Jos minä jostain asiasta viimeisen yhden vuoden musiikinkuuntelussani olen ollut yllättynyt, niin ainakin siitä, että huomaan pitäväni The Pains of Being Pure at Heart -yhtyeestä niinkin paljon kuin pidän. Paljon.
Alku oli tuttuun tapaan kankea. Joskus joulukuussa 2009 kuuntelin yhtyettä vähän Spotifystä ja totesin, että no, tämmöistä. Nelisen kuukautta myöhemmin ostin sitten sen debyyttilevyn (s/t, 2009) superkuuluisasta sanfranciscolaisesta levykaupasta (jonka nimeä en tietenkään nyt muista), ja kun pääsin lopulta kotiin, panin levyn soittimeen - matkalla ei ollut levyntoistamismahdollisuutta. Oli toukokuu, aurinko paistoi, ja minä pidin siitä yhtyeestä noin kolmen viikon ajan enemmän kuin mistään muusta.
Etenkin tämä kappale, This Love Is Fucking Right!, sopi niihin orastavan kesäisiin tuokioihin.
Kaiken akustisen hyssyttelyn jälkeen TPoBPaH kuulosti virkistävältä, kivalta, yksinkertaiselta, häpeilemättömältä. Aluksi kyllä vierastin tätä yhtämittaista kitaravallia ja mökää, mutta kun melodiat ja soinnut olivat niin kauniita ja kivoja, minun oli pakko antaa periksi. Tykkäänhän tämänkaltaisesta popista, ja kiinnitänhän kumminkin aina enemmän huomiota sointuihin ja melodioihin kuin soundeihin.
TPoBPaH-suhde jatkui, ja seuraavaksi haalin käsiini Higher Than the Stars -EP:n, ja sekin on hieno. Pidän erityisen runsaasti Twins-kappaleesta. Se on surullinen, siinä on jotain loppukesän haikeutta, elokuisuutta, vaikka nimenomaan toukokuussa sitäkin kaikkein eniten kuuntelin.
And now I know everything that’s good is gone.
Uusimman, vasta ihan pari päivää sitten ilmestyneen TPoBPaH-levyn, nimeltään Belong, hankin muutama päivä sitten Buffalosta. Parin kuuntelukerran perusteella uskallan sanoa sen verran, että pidän siitäkin ja että se mitä ilmeisimmin on debyytin veroinen.
All your real friends are words.
Äskeisen laulun otsikko, Heaven's Gonna Happen Now, on sikäli nyt ajankohtainen, että juuri tänä iltana näen The Pains of Being at Heartin soittavan philadelphialaisessa kirkossa, mistä olen oikeasti aivan suunnattoman innostunut. Monet suosikkibändini ovat sellaisia, että niiden tuotannossa väistämättä on jokin levy tai joitain levyjä, joista en niin jaksa syttyä. TPoBPaH ei ole kahdella pitkäsoitollaan ja yhdellä EP:llään päässyt vielä ollenkaan siihen tilaan, ja jos hyväksi todettu (joskin yksipuolinen) linja jatkuu, pidän tästä yhtyeestä paljon vastakin.
Tokihan olen tietoinen siitä, että vaikutteet kuuluvat läpi, tämä on jo kuultu 80-luvulla, mutta väliäkö sillä. Eivät minua tässä musiikissa nuo soundit kosketakaan.
26.3.2011
Tämän matkan levy: Emmy the Great - First Love
Puolilumisessa North Hampshiressä puolitoista viikkoa sitten Greyhound-bussissa kohti Montréalia matkustaessa palasi Facebook-syötehavainnon seurauksena mieleen Emmy the Great, Lontoossa asuva laulaja-lauluntekijä, jolla on pakahduttavan kiva lauluääni ja joitain pakahduttavan hienoja kappaleita.
Debyyttilevy First Love ilmestyi jo vuoden 2009 helmikuussa, mutta minä kuulin siitä ensimmäistä kertaa vasta tämän vuoden helmikuussa. (Kiitos, I'mhappytobeheretonight-blogi!) Olin nopeasti varsin vaikuttunut ja melko varma siitä, että levystä kasvaa vielä merkittävä. Ja niinhän tässä nyt on käymässä.
Well I wish I never met you that day / You said I have a room and music to play / I have a room let me show you the way / I wish that I’d never come / But now that I have, I would do it again.
Ennen tätä matkaa ehdin kuunnella levyn kappaleet vain noin kahdesti Spotifystä, ja nekin kuuntelut jäivät turhan ylimalkaisiksi. Siellä northhampshireläisen korven keskellä tuli kuitenkin yhtäkkiä aivan käsittämätön halu kuunnella juuri sitä levyä eikä mitään muuta. Niinpä tein poikkeuksellisesti ja aloin ladata levyä itselleni iTunesista. Sen bussimatkan aikana levy ei valitettavasti vielä latautunut kokonaisuudessaan, mutta montréalilaisessa kahvilassa niin viimein kävi. Levyä on tullut kuunneltua tämän matkan aikana melkein enemmän kuin muita levyjä yhteensä, joten iTunes-ostodebyytti oli täysosuma. (Konkreettisen levynkin ostan vielä, ja mieluiten bonusversiona. Huomasin nimittäin tänään tuolta Spotifystä, että bonustavarakin on hienoa.)
Jonkin aikaa ehti vaikuttaa melkein siltä, ettei tämä matka saa omaa levyään, vaan kuinka väärässä olinkaan! Todella iloinen asia on tietysti sekin, että Emmy the Greatilta on ilmestymässä uusi levy tänä vuonna. Odotukseni ovat pilvissä.
Tämä olisi tosi kiva nähdä joskus livenäkin. Ja tämä avausraita on siltä levyltä minun suosikkini. En tarkkaan ottaen tiedä, miksi, mutta onpahan vain. Jotain jouluistakin tuossa kuulen.
Ja miksikö se bonusversio pitäisi saada? Siksi, että siellä on mukana Edward EP, joka alkaa tällä laululla, joka tässä esitetään barcelonalaisessa leikkipuistossa sijaitsevalla istuimella.
Debyyttilevy First Love ilmestyi jo vuoden 2009 helmikuussa, mutta minä kuulin siitä ensimmäistä kertaa vasta tämän vuoden helmikuussa. (Kiitos, I'mhappytobeheretonight-blogi!) Olin nopeasti varsin vaikuttunut ja melko varma siitä, että levystä kasvaa vielä merkittävä. Ja niinhän tässä nyt on käymässä.
Well I wish I never met you that day / You said I have a room and music to play / I have a room let me show you the way / I wish that I’d never come / But now that I have, I would do it again.
Ennen tätä matkaa ehdin kuunnella levyn kappaleet vain noin kahdesti Spotifystä, ja nekin kuuntelut jäivät turhan ylimalkaisiksi. Siellä northhampshireläisen korven keskellä tuli kuitenkin yhtäkkiä aivan käsittämätön halu kuunnella juuri sitä levyä eikä mitään muuta. Niinpä tein poikkeuksellisesti ja aloin ladata levyä itselleni iTunesista. Sen bussimatkan aikana levy ei valitettavasti vielä latautunut kokonaisuudessaan, mutta montréalilaisessa kahvilassa niin viimein kävi. Levyä on tullut kuunneltua tämän matkan aikana melkein enemmän kuin muita levyjä yhteensä, joten iTunes-ostodebyytti oli täysosuma. (Konkreettisen levynkin ostan vielä, ja mieluiten bonusversiona. Huomasin nimittäin tänään tuolta Spotifystä, että bonustavarakin on hienoa.)
Jonkin aikaa ehti vaikuttaa melkein siltä, ettei tämä matka saa omaa levyään, vaan kuinka väärässä olinkaan! Todella iloinen asia on tietysti sekin, että Emmy the Greatilta on ilmestymässä uusi levy tänä vuonna. Odotukseni ovat pilvissä.
Tämä olisi tosi kiva nähdä joskus livenäkin. Ja tämä avausraita on siltä levyltä minun suosikkini. En tarkkaan ottaen tiedä, miksi, mutta onpahan vain. Jotain jouluistakin tuossa kuulen.
Ja miksikö se bonusversio pitäisi saada? Siksi, että siellä on mukana Edward EP, joka alkaa tällä laululla, joka tässä esitetään barcelonalaisessa leikkipuistossa sijaitsevalla istuimella.
22.3.2011
Oho, William Fitzsimmons on Kanadassa!
William Fitzsimmonsia olen täällä aiemminkin puinut, mutta nyt on taas aika. Matkalleni nimittäin tuli Kanadassa pienimuotoinen yllätyskäänne, kun huomasin eilen, että pirulainen, William Fitzsimmons on Torontossa samana päivänä kuin minä olen. Keskiviikosta on täten tuleva elämäni ensimmäinen vuorokausi, jonka aikana näen kaksi William Fitzsimmonsin keikkaa: ensin HMV-levykaupassa, sitten The Horseshoe Tavern -nimisessä soittopaikassa bändin kanssa. Tämähän on tietysti miellyttävää.
Ihan täysin en ollut tajunnut - toisin kuin esimerkiksi tuolla on ansiokkaasti tajuttu - sitäkään, että Fitzsimmonsilta ilmestyy uusi levykin tässä justiinsa, tarkkaan ottaen tänään (Britanniassa) ja huomenna (Pohjois-Amerikassa). Kuuntelen sitä parhaillaan läpi toista kertaa, ja laatu on aivan kelvollinen. Ehkei William Fitzsimmonsin vahvuus vieläkään ole niinkään yksittäisissä kappaleissa kuin siinä tunnelmassa, jonka musiikki luo. Vaikka Gold in the Shadow on enemmän bändilevy kuin kolme edeltäjäänsä, viimeistään tutut ja aiemminkin toistuneet sointukuviot paljastavat, kuka on asialla.
Jo avausraita The Tide Pulls from the Moon paljastaa levyn yhtyemäisemmän luonteen.
On oikeastaan kovin mielenkiintoista nähdä, millainen Fitzsimmons on, kun ympärillä on yhtye. Loppuvuoden 2009 Euroopan-kiertueen avannut Semifinalin-keikka Helsingissä oli niin käsittämättömän hyvä ja hieno ja upea juuri siksi, että tila oli pieni ja esiintyjä lähellä ja hiljainen. Yltyykö meno nyt turhan monumentaaliseksi? (Ehkei.) Onko Toronton yleisö töykeää? (Helsingin yleisö ei todellakaan ollut.) Onko William Fitzsimmonsilla päässään muhkean parran lisäksi pipo? (Aina ennen on nimittäin ollut, mutta tämän uusimman levyn promokuvissa ei näy olevan.)
