Johanneksen musiikkiblokki muuttaa

Hei kaikki. On aika sanoa hei hei kaikille - tällä blogialustalla. Johanneksen musiikkiblokki jatkaa vastedes eloaan osana Rosvojen kollektiivia osoitteessa rosvot.fi/johanneksenmusiikkiblokki. Vanhat merkinnät eivät siellä valitettavasti näy, mutta uusia tulee senkin edestä. Tervetuloa!

Minun kolmas levyni

Tämänkin levynkannen on tehnyt Tuomas Kärkkäinen. Hän on kova luu.

Syksyllä 2009 mietin, että olisipa siistiä tehdä levy. Sitten tein levyn. Sitten tein toisen levyn. Nyt olen tehnyt kolmannen levyn.

Levyn nimi on Trains, ja virallinen julkaisupäivä on ensi maanantai, 29. heinäkuuta. Digitaalisesti levy on kuitenkin jo saatavilla, striimimuodossa esimerkiksi tuossa alla ja esimerkiksi Spotifyssa.

Sain viime joulukuussa ajatuksen talvisen kotiäänitys-ep:n tekemisestä. Koko vuosi 2012 oli ollut kappaleentekomielessä minulle suorastaan historiallisen hiljainen, ja mielestäni minun piti jo saada jotain aikaan. Aloin äänitellä. Lopulta ajattelin, että tekisin kokonaisen levyllisen. Paukuttelin pahvilaatikoita, tamburiinia ja kahta voiveistä, soitin kitaraa ja lauloin mikrofoniin. Ikkunasta näkyi Helsingin kantakaupungin talvi. Sitten ikkunasta näkyi Helsingin kantakaupungin kevät. Sitten lähdin Tampereelle, jossa äänitin ystäväni Jani Tuovisen luona vähän lisää sisältöä. Sitten Jani miksasi. Sitten Sister Flosta tuttu Jarno Alho masteroi. Sitten Tuomas Kärkkäinen teki hienot kannet ja käsipelillä upean 98 kappaleen melko eksklusiivisen cd-painoksen. Nyt ollaan tässä.

Levyn nimi tulee siitä, että alun perin useammassa levyn kappaleessa mainittiin junia. No, lopulta vain kappaleessa In Between Stations mainitaan. Lisäksi ajattelin, että tässä on jonkinnäköisistä siirtymistä kyse. Että siksikin tämä olisi loogista. Junillahan siirrytään.

Kiitos, jos kuuntelette levyä. Olen hyvin kiitollinen myös kaikista mahdollisista kommenteista, joten rohkaisen teitä niitä lausumaan.

P.S. Minulla on myös levynjulkaisukeikka. Se on lauantaina 3.8. Helsingin Club Libertéssä eli tuollaisessa tapahtumassa. Tulkaa sinne, niin nähdään vähän ja pidetään kivaa. Sieltä saa levyä myös fyysisessä muodossa, kuten sitä saa parhaista helsinkiläisistä levykaupoista toivon mukaan jo ensi viikolla.

Kukaan kuitenkaan ei ymmärrä

Sori, on ollut hiljaista. Musiikillisesti viime kuukaudet ovat olleet taas vähän sellaisia. Minä olen ollut laiska tai kiireinen. On ollut kaikenlaista. Kerron siitä kohta lisää.

Ajoin pari päivää sitten melko vanhalla autolla Kuusamosta Ilomantsiin. Auton kaiuttimista soi tämä kappale tässä näin.

Olen pitänyt Leevi and the Leavingsistä niin pitkään kuin olen yhtyeestä tiennyt, mutta tämä kappale ei ollut koskaan merkinnyt oikein mitään. Olen pitänyt sitä aina jonkinlaisena junttihymninä, jolle 19-vuotiaat jossain maakuntakeskuksessa kasvavat geelitukkaiset pojat röhöttelevät sellaisella "mennään saamaan pesää ravintolaan" -tasolla.

