Bruce Springsteeniltä, mutta tykkäänpä tästä silti, kyllä tämä aina Brucen päihittää. Yhtye ei näytä siltä kuin kuuntelemani yhtyeet yleensä näyttävät, mutta väliäkö silläkään. Kiva tunnelma, haikeita lauluja.

Seuraavassa iässä bändimusiikin kuunteleminen sitten jotenkin lakkasi. Siitä lisää myöhemmin.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 24-vuotiaana:

Frightened Rabbit - The Midnight Organ Fight

The Gaslight Anthem - The '59 Sound

Hello Saferide - More Modern Short Stories from Hello Saferide

Say Hi to Your Mom - Impeccable Blahs

Say Hi to Your Mom - Numbers & Mumbles

Say Hi - The Wishes and the Glitch

Sigur Rós - Med suth i eyrum vid spilum endalaust

Elliott Smith - Either/Or

We Are Scientists - Brain Thrust Mastery

Säikähtänyt jänis kesäisillä kaduilla

Frightened Rabbit on hyvä yhtye. Itse asiassa Frightened Rabbit on loistava yhtye. Asia tuli mieleeni viimeksi toissa päivänä, kun satuin kävelemään kohti erästäkin terassia ja helle oli kova. Kuuntelin kolmea Frightened Rabbit -levyäni kannettava soitin sekakuunteluasetuksella, ja sitten arpa heitti korviini huippukappaleen Behave. Sekin on yksi niistä lauluista, jonka hyvyyden muistan vain hetkittäin, aivan kuten joidenkin yhtyeidenkin hyvyyden muistaa vain hetkittäin.

Siinä hetkessä oli jotain kovin kummallista. Helsinki oli oikeasti epäilyttävän kuuma ja kello oli arkialkuillan verran, puoli kuusi. Ihmisiä siis oli ympärillä. En ollut osa heitä, minulla oli jos nyt ei koko ruumiin niin ainakin pääni ympärillä jonkinlainen kupla. Musiikki kuulosti uskomattoman hyvältä. Sellaista musiikkia tapaan yleensä kuulla vain yksinäisissä pimeissä huoneissa keskellä talvea. Mutta siinä hetkessä oli vilkas ja kirkas katu keskellä kesää, mikä korosti jonkinlaista päänsisäistä ajatusta, että nyt minä olen vähän outo. Outous tuntui hyvältä.

Frightened Rabbitilla on taipumusta herkistää. Yhtye on tehnyt kolme hyvää levyä, mutta niistä kolmesta keskimmäinen on kasvanut minulle kaikkein merkittävimmäksi. Debyytti Sing the Greys (2007) on jo sekin mitä mainioin, onhan siellä tuo ylläolevakin kappale. Uusin levy The Winter of Mixed Drinks (2010) sisälsi hetkensä, mutta kovin syvälle en siihen ole vieläkään päässyt. Vaikka tämäkin laulu kieltämättä on loistava.

Näin Frightened Rabbitin lämmittelemässä pääesiintyjää, Death Cab for Cutieta, Brysselissä marraskuussa 2008, enkä silloin tiennyt yhtyeestä yhtään mitään. Mutta silloin kävi kuten ihan liian harvoin: tuntematon yhtye saa livetilanteessa aikaan äärireaktion, itkua. Menin heti pääesiintyjän esiintymisen jälkeen Frightened Rabbitin myyntitiskille ja kysyin, mikä levy kannattaisi ostaa. Tuon keskimmäisen, silloin uusimman, levyn ne minulle sitten kauppasivat. Sen nimi on The Midnight Organ Fight (2008), ja minusta Frightened Rabbitin musiikki ainakin nykymuodossaan kiteytyy siihen. Se on yksi loistavimmista levyistä, joita maailmassa on tehty. Frightened Rabbitissa on etenkin sillä levyllä yhdistelmä jotakin tuttua ja jotakin omaa, kaikki jotenkin kaunistelemattoman eteerisesti esitettynä.

Ja kyllähän levy alkaa hienosti, tosi tosi hienosti.

Etenkin sen laulun loppusäkeet ovat aiheuttaneet sykähdyksiä. Just you and me / we'll start again / and you can tell me all about what you did today. En tiedä, mistä johtuu, että pidän tuosta kohdasta aivan suunnattoman paljon. Kaiketi kyse on sanomisen tavasta, jostain sellaisesta.

Midnight Organ Fight on sanoituksellisesti ylipäätään ehjä kokonaisuus ja häpeilemättömän avoin. Esimerkiksi Wikipedia tietää kertoa, että Death Cab for Cutien basisti Nick Harmer pitää julkaisua vuoden 2008 parhaana levynä, enkä ihmettele. Hänen sanansa voisivat olla minun sanojani: "It's lyrically perfect with words that hit you right in the heart. And coupled with the singer's [Scott Hutchison] vocals, the whole thing just kills me." Ei voine kovin suurena ihmeenä pitää, että lähtivät yhteiselle kiertueelle. Sitäkään ei voine kovin suurena ihmeenä pitää, että molemmat yhtyeet ovat minulle tosi tärkeitä.

Frightened Rabbit ei ehkä ole kesämusiikkia, itse ainakin liitän sen päässäni talveen, mutta jos Helsingin tai minkä tahansa kaupungin kaduilla haluaa näinä päivinä kokea jotain pikkuabsurdin kaunista, tässä on siihen oiva keino.