En nyt jaksa yhäkään äityä sen kummemmaksi uusien levyjen arvostelijaksi - tämä varmaankin johtuu siitä, että ihan uudet levyt ovat vielä ihan liian uusia. Niihin ei ole muodostunut tunnesidettä; niistä voi vain sanoa, että ne kuulostavat lupaavilta ja kivoilta, mutta sepä ei vielä ole kovin paljon se. Riippuu tietysti siitä, mihin vertaa.
Koko levyn voi muuten kuulla tuolla.
18.3.2011
Montréal - rakkautta ennen ensisilmäystä
We drove in silence across Pont Champlain.
Vaikka Stars ei olekaan suosikkini montréalilaisyhtyeistä vaikka minusta hyvä onkin, levyn Set Yourself on Fire avausraita Your Ex-Lover Is Dead oli pakko kuunnella, kun Bostonista saapuva bussi oli alkamassa ylittää jokea ennen keskustaa. Yhtäkkiä nimittäin tajusin, että sehän on tämä sama silta, jonka yli siinä laulussa päästellään!
Sillä hetkellä muistin, että minähän olen jossain vaiheessa haaveillut tähän kaupunkiin pääsemisestä. Ja siinä yhtäkkiä olin, bussimatkan loppuvaiheilla, ja ihan hämilläni siitä, että tosiaan, Montréal. Mitä ihmettä tapahtui?
Olen ollut Montréalista vähän kiinnostunut oikestaan aina. Pohjoisamerikkalaisen kaupungin ranskankielisyys on jo sinänsä ollut kovin innostava asia. (Täällä ranska on itse asiassa paljon voimakkaampi kieli kuin olin luullut, vaikka Montréal onkin Québecin provinssin varmasti englanninkielisin kaupunki. Vaan eipä sitä kadulla huomaa - laki kun kieltää esimerkiksi englanninkieliset mainokset. Stop-merkeissäkin lukee Arrêt. Kiehtovaa!)
Kaksi yhtyettä, Arcade Fire ja Wolf Parade, ja näistä kahdesta erityisesti Arcade Fire, saivat aikoinaan aikaan sen, että ranskankielisyytensä lisäksi Montréaliin alkoi liittyä muutakin mystiikankaltaista. Alkoi tuntua, että kaupunkiin pitää joskus tulla. Täällä on ilmiselvästi jonkinmoinen skene. Tai siis useita skenejä. Otollinen musiikintekoympäristö tämä varmasti ainakin olisi.
Täällä siis olen, ja jokin tässä kaupungissa tuntuu tosi hienolta ja selittämättömästi. Ehkä kyse on ilmapiiristä. Majoitun Couchsurfing-palvelun kautta löytämälläni sohvalla, kerrassaan mukavien ihmisten luona. Kertovat, kuinka Arcade Firen tyyppejä näkee niillä seuduilla aika lailla viikoittain. Ja ihmekös tuo. Superlevy Funeral on osittain äänitetty korttelin päässä siitä talosta, Hotel 2 Tangossa. Hui! Ainakin Richard Reed Parry, se Wake Upin aikana irtorumpua mielipuolisesti hakkaava sympaattinen multi-instrumentalisti, tulee kuulemma kadulla vastaan harva se päivä.
Sitten täällä on muun muassa tällainen hauska kahvila kuin Le Dépanneur Café, jonne pääsee soittamaan viikon jokaisena päivänä kello 10-17 tunnin ajaksi, jos vain onnistuu varaamaan itselleen ajan. Minulle kävi onnekkaasti - soitan täällä sunnuntaina puoleltapäivin brunssinmättäjille. Tämä on ihmeellistä, tämä on hienoa. Ei Helsingissä ole yhtään tällaista. Oikein missään muualla ei ehkä ole.
Montréal saa aikaan vahvan olon, että tännehän voisi muuttaa. Ei ollenkaan huono merkki. Tämän matkan paikoista tämä on eittämättömästi paras.
Ei muualla ole tehty esimerkiksi tätä laulua.
I'll believe in anything.
Vaikka Stars ei olekaan suosikkini montréalilaisyhtyeistä vaikka minusta hyvä onkin, levyn Set Yourself on Fire avausraita Your Ex-Lover Is Dead oli pakko kuunnella, kun Bostonista saapuva bussi oli alkamassa ylittää jokea ennen keskustaa. Yhtäkkiä nimittäin tajusin, että sehän on tämä sama silta, jonka yli siinä laulussa päästellään!
Sillä hetkellä muistin, että minähän olen jossain vaiheessa haaveillut tähän kaupunkiin pääsemisestä. Ja siinä yhtäkkiä olin, bussimatkan loppuvaiheilla, ja ihan hämilläni siitä, että tosiaan, Montréal. Mitä ihmettä tapahtui?
Olen ollut Montréalista vähän kiinnostunut oikestaan aina. Pohjoisamerikkalaisen kaupungin ranskankielisyys on jo sinänsä ollut kovin innostava asia. (Täällä ranska on itse asiassa paljon voimakkaampi kieli kuin olin luullut, vaikka Montréal onkin Québecin provinssin varmasti englanninkielisin kaupunki. Vaan eipä sitä kadulla huomaa - laki kun kieltää esimerkiksi englanninkieliset mainokset. Stop-merkeissäkin lukee Arrêt. Kiehtovaa!)
Kaksi yhtyettä, Arcade Fire ja Wolf Parade, ja näistä kahdesta erityisesti Arcade Fire, saivat aikoinaan aikaan sen, että ranskankielisyytensä lisäksi Montréaliin alkoi liittyä muutakin mystiikankaltaista. Alkoi tuntua, että kaupunkiin pitää joskus tulla. Täällä on ilmiselvästi jonkinmoinen skene. Tai siis useita skenejä. Otollinen musiikintekoympäristö tämä varmasti ainakin olisi.
Täällä siis olen, ja jokin tässä kaupungissa tuntuu tosi hienolta ja selittämättömästi. Ehkä kyse on ilmapiiristä. Majoitun Couchsurfing-palvelun kautta löytämälläni sohvalla, kerrassaan mukavien ihmisten luona. Kertovat, kuinka Arcade Firen tyyppejä näkee niillä seuduilla aika lailla viikoittain. Ja ihmekös tuo. Superlevy Funeral on osittain äänitetty korttelin päässä siitä talosta, Hotel 2 Tangossa. Hui! Ainakin Richard Reed Parry, se Wake Upin aikana irtorumpua mielipuolisesti hakkaava sympaattinen multi-instrumentalisti, tulee kuulemma kadulla vastaan harva se päivä.
Sitten täällä on muun muassa tällainen hauska kahvila kuin Le Dépanneur Café, jonne pääsee soittamaan viikon jokaisena päivänä kello 10-17 tunnin ajaksi, jos vain onnistuu varaamaan itselleen ajan. Minulle kävi onnekkaasti - soitan täällä sunnuntaina puoleltapäivin brunssinmättäjille. Tämä on ihmeellistä, tämä on hienoa. Ei Helsingissä ole yhtään tällaista. Oikein missään muualla ei ehkä ole.
Montréal saa aikaan vahvan olon, että tännehän voisi muuttaa. Ei ollenkaan huono merkki. Tämän matkan paikoista tämä on eittämättömästi paras.
Ei muualla ole tehty esimerkiksi tätä laulua.
I'll believe in anything.
15.3.2011
Au Revoir, New York
When we went to Boston, there was a tv in the room.
Täällä ollaan, bostonilaisessa hostellissa. Päivä oli tietenkin aloitettava kävelemällä kaupunkia ympäri ja asettamalla korviin sopiva musiikki. Nyt sopivan musiikin tehtävää toimitti Au Revoir Simonen eka pitkäsoitto The Bird of Music, koska levyn seitsemäs raita Dark Halls oli ensimmäinen (ja toistaiseksi ainoa) mieleen tullut laulu, jossa tämä kaupunki mainitaan. Siinä Bostoniin kylläkin saavutaan monikon ensimmäisessä persoonassa, ja minä matkustan yksikössä. Menköön nyt silti.
Musiikki sopi tunnelmaan ja musiikki sopi hetkeen - vähän vahingossakin. Aamuyhdeksältä kaupungissa paistoi aurinko täysin siniseltä taivaalta. Paistaa vieläkin. Ja tuo Au Revoir Simonen levy on minusta todella aurinkoinen, vaikka toki hetkittäin surumielinen. Piti silti ihan istua Public Garden -puiston penkille istumaan ja hymyilemään ja toteamaan, että kyllä tässä elämässä nyt vain tapahtuu jotain ihan erityistä ja ennenkokematonta, vaikka on kai tällaisia oloja ennenkin tullut vastaan. Mutta se nyt ei olekaan oleellista, että ennenkin on jotain sellaista sattunut - se on oleellista, että juuri silloin sattui. Aloin tykätä Bostonista.
Au Revoir Simoneen törmäsin ensi kertaa kesällä 2007, ja se kuulosti silloin lupaavalta. Kovin syvää yhteyttä en heti osannut yhtyeeseen muodostaa. Yksi syistä saattoi olla se, että suhtauduin vähän pelokkaasti koneiden käyttöön musiikissa. Vieläkin suhtaudun vähän pelokkaasti, mutten yhtä.
Seitsemäntenä marraskuuta vuonna 2007 yhtye tuli nähtyä ensi kertaa livenä, ja meno oli niin sympaattista. Erika Forster, Annie Hart ja Heather D'Angelo seisoivat kukin omien kosketinsoittimiensa takana ja kämmäilivät. Siitä tuli jotenkin inhimillinen olo - itsellänikin oli kokemusta lavalla kämmäilemisestä, sanojen unohtamisesta ja siitä, etteivät sormet aina osu oikeisiin koskettimiin. Ja niin vain ne siellä tekivät samankaltaisia asioita, mutta onnistuivat silti kuulostamaan hyvältä. Ei ollut lainkaan ärsyttävää, vaikka tämänkaltaisessa musiikissa on minun tapauksessani toisinaan sellainenkin riski.
(Päivämäärän muuten muistan siksi, että Jokelassa ammuttiin aiemmin samana päivänä. Ulkona satoi räntää tai vettä vaakatasossa tai viistosti.)
Jostain syystä kaikki lupaavan debyytin tehneet bändit sitten lopulta vähän katoavat päästäni, ja niin kävi Au Revoir Simonellekin - kakkoslevy on jäänyt ihan liian harvalle kuuntelulle vaikka sen omistankin. Se tuntuu minusta vähän tylsältä levyltä. Pitää ehkä joskus yrittää uudestaan.