Tälle on olemassa looginen syy: kappaleella on alkusäkeet, jotka ovat monien päässä päätyneet koko kappaleen merkityksellisimmäksi osaksi ja joita pidemmälle moni ei itse asiassa koskaan ole edes yrittänyt päästä. Minäkin olin ennen sellainen.

Sitten päädyin viikonloppuna tien tuijottelemisen ohessa kuuntelemaan sanoja tarkemmin. Samalla päädyin kuuntelemaan melodiaa. Aivan yhtäkkiä, kaikkien näiden vuosien jälkeen, molemmat tuntuivat. Eilisiltana ennen nukkumista kuuntelin laulua taas sängyssä toisteisesti eli repeatilla, ja päätössäkeiden kohdalla tuli tunne, joka joskus vain tulee: jokin kohta kappaleessa on niin merkittävä, että sen hienoutta tekisi mieli julistaa kaikille.

Nytpä siis julistan. Kappaleen päätössäkeitä edeltää Leeville klassinen kitarajuoksutusnostatus, ja samalla sanoitus ottaa yhden kierroksen lisää. Sitten kaiken lopussa on kysymys, sama kuin laulun alussa.

Mutta mitään älä tunnusta
Älä kerro edes vauvasta
Kukaan kuitenkaan ei ymmärrä
Mitä koettu on yhdessä

Mä kortin lupaan postittaa
Jostain vähän kauempaa 
Jos sitä perille en muuten saa
Sen tuuli sulle kuljettaa

Itkisitkö onnesta?

Yhtäkkiä junttihymnistä olikin tullut surumielinen, haikea, melkeinpä lohduton, etäisyydellinen ja silti jotenkin oudolla tavalla vähän toiveikas popkappale, yksi parhaista Suomessa koskaan tehdyistä. Kesti vain vähän aikaa, 18 vuotta, tajuta asia.

Tosin on yksi juttu, jonka takia tätä pientä tajuamisviivettä ei ehkä ole syytä ihmetellä. Muistan kuulleeni kappaleen ensimmäisen kerran vuonna 1995 ilmestyneellä Leijonat-cd-kokoelmalla, jonka ensimmäinen raita oli Offside-nimisen yhtyeen Suomen jääkiekkomaajoukkueelle tekemä uusi, aivan kamalan huono kannatuslaulu, koska Den glider inin tilalle piti saada suomalainen vastine. Ei siitä tietysti mitään tullut. Sillä kokoelmalla olleet laulut tavallaan saastuivat, koska jääkiekko tapaa saastuttaa lauluja.

Ehkä Itkisitkö onnesta? on kärsinyt päässäni vääristä konteksteista, ja jotenkin vähän tuntuu, että aika monen muun päässä myös.

Eläisipä Gösta vielä.

Kun minä Lemonheadsin läpimurtolevyä aloin kuunnella

Vajaat kaksi viikkoa sitten menin vähän diskoon. Diskosta jatkoin paikkaan, jossa oli yhteensä kuusi ihmistä (minä yksi heistä), vinyylilevysoitin (jolla kuunneltiin levyjä), kitara (jolla soitettiin esimerkiksi Oasista) ja hauskaa.

Tällaisetkin käänteet voivat vaikuttaa siihen, millaista musiikkia päätyy seuraavien vuorokausien aikana kuuntelemaan. Minä päädyin kuuntelemaan The Lemonheadsin läpimurtoalbumia It's a Shame About Ray (1992).

Olen kuunnellut Lemonheadsia ennenkin vähän, mutta en kovin keskittyneesti. Se on ollut yksi niistä yhtyeistä, joiden olemassaolosta on ollut ihan tietoinen mutta jotka ovat vähän jääneet sinne jonnekin. Oikeastihan minä kuitenkin pidän voimapopista paljon, ja kitaroista, ja melodioista, ja sointukierroista, ja kyllä minä siis tästä Lemonheadsistakin ihan pidän.

Confetti, tuo laulu tuossa yllä, on kieltämättä Lemonheads-lempikappaleitani. Siinä ei ole mitään erikoista, voisi joku sanoa, mutta minä sanon toisin. On siinä, mutten kyllä nyt osaa muotoilla, mitä.