Tämä ekan levyn kakkosraita Sad Song on minusta niiden suurin hitti. Olin itse tehnyt sattumalta samannimisen laulun vuoden 2005 syksyllä, mutta eipä nyt mennä siihen.
Play me a sad song 'cause that's what I wanna hear.
Au Revoir Simone olisi ollut varmaankin ihan yhtä ajankohtainen kirjoitettava myös tuolla New Yorkin suunnalla, koska Brooklynin Williamsburgista nämäkin tyypit tulevat. Ajattelin kuitenkin olla siinä mielessä kaukaa viisas, etten pane näitä kaikkia bloginpitomuniani samaan koriin.
Nyt menen takaisin tuonne aurinkoon. Tuolla jossain on jokin paikka, jossa ilmeisesti voi soittaa jollekin yleisölle, joten yritänpä mennä sinne.
Täällä ollaan, bostonilaisessa hostellissa. Päivä oli tietenkin aloitettava kävelemällä kaupunkia ympäri ja asettamalla korviin sopiva musiikki. Nyt sopivan musiikin tehtävää toimitti Au Revoir Simonen eka pitkäsoitto The Bird of Music, koska levyn seitsemäs raita Dark Halls oli ensimmäinen (ja toistaiseksi ainoa) mieleen tullut laulu, jossa tämä kaupunki mainitaan. Siinä Bostoniin kylläkin saavutaan monikon ensimmäisessä persoonassa, ja minä matkustan yksikössä. Menköön nyt silti.
Musiikki sopi tunnelmaan ja musiikki sopi hetkeen - vähän vahingossakin. Aamuyhdeksältä kaupungissa paistoi aurinko täysin siniseltä taivaalta. Paistaa vieläkin. Ja tuo Au Revoir Simonen levy on minusta todella aurinkoinen, vaikka toki hetkittäin surumielinen. Piti silti ihan istua Public Garden -puiston penkille istumaan ja hymyilemään ja toteamaan, että kyllä tässä elämässä nyt vain tapahtuu jotain ihan erityistä ja ennenkokematonta, vaikka on kai tällaisia oloja ennenkin tullut vastaan. Mutta se nyt ei olekaan oleellista, että ennenkin on jotain sellaista sattunut - se on oleellista, että juuri silloin sattui. Aloin tykätä Bostonista.
Au Revoir Simoneen törmäsin ensi kertaa kesällä 2007, ja se kuulosti silloin lupaavalta. Kovin syvää yhteyttä en heti osannut yhtyeeseen muodostaa. Yksi syistä saattoi olla se, että suhtauduin vähän pelokkaasti koneiden käyttöön musiikissa. Vieläkin suhtaudun vähän pelokkaasti, mutten yhtä.
Seitsemäntenä marraskuuta vuonna 2007 yhtye tuli nähtyä ensi kertaa livenä, ja meno oli niin sympaattista. Erika Forster, Annie Hart ja Heather D'Angelo seisoivat kukin omien kosketinsoittimiensa takana ja kämmäilivät. Siitä tuli jotenkin inhimillinen olo - itsellänikin oli kokemusta lavalla kämmäilemisestä, sanojen unohtamisesta ja siitä, etteivät sormet aina osu oikeisiin koskettimiin. Ja niin vain ne siellä tekivät samankaltaisia asioita, mutta onnistuivat silti kuulostamaan hyvältä. Ei ollut lainkaan ärsyttävää, vaikka tämänkaltaisessa musiikissa on minun tapauksessani toisinaan sellainenkin riski.
(Päivämäärän muuten muistan siksi, että Jokelassa ammuttiin aiemmin samana päivänä. Ulkona satoi räntää tai vettä vaakatasossa tai viistosti.)
Jostain syystä kaikki lupaavan debyytin tehneet bändit sitten lopulta vähän katoavat päästäni, ja niin kävi Au Revoir Simonellekin - kakkoslevy on jäänyt ihan liian harvalle kuuntelulle vaikka sen omistankin. Se tuntuu minusta vähän tylsältä levyltä. Pitää ehkä joskus yrittää uudestaan.
Tämä ekan levyn kakkosraita Sad Song on minusta niiden suurin hitti. Olin itse tehnyt sattumalta samannimisen laulun vuoden 2005 syksyllä, mutta eipä nyt mennä siihen.
Play me a sad song 'cause that's what I wanna hear.
Au Revoir Simone olisi ollut varmaankin ihan yhtä ajankohtainen kirjoitettava myös tuolla New Yorkin suunnalla, koska Brooklynin Williamsburgista nämäkin tyypit tulevat. Ajattelin kuitenkin olla siinä mielessä kaukaa viisas, etten pane näitä kaikkia bloginpitomuniani samaan koriin.
Nyt menen takaisin tuonne aurinkoon. Tuolla jossain on jokin paikka, jossa ilmeisesti voi soittaa jollekin yleisölle, joten yritänpä mennä sinne.
14.3.2011
It's loaded with references
Olen kuluvan viikon aikana kuluttanut aikaani New Yorkissa pitkälti ympäriinsä kävellen. Ympäriinsäkävelyni hetkinä olen usein kuunnellut iPodini koko sisältöä shuffle-asetus päälle kytkettynä.
Tässä kaupungissa se on ollut erityisen hämmentävää; joskus on tuntunut, että noin puolessa niistä iPodini lauluista mainitaan jokin paikka, joka on melkein tuossa. Sellainenhan tämä New York tietysti on. Sellainen taitaa olla myös tuo iPodini.
Muutama päivä takaperin paikallisessa keskuspuistossa kone arpoi korviini Death Cab for Cutien kappaleen Coney Island. Siitä tuli mieleen, että sielläpä pitää käydä. Lopulta kävin, laulun lauseissa oli totuutta.
Everything was closed at Coney Island, and I could not help from smiling.
Eräänä toisena päivänä olin matkustamassa junalla Brooklynin Williamsburgiin, ja tarkoitus oli jäädä L-junasta pois Bedford Avenuen asemalla. Mieleen tuli kuin tilauksesta Say Hi to Your Mom -yhtyeen (sittemmin pelkkä Say Hi) Pop Music of the Future -laulu, joka muuten on tosi hieno ja jota kuuntelin paljon runsaat kaksi vuotta sitten, ja siinähän se tyyppi jää junasta sillä samalla asemalla. (Palaan yhtyeeseen myöhemmin vielä. Kivaa yksinkertaista indiepoppia, jossa on paljon kaikkia vaatimattoman hienoja juttuja!)
[She] takes the L train to Bedford.
Bedfordin asemalla oli eräänä päivänä poikkeuksellisen kivaa odottaa junaa, koska siellä soitti poikkeuksellisen tasokas katusoittaja - tosin niitähän siellä nyt yleisemminkin pyörii. Piti kuulemisen seurauksena asettaa ämpäriin dollari. Soittajan viikset tulvivat asiaankuuluvaa ironiaa. Dollarin asettamisen hetkellä ironisten viiksien alta paistoi niin lämmin ja vilpitön hymy, että varmaankin kaikki siinä tilanteessa voittivat.
Kolmas satunnainen New York -kappale olkoon skotlantilainen. Frightened Rabbitin upean kakkoslevyn The Midnight Organ Fight kakkosraita I Feel Better kertoo laulun tekijän Scott Hutchisonin matkasta tähän kaupunkiin, ja se matka ei ilmeisesti mennyt kuten sen oli ollut tarkoitus. (Frightened Rabbit on muuten niin hyvä yhtye ja tämä kakkoslevy niin käsittämätön, että kirjoitan aiheesta varmasti vielä.)
I feel better, and better, and worse, and then better.
Näitä lauluja toki riittäisi vaikka kuinka. Minulle kaikkein merkittävin New York -laulu on ehkä Death Cab for Cutien Marching Bands of Manhattan, jota en kuitenkaan tähän tohdi upottaa, koska vastikään aiemmassa merkinnässä niin tein. Tämä kaupunki on niin hurja, ettei näiden viittausten pohtimiselle tahdo tulla päätöstä ollenkaan.
Joskus tuo aiemmin mainittu iPod-arpominen johtaa tietysti myös aivan kummallisiin tilanteisiin. Niin kävi tässä vähän epätrendikkäämmässä Brooklyn-ympäristössä, jossa täällä majoitun ja jossa on kosolti rosoa. Epähygieenisen oloisia metrotunnelin portaita toissa päivänä lähestyessäni nimittäin soimaan pärähti Liekin Pienokainen, ja se jos mikä oli siihen tilanteeseen, hetkeen ja ympäristöön niin sopimaton kappale, etteivät sanat tahdo riittää. Siksipä se laulu oli juuri silloin kuunneltava kokonaan.
Tässä kaupungissa se on ollut erityisen hämmentävää; joskus on tuntunut, että noin puolessa niistä iPodini lauluista mainitaan jokin paikka, joka on melkein tuossa. Sellainenhan tämä New York tietysti on. Sellainen taitaa olla myös tuo iPodini.
Muutama päivä takaperin paikallisessa keskuspuistossa kone arpoi korviini Death Cab for Cutien kappaleen Coney Island. Siitä tuli mieleen, että sielläpä pitää käydä. Lopulta kävin, laulun lauseissa oli totuutta.
Everything was closed at Coney Island, and I could not help from smiling.
Eräänä toisena päivänä olin matkustamassa junalla Brooklynin Williamsburgiin, ja tarkoitus oli jäädä L-junasta pois Bedford Avenuen asemalla. Mieleen tuli kuin tilauksesta Say Hi to Your Mom -yhtyeen (sittemmin pelkkä Say Hi) Pop Music of the Future -laulu, joka muuten on tosi hieno ja jota kuuntelin paljon runsaat kaksi vuotta sitten, ja siinähän se tyyppi jää junasta sillä samalla asemalla. (Palaan yhtyeeseen myöhemmin vielä. Kivaa yksinkertaista indiepoppia, jossa on paljon kaikkia vaatimattoman hienoja juttuja!)
[She] takes the L train to Bedford.
Bedfordin asemalla oli eräänä päivänä poikkeuksellisen kivaa odottaa junaa, koska siellä soitti poikkeuksellisen tasokas katusoittaja - tosin niitähän siellä nyt yleisemminkin pyörii. Piti kuulemisen seurauksena asettaa ämpäriin dollari. Soittajan viikset tulvivat asiaankuuluvaa ironiaa. Dollarin asettamisen hetkellä ironisten viiksien alta paistoi niin lämmin ja vilpitön hymy, että varmaankin kaikki siinä tilanteessa voittivat.
Kolmas satunnainen New York -kappale olkoon skotlantilainen. Frightened Rabbitin upean kakkoslevyn The Midnight Organ Fight kakkosraita I Feel Better kertoo laulun tekijän Scott Hutchisonin matkasta tähän kaupunkiin, ja se matka ei ilmeisesti mennyt kuten sen oli ollut tarkoitus. (Frightened Rabbit on muuten niin hyvä yhtye ja tämä kakkoslevy niin käsittämätön, että kirjoitan aiheesta varmasti vielä.)
I feel better, and better, and worse, and then better.
Näitä lauluja toki riittäisi vaikka kuinka. Minulle kaikkein merkittävin New York -laulu on ehkä Death Cab for Cutien Marching Bands of Manhattan, jota en kuitenkaan tähän tohdi upottaa, koska vastikään aiemmassa merkinnässä niin tein. Tämä kaupunki on niin hurja, ettei näiden viittausten pohtimiselle tahdo tulla päätöstä ollenkaan.
Joskus tuo aiemmin mainittu iPod-arpominen johtaa tietysti myös aivan kummallisiin tilanteisiin. Niin kävi tässä vähän epätrendikkäämmässä Brooklyn-ympäristössä, jossa täällä majoitun ja jossa on kosolti rosoa. Epähygieenisen oloisia metrotunnelin portaita toissa päivänä lähestyessäni nimittäin soimaan pärähti Liekin Pienokainen, ja se jos mikä oli siihen tilanteeseen, hetkeen ja ympäristöön niin sopimaton kappale, etteivät sanat tahdo riittää. Siksipä se laulu oli juuri silloin kuunneltava kokonaan.
10.3.2011
Bright Eyes, Radio City Music Hall, New York, 9.3.2011
Nytpä tuli sitten Bright Eyeskin nähtyä. Keikka oli kyllä jossain määrin erityinen, mutta taas jäin kaipaamaan vähän turhan paljon.
No, keikkapaikkasta tuli kyllä samantien olo, että jotain erityistä tässä nyt on tekeillä. Radio City Music Hallin esiintymistila on teatterimainen, ja siihen tilaan mahtuu noin 6 000 ihmistä, kaikki istumapaikoille. Tämä keikka oli loppuunmyyty. Yhtäkkiä siellä huomasin, että oikeastaan jopa vähän jännitti.
Itse keikka oli, kuten odottaa sopi, hyvin painottunut tuoreimpaan levyyn. Aiemmin eilen kävelin sitä levyä kuunnellen Manhattanilla, ja on pakko myöntää, että aloin vähän pitää siitä - Shell Games ja Jejune Stars ovat hyviä lauluja, livenäkin. Harmillisesti esimerkiksi Haile Selassieta ei kuitenkaan soitettu.
Vanhemmilta levyiltäkin soitettiin kyllä lauluja, mutta eniten jäi harmittamaan, että ne kaikkein merkityksellisimmät laulut jäivät kuulematta. Vuoden 1998 Letting Off the Happinessilta soitettiin Padraic My Prince, muttei If Winter Endsiä. Fevers & Mirrorsilta soitettiin The Calendar Hung Itself ja An Attempt to Tip the Scales, muttei Sunrise, Sunsetiä. I'm Wide Awake It's Morningilta soitettiin kolme laulua, muttei Luaa tai First Day of My Lifea.
Melkein kaikissa lauluissa oli tiettyä massiivisuutta; Conor Oberstin lisäksi lavalla oli kuusi muuta soittajaa - ja kaksi rumpalia, joista toinen toimi välillä pelkkänä perkussionistina. Mutta kyllä tässä nyt vähän mieleen tuli, että miksi niitä rumpaleita pitää olla kaksi, kun yksikin todistetusti riittäisi. Tästä sitten seurasi se, että maltillisia kokoakustisia lauluja ei varsinaisesti kuultu: hiljaisin oli Oberstin yksin soittama uuden levyn Ladder Song. Ihan kiva laulu, mutta pianolaulu, ja minä olisin nyt niin halunnut kuulla edes yhden laulun, jota säestäisi lähinnä pelkkä Oberstin kitara.
Keikan hienoin hetki oli kappale Poison Oak, joka kuulosti paremmalta kuin levyllä, vaikka hyvältä se kuulostaa levylläkin. Ja sen alussa Oberst nimenomaan soittikin yksin.
Toinen hieno hetki oli Road to Joy, johon Bright Eyesin tiedetään lopettaneen keikkansa useasti. Ikävä kyllä nyt kappale soi encoressa toiseksi viimeisenä.
Encoren viimeisenä soi uuden levyn päätöskappale One for Me, One for You. Täysi antikliimaksi, vihainen olo jäi; kappale loppui taustanauhalta kuuluvaan miespuolisen tahon monologiin, kuten levylläkin. Bändi oli siinä vaiheessa jo lähtenyt lavalta, jonne se ei enää palannut. Sen monologin alle peittyi myös yleisön suurin pauhu, ja monologin päätyttyä syttyivät valot.
Tämä päätöskappalevalinta ärsytti siksi, että Bright Eyesilla olisi oikeasti sellaisiakin lauluja, joiden jälkeen ei enää edes voisi soittaa mitään.
Ärtymys kuitenkin unohtui, kun ulosmenojonossa joku amerikkalainen ilmeisen känninen nuorehko jätkä kysyi minulta sytyttämätön tupakka kädessään leikkisästi The Decemberists -yhteyksistäni: "Do you like The Decemberists? You look like Colin Meloy. Not a bad sign." Lausunnon totuudenmukaisuudesta on vaikeaa sanoa, mutta vähän kyllä nauratti. Sitten kävelin ulos ja valot olivat tosi kirkkaita, kuten nyt siinä ympäristössä valot tapaavat olla.
Ja on The Decemberists minusta ihan hyvä, välillä vähän turhan tasalaatuinen vain.
Bright Eyesiä lämmittelivät Wild Flag ja Superchunk. Wild Flag on portlandilainen neljän naisen rockyhtye, joka taisi soittaa eilen ensimmäisen keikkansa. Tähän pitää tietysti repiä mukaan Elliott Smith: Wild Flagin rumpuja soittaa Janet Weiss, joka on Elliottinkin kanssa soittanut. Itse yhtye oli hetkittäin kiva. Samaa voi sanoa Superchunkista. Tarkempi tutustuminen ennen keikkaa kun oli jäänyt.
Vielä pääesiintyjään palatakseni lavashow oli melkomoisen massiivinen - ja yleisössä paljon teinejä. Bright Eyesilla taitaa olla Amerikassa vähän tällainen lukioikäinen angstimaine. Hämmentävää. Häiritsevääkin.
No, keikkapaikkasta tuli kyllä samantien olo, että jotain erityistä tässä nyt on tekeillä. Radio City Music Hallin esiintymistila on teatterimainen, ja siihen tilaan mahtuu noin 6 000 ihmistä, kaikki istumapaikoille. Tämä keikka oli loppuunmyyty. Yhtäkkiä siellä huomasin, että oikeastaan jopa vähän jännitti.
Itse keikka oli, kuten odottaa sopi, hyvin painottunut tuoreimpaan levyyn. Aiemmin eilen kävelin sitä levyä kuunnellen Manhattanilla, ja on pakko myöntää, että aloin vähän pitää siitä - Shell Games ja Jejune Stars ovat hyviä lauluja, livenäkin. Harmillisesti esimerkiksi Haile Selassieta ei kuitenkaan soitettu.
Vanhemmilta levyiltäkin soitettiin kyllä lauluja, mutta eniten jäi harmittamaan, että ne kaikkein merkityksellisimmät laulut jäivät kuulematta. Vuoden 1998 Letting Off the Happinessilta soitettiin Padraic My Prince, muttei If Winter Endsiä. Fevers & Mirrorsilta soitettiin The Calendar Hung Itself ja An Attempt to Tip the Scales, muttei Sunrise, Sunsetiä. I'm Wide Awake It's Morningilta soitettiin kolme laulua, muttei Luaa tai First Day of My Lifea.
Melkein kaikissa lauluissa oli tiettyä massiivisuutta; Conor Oberstin lisäksi lavalla oli kuusi muuta soittajaa - ja kaksi rumpalia, joista toinen toimi välillä pelkkänä perkussionistina. Mutta kyllä tässä nyt vähän mieleen tuli, että miksi niitä rumpaleita pitää olla kaksi, kun yksikin todistetusti riittäisi. Tästä sitten seurasi se, että maltillisia kokoakustisia lauluja ei varsinaisesti kuultu: hiljaisin oli Oberstin yksin soittama uuden levyn Ladder Song. Ihan kiva laulu, mutta pianolaulu, ja minä olisin nyt niin halunnut kuulla edes yhden laulun, jota säestäisi lähinnä pelkkä Oberstin kitara.
Keikan hienoin hetki oli kappale Poison Oak, joka kuulosti paremmalta kuin levyllä, vaikka hyvältä se kuulostaa levylläkin. Ja sen alussa Oberst nimenomaan soittikin yksin.
Toinen hieno hetki oli Road to Joy, johon Bright Eyesin tiedetään lopettaneen keikkansa useasti. Ikävä kyllä nyt kappale soi encoressa toiseksi viimeisenä.
Encoren viimeisenä soi uuden levyn päätöskappale One for Me, One for You. Täysi antikliimaksi, vihainen olo jäi; kappale loppui taustanauhalta kuuluvaan miespuolisen tahon monologiin, kuten levylläkin. Bändi oli siinä vaiheessa jo lähtenyt lavalta, jonne se ei enää palannut. Sen monologin alle peittyi myös yleisön suurin pauhu, ja monologin päätyttyä syttyivät valot.
Tämä päätöskappalevalinta ärsytti siksi, että Bright Eyesilla olisi oikeasti sellaisiakin lauluja, joiden jälkeen ei enää edes voisi soittaa mitään.
Ärtymys kuitenkin unohtui, kun ulosmenojonossa joku amerikkalainen ilmeisen känninen nuorehko jätkä kysyi minulta sytyttämätön tupakka kädessään leikkisästi The Decemberists -yhteyksistäni: "Do you like The Decemberists? You look like Colin Meloy. Not a bad sign." Lausunnon totuudenmukaisuudesta on vaikeaa sanoa, mutta vähän kyllä nauratti. Sitten kävelin ulos ja valot olivat tosi kirkkaita, kuten nyt siinä ympäristössä valot tapaavat olla.
Ja on The Decemberists minusta ihan hyvä, välillä vähän turhan tasalaatuinen vain.
Bright Eyesiä lämmittelivät Wild Flag ja Superchunk. Wild Flag on portlandilainen neljän naisen rockyhtye, joka taisi soittaa eilen ensimmäisen keikkansa. Tähän pitää tietysti repiä mukaan Elliott Smith: Wild Flagin rumpuja soittaa Janet Weiss, joka on Elliottinkin kanssa soittanut. Itse yhtye oli hetkittäin kiva. Samaa voi sanoa Superchunkista. Tarkempi tutustuminen ennen keikkaa kun oli jäänyt.