Muotoilun saa puolestani hoitaa joku muu.

Frightened Rabbit & Manchester Orchestra: Architect

Aina, kun Frightened Rabbit tekee jotain uutta, sydämeni vähän hypähtää. Nyt Frightened Rabbit on tehnyt jotain uutta.

Tällä kertaa on kyse Record Store Day -erityislaulusta, joka on Frightened Rabbitin ja atlantalaisen Manchester Orchestra -yhtyeen yhteistyössä varta vasten tekemä ja äänittämä.



"I'm just an architect, I have built nothing" on jokseenkin hienosti sanottu. Minusta tämä on kaunis laulu.

Jotain spontaania

Minä olen joskus kuunnellut British Sea Poweria vähän, mutten oikeastaan koskaan paljon. Eilen kuuntelin pitkästä aikaa British Sea Poweria vähän, koska havahduin siihen, että niiltä ilmestyi juuri uusi levy. Sen nimi on Machineries of Joy.

Jossain vaiheessa alkoi levyn seitsemäs laulu.




Sitten muistin, että yhtye tulee Helsinkiin kuun lopussa, 29. päivänä. Ennen kuin seitsemäs laulu loppui, ostin keikalle lipun. En ostanut matkaa kauas, elämäni ei varsinaisesti muuttunut eikä mitään tapahtunut. Silti tunsin hetken verran samankaltaisesti kuin joskus: että kaikki on mahdollista, että asiat menevät vielä ihan hyvin, että on taas jotain odotettavaa.

Sellainen olo voi tulla, jos tekee jotain hyvin spontaania. Pitäisi useammin tehdä jotain hyvin spontaania.

Vaikka keikkahan se vain on, ei kummempaa. Yhtye on lavalla ja soittaa siellä musiikkia. Ehkä se silti voi tuntua lopulta erityiseltä, koska British Sea Power on tehnyt myös tällaisen laulun.

Et kuollut, on aamu

Joskus jotkin laulut ovat vähän sellaisia, etten ollenkaan tiedä, mitä sanoa. Silti tuntuu siltä, että jotain pitäisi sanoa. Sitä tapahtuu harvoin, mutta sitä tapahtuu parhaimmillaan. Sitäkin tapahtuu harvoin, että päätyisin kuuntelemaan jotain kappaletta kerta toisensa jälkeen. Repeatilla, kuten tavataan sanoa.

Pimeyden Pimeys on kaunis laulu. Myös haikea ja surullinen, myös toiveikas. Sanoissa on hienoja kohtia.

Myös melodian, sointujen ja sanojen yhdistelmissä on hienoja kohtia, ja sitä onkin vaikeampi muotoilla, ja tässä päästään takaisin tämän blogitekstin alkuun: etten ollenkaan tiedä, mitä sanoa, ja silti tuntuu siltä, että jotain pitäisi sanoa. Yritänpä.

Hienoin kohta on minusta se, kun siirrytään A-osasta B:hen. Se on joka kerralla todella koskettavaa. Etenkin toisella kerralla, kohdassa, jossa sanotaan, että "aina joku jaksaa, aina joku huolii, joku toivoo salaa". Sellaisissa kohdissa on ehkä musiikin voima. Kaikki muu unohtuu, mikä on tarpeellista toisinaan.

Pimeydessä, siis laulussa, on sekä hyvin klassista lopun tuntua että hyvin klassista uuden alun tuntua, sekä surua että toivoa. Se on minusta aina ollut jostain syystä liikuttava yhdistelmä.

Pimeyden, siis yhtyeen, debyyttilevy ilmestyy tässä joskus ilmeisesti tänä vuonna ja on kaiken järjen mukaan hyvä.

Sueden uudesta levystä

Brett Anderson on kyllä vähän ärsyttävä tyyppi. Ja onhan se jo vaikka kuinka vanhakin. Se on 45-vuotias. Täyttää syyskuussa 46. Sen posket ovat lommolla, ovat aina olleet. Sen ääni työntää monesti vähän luotaan. Se ei ole tehnyt mitään mielenkiintoista sitten Sueden Head Music -levyn, eli vuoden 1999. Sen sooloprojektit eivät ole saaneet korviani mainittavammin lotkahtamaan.