Vielä pääesiintyjään palatakseni lavashow oli melkomoisen massiivinen - ja yleisössä paljon teinejä. Bright Eyesilla taitaa olla Amerikassa vähän tällainen lukioikäinen angstimaine. Hämmentävää. Häiritsevääkin.
9.3.2011
This is the first day of my life
Niinhän siinä kävi, että lopulta tänne brooklynilaiseen kolmanteen kerrokseen päädyin. Nyt on keskiviikko. Toissapäivänä oli maanantai.
Maanantaiaamuna heräsin kotonani ja pakkasin viimeisiä asioitani. Tuli yhtäkkiä mieleen kuunnella musiikkia, ja minulle poikkeuksellisesti tuli mieleen kuunnella ihan joitain tiettyjä yksittäisiä lauluja, olihan hetki erityinen, kuten sellaiset maasta lähtemisen hetket usein ovat. Ajattelin kuunnella pitkästä aikaa Bright Eyesin First day of My Lifen vaikka se nyt onkin vähän kliseinen laulu. Mutta kyllähän kliseisistä jutuista saa tykätä!
Kävi niin, että pakahduin ihan suunniltani. Tämän laulun tapauksessa niin on kyllä käynyt aiemminkin. Laulun ensimmäinen säe tuntuu kaikessa yksinkertaisuudessaan niin uskomattoman erityiseltä.
This is the first day of my life.
(Laulusta on tehty myös musiikkivideo, mutta se on sietämätön. Älkää katsoko sitä, menee hyvä laulu väärille raiteille.)
No, tuollainen rakkauslauluksi tulkittava lauluhan se on, mutta minulle sen merkitys liittyi maanantaiaamuna johonkin vielä vähän abstraktimpaan tasoon. On mitä ilmiselvimmin olemassa ajatus siitä, että nyt on niin hyvin, että kaikki aiemmin tapahtunut tuntuu ihan merkityksettömältä. Sellaiselta minusta usein tuntuu nimenomaan niinä hetkinä, kun alkaa matka. Sellaiselta voi kyllä tuntua joskus muistakin syistä toki, myönnän.
Juuri nyt Bright Eyes on minulle muutoinkin ajankohtainen. Näen nimittäin yhtyeen tänään ensimmäistä kertaa, ja tähän kaupunkiin se oikeastaan ihan hyvin sopii. Bright Eyes ei ehkä ole elämäni merkittävin yhtye, mutta viime syksynä siihen muodostui aivan erityinen yhteys. Että näinkin ahdistunutta musiikkia voi tehdä!
Tutustuin Bright Eyesiin vuonna 2006 kuuntelemalla levyä Fevers & Mirrors (2000). Se oli silloin perushyvä. Viime syksynä pääsin yhtäkkiä levyyn sisään, ja siitä tuli loistava - kuuntelin levyä pimeässä huoneessa, syntyi vähän pelottava tunnelma. Pidän Fevers & Mirrorsista ehkä eniten kaikista Bright Eyesin levyistä, ja tässä kappaleessa levyn hyytävyys tiivistyy.
When was the last time you looked in the mirror? Cause you've changed, yeah, you've changed.
Ja tällaista musiikkia on julkaissut 20-vuotias Conor Oberst. Huh. Viime syksynä kuuntelin myös Bright Eyesin debyyttiä Letting off the Happiness (1998). Ja sellaista musiikkia on julkaissut 18-vuotias Conor Oberst. Huh. Levyn avausraita If Winter Ends on kaikessa kotikutoisuudessaan hienoa kuultavaa, yksi Bright Eyes -suosikeistani. Viime marraskuusta minusta nimittäin vähän tuntui, että talvi voisi loppua jo.
I swear that I'm dying, slowly but it's happening, and if the perfect spring is waiting somewhere, just take me there.
Ja niin se talvi sitten loppui, yhtäkkiä, ja täällä olen. Ennen illan keikkaa pitää käyttää vielä aikaa Manhattanilla kävellen ja muutamia vieraampia Bright Eyes -levyjä kuunnellen. Niihin kuuluu muun muassa viime kuussa julkaistu The People's Key. Olen kuunnellut levyn läpi kahdesti, ja niiden kertojen perusteella se on kyllä ihan hyvä. Bright Eyesille poikkeuksellisesti se levy on jopa aika tavanomaista ja suoraa indiepoppia, jopa -rockia, ja kyllähän sellaista nyt jaksaa kuunnella. Pakko silti myöntää, että jos tutustuisin Bright Eyesiin tämän levyn välityksellä, en ehkä innostuisi suuresti. Koska Bright Eyes on ennalta tuttu, innostuminen on helpompaa. Tai tiedäpä siitäkään. Kyllä minuun ehkä nimenomaan se tässä vetoaa, ettei niitä countryvaikutteita kamalasti kuule - samanlainen oli tilanne myös Fevers & Mirrors -levyn tapauksessa.
Bright Eyes on aika lailla täysin Conor Oberstin luomus, ja hänen sooloprojektinaanhan se alkoikin. Jokin osa materiaalista on niin rajua, ettei se mitenkään voi olla autobiografista. Minusta tuntuu, että jokin osa materiaalista kumminkin on. Bright Eyesissa ehkä kiehtovinta on lyriikka ja tapa esittää sitä. Lauseet tulevat suusta purkauksina, mikä kuulostaa siltä, että asiat vain on pakko sanoa juuri siten kuin ne sanotaan eikä mikään muu tapa kelpaa tai riitä.
Tältä illalta toivon useita lauluja näiltä levyiltä: Letting off the Happiness, I'm Wide Awake It's Morning (2005), Fevers & Mirrors. Ja sitten joitain yksittäisiä muilta. Toivottavasti ei tule ihan pelkkää The People's Keytä sentään, aiemmissakin on paljon hyvää.
Maanantaiaamuna heräsin kotonani ja pakkasin viimeisiä asioitani. Tuli yhtäkkiä mieleen kuunnella musiikkia, ja minulle poikkeuksellisesti tuli mieleen kuunnella ihan joitain tiettyjä yksittäisiä lauluja, olihan hetki erityinen, kuten sellaiset maasta lähtemisen hetket usein ovat. Ajattelin kuunnella pitkästä aikaa Bright Eyesin First day of My Lifen vaikka se nyt onkin vähän kliseinen laulu. Mutta kyllähän kliseisistä jutuista saa tykätä!
Kävi niin, että pakahduin ihan suunniltani. Tämän laulun tapauksessa niin on kyllä käynyt aiemminkin. Laulun ensimmäinen säe tuntuu kaikessa yksinkertaisuudessaan niin uskomattoman erityiseltä.
This is the first day of my life.
(Laulusta on tehty myös musiikkivideo, mutta se on sietämätön. Älkää katsoko sitä, menee hyvä laulu väärille raiteille.)
No, tuollainen rakkauslauluksi tulkittava lauluhan se on, mutta minulle sen merkitys liittyi maanantaiaamuna johonkin vielä vähän abstraktimpaan tasoon. On mitä ilmiselvimmin olemassa ajatus siitä, että nyt on niin hyvin, että kaikki aiemmin tapahtunut tuntuu ihan merkityksettömältä. Sellaiselta minusta usein tuntuu nimenomaan niinä hetkinä, kun alkaa matka. Sellaiselta voi kyllä tuntua joskus muistakin syistä toki, myönnän.
Juuri nyt Bright Eyes on minulle muutoinkin ajankohtainen. Näen nimittäin yhtyeen tänään ensimmäistä kertaa, ja tähän kaupunkiin se oikeastaan ihan hyvin sopii. Bright Eyes ei ehkä ole elämäni merkittävin yhtye, mutta viime syksynä siihen muodostui aivan erityinen yhteys. Että näinkin ahdistunutta musiikkia voi tehdä!
Tutustuin Bright Eyesiin vuonna 2006 kuuntelemalla levyä Fevers & Mirrors (2000). Se oli silloin perushyvä. Viime syksynä pääsin yhtäkkiä levyyn sisään, ja siitä tuli loistava - kuuntelin levyä pimeässä huoneessa, syntyi vähän pelottava tunnelma. Pidän Fevers & Mirrorsista ehkä eniten kaikista Bright Eyesin levyistä, ja tässä kappaleessa levyn hyytävyys tiivistyy.
When was the last time you looked in the mirror? Cause you've changed, yeah, you've changed.
Ja tällaista musiikkia on julkaissut 20-vuotias Conor Oberst. Huh. Viime syksynä kuuntelin myös Bright Eyesin debyyttiä Letting off the Happiness (1998). Ja sellaista musiikkia on julkaissut 18-vuotias Conor Oberst. Huh. Levyn avausraita If Winter Ends on kaikessa kotikutoisuudessaan hienoa kuultavaa, yksi Bright Eyes -suosikeistani. Viime marraskuusta minusta nimittäin vähän tuntui, että talvi voisi loppua jo.
I swear that I'm dying, slowly but it's happening, and if the perfect spring is waiting somewhere, just take me there.
Ja niin se talvi sitten loppui, yhtäkkiä, ja täällä olen. Ennen illan keikkaa pitää käyttää vielä aikaa Manhattanilla kävellen ja muutamia vieraampia Bright Eyes -levyjä kuunnellen. Niihin kuuluu muun muassa viime kuussa julkaistu The People's Key. Olen kuunnellut levyn läpi kahdesti, ja niiden kertojen perusteella se on kyllä ihan hyvä. Bright Eyesille poikkeuksellisesti se levy on jopa aika tavanomaista ja suoraa indiepoppia, jopa -rockia, ja kyllähän sellaista nyt jaksaa kuunnella. Pakko silti myöntää, että jos tutustuisin Bright Eyesiin tämän levyn välityksellä, en ehkä innostuisi suuresti. Koska Bright Eyes on ennalta tuttu, innostuminen on helpompaa. Tai tiedäpä siitäkään. Kyllä minuun ehkä nimenomaan se tässä vetoaa, ettei niitä countryvaikutteita kamalasti kuule - samanlainen oli tilanne myös Fevers & Mirrors -levyn tapauksessa.
Bright Eyes on aika lailla täysin Conor Oberstin luomus, ja hänen sooloprojektinaanhan se alkoikin. Jokin osa materiaalista on niin rajua, ettei se mitenkään voi olla autobiografista. Minusta tuntuu, että jokin osa materiaalista kumminkin on. Bright Eyesissa ehkä kiehtovinta on lyriikka ja tapa esittää sitä. Lauseet tulevat suusta purkauksina, mikä kuulostaa siltä, että asiat vain on pakko sanoa juuri siten kuin ne sanotaan eikä mikään muu tapa kelpaa tai riitä.
Tältä illalta toivon useita lauluja näiltä levyiltä: Letting off the Happiness, I'm Wide Awake It's Morning (2005), Fevers & Mirrors. Ja sitten joitain yksittäisiä muilta. Toivottavasti ei tule ihan pelkkää The People's Keytä sentään, aiemmissakin on paljon hyvää.
6.3.2011
Kolme matkamusiikkilevyä
Maanantaina minä ylitän Atlantin. Tapahtuma on tietysti kovin odotettu ja miellyttävä. Ja kun minä nyt olen mitä olen, niin onhan se myönnettävä, että tämänkin matkan kaikkein merkittävin ponsi on musiikki. Päätin varhain, että akustinen kitarani lähtee mukaan. Ajattelin mennä sen kanssa mahdollisimman moniin open mic -tilaisuuksiin soittamaan joskus syntyneitä lauluja, koska sellainen toiminta nyt vain on ihan hurjan kivaa.
Lisäksi omistan jo lipun kahdelle keikalle. Ensi keskiviikkona näen New Yorkin Radio City Music Hallissa Bright Eyesin. Jee! Kuun lopussa ajattelin olla Philadelphiassa, koska siellä soittaa The Pains of Being Pure at Heart eli TPoBPaH (pakko aina päästä käyttämään tätä lyhennettä, koska se on noinkin hölmönnäköinen) yhden kirkon sisällä. Jee!
Näihin asioihin saatan palata sieltä matkan varrelta, mutta mitään en tietysti voi luvata.
On musiikilla ja matkustamisella tietysti muunkinlainen yhteys: sellainen kuuntelumielinen. Matkat tapaavat nimittäin kasvattaa joidenkin musiikkien merkitystä ihan erityisesti ja ihan erityisiin mittoihin. Pikainen miettiminen toi päähäni kolme sellaista levyä, joihin on muodostunut syvä yhteys ulkomailla sijaitsemiseen liittyvässä irrallisuudessa.
Arcade Fire - Funeral
Joulukuun 28. päivänä vuonna 2005 olin matkalla kohti Meksikoa. Piti vaihtaa konetta Heathrow'lla. Heathrow'lla oli HMV-levykauppa. Ostin sieltä levyjä. Yksi niistä levyistä oli Arcade Firen Funeral, jota ainakin kaksi eri ihmistä oli minulle ennen sitä hetkeä suositellut. Kului muutama tunti, ja siellä jossain 11 kilometrin korkeudessa sitten olin. Kuuntelin levyä ensi kertaa, kannettavasta cd-soittimestani, ja hypistelin pahvikansia ja niiden sisältä kaivamaani taiteltua paperia, josta luin sanoja. Sen lennon aikana kuuntelin levyn ainakin kolmesti läpi, eikä sille myllerrykselle vain ollut tulla loppua. Siinä hetkessä tuntui siltä, ettei mikään musiikki koskaan ollut kuulostanut tai tuntunut sellaiselta, niin hurjalta, pakahduttavalta, hyytävältä. Kuuntelin levyä lopulta todella, todella paljon koko sen neliviikkoisen matkan keston ajan, ja sama touhu jatkui, kun matka oli ohi. Ja koko ajan se levy vain tuntui. Itse asiassa Funeralin kutsuminen matkamusiikiksi on ihan täyttä vähättelyä - minulle se levy voi olla ylipäätään kaikkien aikojen merkittävin. Levyn pahvikannet kulahtivat matkan aikana rinkassa, kuten olettaa sopii, mutta itse tykkään tämän seurauksen tulkita vahvaksi merkiksi siitä, että levyllä on ollut paljon väliä.
Sleeping is giving in.
Fanfarlo - Reservoir
Kävin viime keväänä Pohjois-Amerikan länsirannikolla. Juuri ennen matkaa tutustuin Spotifyssä lontoolaiseen Fanfarlo-yhtyeeseen, joka yhtäkkiä kuulosti hyvältä. Niinpä ostin Reservoir-levyn matkaa edeltävänä päivänä helsinkiläisestä levykaupasta. Sitten siirsin levyn kannettavaan muotoon. Sitten lähdin rinkka selässäni kävelemään pitkin Hakaniemenrantaa ja aurinko paistoi ja ymmärsin: tämä levy on hyvä ja sopii tunnelmaan niin kovin täysin. Lopulta olin San Franciscossa, ja Fanfarloon liittyvä ymmärrys vahvistui. Ensimmäisenä päivänäni kaupungissa kävelin kohti Tyyntämerta Ulloa-katua pitkin. Koskaan aiemmin en ollut Tyyntämerta nähnyt, ja siellä se nyt sitten siinsi alamäen päässä. Ja minusta tuntui, että tällaista on vapaus ja että tällaista on nähdä tosi kauas.
But kid, I'm a pilot, it's all I believe in. You can ride on my back.
Death Cab for Cutie - Plans
Viime syyskuussa satuin matkustamaan minibussilla Moldovan pääkaupungista Chisinausta Romanian pääkaupunkiin Bukarestiin. Ajoneuvo oli päästellyt matkan Moldovan puoleisen osuuden, ja EU-rajamuodollisuuksien jälkeen olin lopulta eri maassa. Tie oli vähän parempaa, joten vauhti kiihtyi. Oli aika lailla se hetki, kun katuvalot ihan kohta syttyisivät. Siinä hetkessä tuli jostain syystä mieleen kuunnella Death Cab for Cutien levyä Plans. Vaikka olin omistanut levyn jo yli neljän vuoden ajan, se ei koskaan ollut yltänyt sellaiselle tasolle kuin se silloin ylsi. Jokin siinä vain tuntui niin lohdulliselta ja hienolta. Ulkona pimeni, mutta sisällä oli levyn kuuntelemisen aikana käynyt aivan päinvastaisesti. Se oli yksi niistä hetkistä, joina musiikki sai tuntemaan, ettei tässä ole hätä. Se oli erityistä, koska ei aina ole sellainen hetki.
I wish we could open our eyes to see in all directions at the same time.
Lisäksi omistan jo lipun kahdelle keikalle. Ensi keskiviikkona näen New Yorkin Radio City Music Hallissa Bright Eyesin. Jee! Kuun lopussa ajattelin olla Philadelphiassa, koska siellä soittaa The Pains of Being Pure at Heart eli TPoBPaH (pakko aina päästä käyttämään tätä lyhennettä, koska se on noinkin hölmönnäköinen) yhden kirkon sisällä. Jee!
Näihin asioihin saatan palata sieltä matkan varrelta, mutta mitään en tietysti voi luvata.
On musiikilla ja matkustamisella tietysti muunkinlainen yhteys: sellainen kuuntelumielinen. Matkat tapaavat nimittäin kasvattaa joidenkin musiikkien merkitystä ihan erityisesti ja ihan erityisiin mittoihin. Pikainen miettiminen toi päähäni kolme sellaista levyä, joihin on muodostunut syvä yhteys ulkomailla sijaitsemiseen liittyvässä irrallisuudessa.
Arcade Fire - Funeral
Joulukuun 28. päivänä vuonna 2005 olin matkalla kohti Meksikoa. Piti vaihtaa konetta Heathrow'lla. Heathrow'lla oli HMV-levykauppa. Ostin sieltä levyjä. Yksi niistä levyistä oli Arcade Firen Funeral, jota ainakin kaksi eri ihmistä oli minulle ennen sitä hetkeä suositellut. Kului muutama tunti, ja siellä jossain 11 kilometrin korkeudessa sitten olin. Kuuntelin levyä ensi kertaa, kannettavasta cd-soittimestani, ja hypistelin pahvikansia ja niiden sisältä kaivamaani taiteltua paperia, josta luin sanoja. Sen lennon aikana kuuntelin levyn ainakin kolmesti läpi, eikä sille myllerrykselle vain ollut tulla loppua. Siinä hetkessä tuntui siltä, ettei mikään musiikki koskaan ollut kuulostanut tai tuntunut sellaiselta, niin hurjalta, pakahduttavalta, hyytävältä. Kuuntelin levyä lopulta todella, todella paljon koko sen neliviikkoisen matkan keston ajan, ja sama touhu jatkui, kun matka oli ohi. Ja koko ajan se levy vain tuntui. Itse asiassa Funeralin kutsuminen matkamusiikiksi on ihan täyttä vähättelyä - minulle se levy voi olla ylipäätään kaikkien aikojen merkittävin. Levyn pahvikannet kulahtivat matkan aikana rinkassa, kuten olettaa sopii, mutta itse tykkään tämän seurauksen tulkita vahvaksi merkiksi siitä, että levyllä on ollut paljon väliä.
Sleeping is giving in.
Fanfarlo - Reservoir
Kävin viime keväänä Pohjois-Amerikan länsirannikolla. Juuri ennen matkaa tutustuin Spotifyssä lontoolaiseen Fanfarlo-yhtyeeseen, joka yhtäkkiä kuulosti hyvältä. Niinpä ostin Reservoir-levyn matkaa edeltävänä päivänä helsinkiläisestä levykaupasta. Sitten siirsin levyn kannettavaan muotoon. Sitten lähdin rinkka selässäni kävelemään pitkin Hakaniemenrantaa ja aurinko paistoi ja ymmärsin: tämä levy on hyvä ja sopii tunnelmaan niin kovin täysin. Lopulta olin San Franciscossa, ja Fanfarloon liittyvä ymmärrys vahvistui. Ensimmäisenä päivänäni kaupungissa kävelin kohti Tyyntämerta Ulloa-katua pitkin. Koskaan aiemmin en ollut Tyyntämerta nähnyt, ja siellä se nyt sitten siinsi alamäen päässä. Ja minusta tuntui, että tällaista on vapaus ja että tällaista on nähdä tosi kauas.
But kid, I'm a pilot, it's all I believe in. You can ride on my back.
Death Cab for Cutie - Plans
Viime syyskuussa satuin matkustamaan minibussilla Moldovan pääkaupungista Chisinausta Romanian pääkaupunkiin Bukarestiin. Ajoneuvo oli päästellyt matkan Moldovan puoleisen osuuden, ja EU-rajamuodollisuuksien jälkeen olin lopulta eri maassa. Tie oli vähän parempaa, joten vauhti kiihtyi. Oli aika lailla se hetki, kun katuvalot ihan kohta syttyisivät. Siinä hetkessä tuli jostain syystä mieleen kuunnella Death Cab for Cutien levyä Plans. Vaikka olin omistanut levyn jo yli neljän vuoden ajan, se ei koskaan ollut yltänyt sellaiselle tasolle kuin se silloin ylsi. Jokin siinä vain tuntui niin lohdulliselta ja hienolta. Ulkona pimeni, mutta sisällä oli levyn kuuntelemisen aikana käynyt aivan päinvastaisesti. Se oli yksi niistä hetkistä, joina musiikki sai tuntemaan, ettei tässä ole hätä. Se oli erityistä, koska ei aina ole sellainen hetki.
I wish we could open our eyes to see in all directions at the same time.
5.3.2011
Ihan kelpo keikka, The National
Eilen se sitten Kulttuuritalolla tapahtui, kolmas The Nationalin näkeminen. Keikka oli kelvollinen ja tunnelma melko hyvä, mutta voi voi, kyllä se kumminkin ihan vähän kylmäksi jätti, enkä kykene ihan sellaiseen ylistykseen kuin monet muut ovat kyenneet. No, itse en tietysti voi mennä vertailemaan torstain ja perjantain keikkoja koska vain jälkimmäisen olen nähnyt. Siltikin.
Ehkä kyse on vain siitä, että The National on viime aikoina jäänyt itselleni vähän etäiseksi - tai ainakin yhtye etääntyi minusta uusimman levynsä myötä, kuten vähän tuossa edellisessäkin merkinnässäni annoin ymmärtää. Sen huomasin toki keikallakin: High Violetin kappaleisiin ei livenäkään ole lainkaan sellaista yhteyttä kuin juuri Boxerin tai Alligatorin kappaleisiin. Toisaalta Boxerin ja Alligatorin kappaleiden kuuleminen sitten tuntuikin juuri niin sykähdyttävältä kuin ennenkin.
Keikan ihan parhaisiin hetkiin kuului sen alku. Kuten molemmilla aiemmillakin yhtyeennäkemiskerroilla, myös nyt setti alkoi Start a Warilla. Kuulosti yksinkertaisesti hienolta.
Kyllä jotkin High Violetinkin laulut toimivat toki, esimerkiksi Bloodbuzz Ohio tai Terrible Love. Tykkäsin myös siitä, kun keikka loppui tyystin vahvistamattomaan akustiseen Vanderlyle Crybaby Geeks -yhteislauluun, vaikka tietysti olisin halunnut moisen kohtelun jollekin - niin - itselleni läheisemmälle kappaleelle. Hauskaa oli nähdä myös Matt Berningerin hoipertelu yleisöjoukossa Mr. Novemberin aikana, vaikka se nyt taitaa kuulua aivan normaaliin toimintaan. (Ensi kertaa muuten näin The Nationalin keikan, joka ei siihen kappaleeseen päättynyt.)
Ääntensä puolesta keikassa häiritsi vähän se, että Bryan Devendorfin rummut eivät kuuluneet riittävästi. Devendorf on rumpalina niin hyvä ja omaperäinen, että roolin soisi olevan dominoivampikin. Torvisektio ja kitaravallit peittivät Devendorfin hakkaamiset alleen esimerkiksi juuri Mr. Novemberin aikana. Se kappale on yleensä kuulostanut paljon paremmalta kuin eilen, mikä sinänsä oli harmillista. Ja niin, Abeliakaan eivät soittaneet, vaikka torstaina näemmä soittivat. About Todaynkin olisin halunnut kuulla. Epistä!
Vaan eipä silti kaduta, että menin. Hyvä keikka se oli. Ei taianomaisen fantastisen käsittämätön, mutta hyvä.
Ehkä kyse on vain siitä, että The National on viime aikoina jäänyt itselleni vähän etäiseksi - tai ainakin yhtye etääntyi minusta uusimman levynsä myötä, kuten vähän tuossa edellisessäkin merkinnässäni annoin ymmärtää. Sen huomasin toki keikallakin: High Violetin kappaleisiin ei livenäkään ole lainkaan sellaista yhteyttä kuin juuri Boxerin tai Alligatorin kappaleisiin. Toisaalta Boxerin ja Alligatorin kappaleiden kuuleminen sitten tuntuikin juuri niin sykähdyttävältä kuin ennenkin.
Keikan ihan parhaisiin hetkiin kuului sen alku. Kuten molemmilla aiemmillakin yhtyeennäkemiskerroilla, myös nyt setti alkoi Start a Warilla. Kuulosti yksinkertaisesti hienolta.
Kyllä jotkin High Violetinkin laulut toimivat toki, esimerkiksi Bloodbuzz Ohio tai Terrible Love. Tykkäsin myös siitä, kun keikka loppui tyystin vahvistamattomaan akustiseen Vanderlyle Crybaby Geeks -yhteislauluun, vaikka tietysti olisin halunnut moisen kohtelun jollekin - niin - itselleni läheisemmälle kappaleelle. Hauskaa oli nähdä myös Matt Berningerin hoipertelu yleisöjoukossa Mr. Novemberin aikana, vaikka se nyt taitaa kuulua aivan normaaliin toimintaan. (Ensi kertaa muuten näin The Nationalin keikan, joka ei siihen kappaleeseen päättynyt.)
Ääntensä puolesta keikassa häiritsi vähän se, että Bryan Devendorfin rummut eivät kuuluneet riittävästi. Devendorf on rumpalina niin hyvä ja omaperäinen, että roolin soisi olevan dominoivampikin. Torvisektio ja kitaravallit peittivät Devendorfin hakkaamiset alleen esimerkiksi juuri Mr. Novemberin aikana. Se kappale on yleensä kuulostanut paljon paremmalta kuin eilen, mikä sinänsä oli harmillista. Ja niin, Abeliakaan eivät soittaneet, vaikka torstaina näemmä soittivat. About Todaynkin olisin halunnut kuulla. Epistä!
Vaan eipä silti kaduta, että menin. Hyvä keikka se oli. Ei taianomaisen fantastisen käsittämätön, mutta hyvä.
3.3.2011
Secret meeting in the basement of my brain
Tänä iltana on tainnut olla käsillä siitä harvinainen tilanne, että kotonani ja Helsingin Kulttuuritalolla on soinut samaan aikaan sama yhtye. Kyse on tietysti The Nationalista, joka soitti Helsingissä tänään ja soittaa Helsingissä myös huomenna. Huominen on näistä kahdesta päivästä se, jona The National soittaa muun muassa minulle.
Ensimmäistä kertaa en ole - ja tällaista sanontaa nyt sitten tällaisessa yhteydessä käytän, mitä pahoittelen - pappia kyydissä. Olen nähnyt The Nationalin aiemmin kahdesti, vuoden 2008 Ruisrockissa ja vuotta myöhemmän vuoden Ankkarockissa. Ruisrockin keikka oli henkeäsalpaavan hyvä, Ankkarockin keikka hämmentävän humalainen. Odotukseni huomisesta eivät ehkä ole aivan yhtä isot kuin monilla muilla, mutta odotukseni ovat kumminkin olemassa. Onhan The National tosi kiva nähdä ensi kertaa sisätilassa.
Oma The National -yhteyteni muodostui alkujaan Fake Empire -kappaleen välityksellä, kuten ehkä aika monella tämän maan asukilla. Marraskuussa 2007 taisin ostaa Boxer-levyn, josta kypsyi vähä vähältä mutta kuitenkin aika nopeasti yksi niiden aikojen minulle merkittävimmistä julkaisuista. Fake Empire on ehkä levyn hienoin laulu, mutta kyllä minuun vetosi silloin syvästi myös esimerkiksi kaunis Green Gloves.
Boxerin jälkeen ostin Alligatorin (2005). Se taitaa olla minulle kaikkein mieluisin yhtyeen levy. Ainakin sillä levyllä ovat yhtyeen minusta kaikkein parhaat kappaleet, kuten Secret Meeting, All the Wine, Abel ja Mr. November.
My mind's not right!
Mitenpä tämä viime vuonna ilmestynyt High Violet sitten? Odotin levyä kovasti, mutta ainakin toistaiseksi se on jäänyt pelkästään etäiseksi pettymykseksi. The Nationalin tuotannon voisin tavallaan tiivistää (osin epäreilusti) siten, että kaksi ekaa levyä ovat (sinänsä ihan kivaa) lämmittelyä, Alligatorilla on vahvin kappalemateriaali, Boxerilla vahvin ja kuulain tunnelma - ja High Violetilla jotain Alligatorilta ja Boxerilta tuttua tylsemmin ja sotkuisemmin esitettynä. No, vieläpä tässä on yksi yö ja yksi työpäivä aikaa yrittää saada High Violet haltuunsa, jos se vaikka sattuisikin onnistumaan. On siellä toki sentään tämä hieno Runaway-laulu, jonka soinnut ja melodia tuntuivat viime toukokuussa hyviltä.
Ai niin. Mainitsin aiemmin levyhyllyprojektistani. On käynyt hauskasti niin, että The Nationaliin etenin juuri maanantaina, ja nyt olen edennyt kuuntelussani lähelle Boxerin loppua. Vielä olisivat jäljellä Virginia EP ja niin, se High Violet. Ajoitus ainakin sattui olemaan sopiva. Mikäpä tosiaan olisi parempi tapa valmistautua keikkaan kuin kuunnella läpi yhtyeen kuusi pitkäsoittoa ja kaksi EP:tä?
Ensimmäistä kertaa en ole - ja tällaista sanontaa nyt sitten tällaisessa yhteydessä käytän, mitä pahoittelen - pappia kyydissä. Olen nähnyt The Nationalin aiemmin kahdesti, vuoden 2008 Ruisrockissa ja vuotta myöhemmän vuoden Ankkarockissa. Ruisrockin keikka oli henkeäsalpaavan hyvä, Ankkarockin keikka hämmentävän humalainen. Odotukseni huomisesta eivät ehkä ole aivan yhtä isot kuin monilla muilla, mutta odotukseni ovat kumminkin olemassa. Onhan The National tosi kiva nähdä ensi kertaa sisätilassa.
Oma The National -yhteyteni muodostui alkujaan Fake Empire -kappaleen välityksellä, kuten ehkä aika monella tämän maan asukilla. Marraskuussa 2007 taisin ostaa Boxer-levyn, josta kypsyi vähä vähältä mutta kuitenkin aika nopeasti yksi niiden aikojen minulle merkittävimmistä julkaisuista. Fake Empire on ehkä levyn hienoin laulu, mutta kyllä minuun vetosi silloin syvästi myös esimerkiksi kaunis Green Gloves.
Boxerin jälkeen ostin Alligatorin (2005). Se taitaa olla minulle kaikkein mieluisin yhtyeen levy. Ainakin sillä levyllä ovat yhtyeen minusta kaikkein parhaat kappaleet, kuten Secret Meeting, All the Wine, Abel ja Mr. November.
My mind's not right!
Mitenpä tämä viime vuonna ilmestynyt High Violet sitten? Odotin levyä kovasti, mutta ainakin toistaiseksi se on jäänyt pelkästään etäiseksi pettymykseksi. The Nationalin tuotannon voisin tavallaan tiivistää (osin epäreilusti) siten, että kaksi ekaa levyä ovat (sinänsä ihan kivaa) lämmittelyä, Alligatorilla on vahvin kappalemateriaali, Boxerilla vahvin ja kuulain tunnelma - ja High Violetilla jotain Alligatorilta ja Boxerilta tuttua tylsemmin ja sotkuisemmin esitettynä. No, vieläpä tässä on yksi yö ja yksi työpäivä aikaa yrittää saada High Violet haltuunsa, jos se vaikka sattuisikin onnistumaan. On siellä toki sentään tämä hieno Runaway-laulu, jonka soinnut ja melodia tuntuivat viime toukokuussa hyviltä.
Ai niin. Mainitsin aiemmin levyhyllyprojektistani. On käynyt hauskasti niin, että The Nationaliin etenin juuri maanantaina, ja nyt olen edennyt kuuntelussani lähelle Boxerin loppua. Vielä olisivat jäljellä Virginia EP ja niin, se High Violet. Ajoitus ainakin sattui olemaan sopiva. Mikäpä tosiaan olisi parempi tapa valmistautua keikkaan kuin kuunnella läpi yhtyeen kuusi pitkäsoittoa ja kaksi EP:tä?
1.3.2011
Yhden levyn ihme: JJ72
Vuoden 2001 tammikuussa oli maassa lunta. Yhtenä lauantaina oli tarkoitus mennä junalla Helsinkiin. Sehän tarkoitti tapauksessani melko poikkeuksetta vierailua levykauppaan. Olin silloin orastavasti kiinnostunut sellaisesta lupaavasta irlantilaisbändistä kuin JJ72, josta olin juuri kuullut ja jota kovasti Britteinsaarilla hehkutettiin. Tai ainakin NME-lehdessä hehkutettiin. Tai ainakin Manic Street Preachersin kuuntelijat hehkuttivat. JJ72:lta oli vastikään ilmestynyt bändin omaa nimeä kantava debyyttilevy.
Olin erittäin iloisesti yllättynyt, kun levy lyhyehkön etsimisen seurauksena sattui silmään Mannerheimintien varressa sijainneessa kaupassa. Seurasi sellainen lapsenomainen innostus (lapsihan tietysti tavallaan olinkin): tässä! Kaappasin levyn kätöseeni ja jotenkin syvästi tiesin, että kyllä tämä varmaankin ihan hyvä levy on. Niinä aikoina piti toisinaan ostaa levyjä pelkkien suositusten ja sellaisten perusteella ääntäkään kuulematta - ihan tarkkaan ei voinut tietää, mitä saa.
Parhaissa tapauksissa kävi tietysti niin, että kun oli painanut play-nappulaa, häkeltyi nopeasti. JJ72:n tapauksessa niin kävi vahvemmin kuin ehkä koskaan: en ollut kuullut JJ72:lta (ainakaan tietoisesti) lauluakaan ennen kuin kuuntelin yhtyettä kannettavasta cd-soittimestani kävelymatkalla Helsingin-junalta kohti kotia. Play-nappulan painamista seurasi ensimmäisenä tämä laulu, jossa Helsinkikin mainitaan.
Levy oli niinä aikoina aivan hurjan hyvä ja erityinen. Pidin rumpalin tavasta soittaa rumpuja, pidin Mark Greaneyn äänestä, vaikka tai oikeastaan koska se oli niin erikoinen. Mutta ennen muuta pidin niistä lauluista - ne olivat aivan uskomattoman hyviä. Eritoten Oxygen kolahti saman tien, joskin luulen kyllä, että sen laulun olin ehättänyt kuulla Radio Mafialta jo ennen levyn ostamista tietämättä, mikä yhtye sitä esittää.
Oxygeniä pidän edelleen aivan huikeana poplauluna, jonka mahtipontisuudessa ei ole yhtään mitään liioiteltua.
Kuuntelin levyä 16-vuotiaana niin paljon, että toiset levyt olisi sellaisella kuuntelumäärällä voinut sanoa kuunnelleensa puhki. Mutta JJ72:n debyytti kesti. Ja kestää edelleen. Minulle levy on täysi klassikko, johon palaan ilman mitään levyhyllynkuunteluprojektien tuomia pakkojakin.
Mikä hämmentävintä, nämä bändin ihmiset olivat sellaisia 20-vuotiaita, kun debyyttilevy ilmestyi. En minä niin i'istä välitä, mutta onhan se nyt vähän hurjaa ja kiinnostavaa kumminkin. Ainoa asia, jota levystä keksin äkkiseltään kritisoida, ovat levyn loppupuolen Algeria-kappaleen kertosäkeen järjettömän ylimitoitetut symbaalit, joita kuunnellessa korva itkee. Koska sekin laulu on silti minusta tosi hyvä, annan kernaasti anteeksi.
(Tuo on muuten jokin singleversio, ei mene ihan kuten levyllä, mutta menee melkein kuten.)
Mitä kävi JJ72:lle sitten? Ne tekivät toisen levyn, mutta yhtyeen hohto oli ehtinyt mennä - se levy jäi ostamatta. (Epäreiluinta oli ehkä se, etten antanut sille kakkoslevylle edes mahdollisuutta. Nyt parhaillaan sitten kuuntelen sitä Spotifystä, eikä se tosiaan minusta olekaan ihan niin supertoivoton.)
Vuonna 2006 hajosi sitten lopulta koko yhtye. Hajoamisesta kertova tiedote sai aikaan sellaisen pienimuotoisen facepalm-olon, alkoihan tiedote tällaisilla säkeillä.
Reader, we are to let thee know,
JJ72's body only lies below;
For could the grave JJ's soul comprise,
Earth would be richer than the skies.
Loanheitto sikseen. Onhan tuo debyyttilevy edelleen aivan käsittämättömän hyvä.
---
(Nostettakoon omaa häntää lopuksi sen verran, että tänä keskiviikkoiltana soitan keikan Tampereen Vastavirta-klubilla yhdessä The Saturnettes- ja Silent Scream -yhtyeiden kanssa. Tulkaa kaikki sinne. Olisi kiva nähdä.)
Olin erittäin iloisesti yllättynyt, kun levy lyhyehkön etsimisen seurauksena sattui silmään Mannerheimintien varressa sijainneessa kaupassa. Seurasi sellainen lapsenomainen innostus (lapsihan tietysti tavallaan olinkin): tässä! Kaappasin levyn kätöseeni ja jotenkin syvästi tiesin, että kyllä tämä varmaankin ihan hyvä levy on. Niinä aikoina piti toisinaan ostaa levyjä pelkkien suositusten ja sellaisten perusteella ääntäkään kuulematta - ihan tarkkaan ei voinut tietää, mitä saa.
Parhaissa tapauksissa kävi tietysti niin, että kun oli painanut play-nappulaa, häkeltyi nopeasti. JJ72:n tapauksessa niin kävi vahvemmin kuin ehkä koskaan: en ollut kuullut JJ72:lta (ainakaan tietoisesti) lauluakaan ennen kuin kuuntelin yhtyettä kannettavasta cd-soittimestani kävelymatkalla Helsingin-junalta kohti kotia. Play-nappulan painamista seurasi ensimmäisenä tämä laulu, jossa Helsinkikin mainitaan.
Levy oli niinä aikoina aivan hurjan hyvä ja erityinen. Pidin rumpalin tavasta soittaa rumpuja, pidin Mark Greaneyn äänestä, vaikka tai oikeastaan koska se oli niin erikoinen. Mutta ennen muuta pidin niistä lauluista - ne olivat aivan uskomattoman hyviä. Eritoten Oxygen kolahti saman tien, joskin luulen kyllä, että sen laulun olin ehättänyt kuulla Radio Mafialta jo ennen levyn ostamista tietämättä, mikä yhtye sitä esittää.
Oxygeniä pidän edelleen aivan huikeana poplauluna, jonka mahtipontisuudessa ei ole yhtään mitään liioiteltua.
Kuuntelin levyä 16-vuotiaana niin paljon, että toiset levyt olisi sellaisella kuuntelumäärällä voinut sanoa kuunnelleensa puhki. Mutta JJ72:n debyytti kesti. Ja kestää edelleen. Minulle levy on täysi klassikko, johon palaan ilman mitään levyhyllynkuunteluprojektien tuomia pakkojakin.
Mikä hämmentävintä, nämä bändin ihmiset olivat sellaisia 20-vuotiaita, kun debyyttilevy ilmestyi. En minä niin i'istä välitä, mutta onhan se nyt vähän hurjaa ja kiinnostavaa kumminkin. Ainoa asia, jota levystä keksin äkkiseltään kritisoida, ovat levyn loppupuolen Algeria-kappaleen kertosäkeen järjettömän ylimitoitetut symbaalit, joita kuunnellessa korva itkee. Koska sekin laulu on silti minusta tosi hyvä, annan kernaasti anteeksi.
(Tuo on muuten jokin singleversio, ei mene ihan kuten levyllä, mutta menee melkein kuten.)
Mitä kävi JJ72:lle sitten? Ne tekivät toisen levyn, mutta yhtyeen hohto oli ehtinyt mennä - se levy jäi ostamatta. (Epäreiluinta oli ehkä se, etten antanut sille kakkoslevylle edes mahdollisuutta. Nyt parhaillaan sitten kuuntelen sitä Spotifystä, eikä se tosiaan minusta olekaan ihan niin supertoivoton.)
Vuonna 2006 hajosi sitten lopulta koko yhtye. Hajoamisesta kertova tiedote sai aikaan sellaisen pienimuotoisen facepalm-olon, alkoihan tiedote tällaisilla säkeillä.
Reader, we are to let thee know,
JJ72's body only lies below;
For could the grave JJ's soul comprise,
Earth would be richer than the skies.
Loanheitto sikseen. Onhan tuo debyyttilevy edelleen aivan käsittämättömän hyvä.
---
(Nostettakoon omaa häntää lopuksi sen verran, että tänä keskiviikkoiltana soitan keikan Tampereen Vastavirta-klubilla yhdessä The Saturnettes- ja Silent Scream -yhtyeiden kanssa. Tulkaa kaikki sinne. Olisi kiva nähdä.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)