Tämän kaiken vuoksi minä ajattelin, että Sueden parhaillaan (eli ensi maanantaina) ilmestyvä Bloodsports-levy ei olisi kotoisin juuri mistään tai edes millään muotoa läpikuuntelemisen arvoinen. On se sitten kumminkin. On kuin Suede olisi taas jossain Dog Man Starin (1994) ja Coming Upin (1996) välissä kivasti, ei synkimmillään muttei juustoisimmillaankaan. Välihuomiona tietysti on mainittava, että Dog Man Starin ja Coming Upin välissä Brett Anderson oli sen ikäinen kuin minä nyt. Kuinka sattuvaa.

Analyysit sikseen. Puolentoista kuuntelun perusteella osaan sanoa hyviä asioita ainakin viitosraidasta For the Strangers. Se sisältää A-osan, joka on yksi koko Sueden tuotannon parhaista. Ei ole kuin tuollainen akustinen livepötkylä tähän upotteeksi tarjolla, mutta ottakaa siitä.

Tottahan toki Richard Oakes soittaa yhä kitaraa kuin Bernard Butler olisi soittanut. Tottahan toki Simon Gilbert soittaa rumpuja kuin aina ennenkin. Tottahan toki Brett Andersonin ääni ei ole muuttunut. Ehkä uusi Suede-julkaisu yli kymmenen vuoden tauon jälkeen on siksi niin jännittävä, että se kuulostaa tutulta, ja nimenomaan hyvällä tavalla tutulta. Se kuulostaa Suedelta.

On siis kuin olisi kesä vuonna 2001, jolloin elämä koostui helteestä, loppumattomista autokyydeistä Uudenmaan ja Etelä-Pohjanmaan välillä, elämän ensimmäisistä rockfestivaaleista, kaikenlaisesta jännittävästä, 17-vuotisuudesta, Sueden b-puolista, Sueden muustakin siihenastisesta tuotannosta, etenkin Dog Man Starista, ja muusta. Muun muassa tämä laulu oli silloin olemassa.

Tämä on ilmiselvästi nyt sitten sitä nostalgiaa. Vaikka vähätpä minä mistään brittipopista 90-luvulla tiesin. Ei ollut aika kypsä, enkä minä liioin, mutta myöhemmin ehkä olen ollut senkin edestä.

Ihan kiva juttu, että Suede yllätti näin. Uutta levyä sopii kuunnella toistaiseksi ainakin tuolta.

Helmikuukin jo päättyy, mutta löysin uuden musiikintekijän

Vuoden alussa lupailin tässä blogissa muun muassa...

...että tästä vuodesta tulee parempi kuin viime vuodesta.

...että tämä blogi on enemmän hengissä kuin viime vuonna.

...että mitäänsanomattoman eli harmaan tilalla on muuta eli ei-mitäänsanomatonta.

Teenpä siis välikatsauksen.

Tämä vuosi on ollut toistaiseksi parempi kuin viime vuosi. Tämä blogi oli tammikuun verran enemmän hengissä kuin viime vuonna, mutta sitten tuli helmikuu. Nyt teen uuden parannuksen. Mitäänsanomattoman eli harmaan tilalla on kaikesta huolimatta ollut muuta. En vain ole saanut tänne sitä kirjoitettua sillä tavoin kuin joskus haluaisin.

Musiikki on yhtä kaikki ollut elämässä taas läsnä, enemmän kuin aikoihin. Minun tapauksessani se vain ei aina tarkoita intohimoisia kuuntelusuoritteita, vaikka niitäkin on näihin aikoihin mahtunut.

Aina ei kuitenkaan ole käynyt kuten eilisiltana tai tänä päivänä, jona olen kuunnellut ystäväni erinomaisen vinkin seurauksena erästä minulle uutta tyyppiä. Uuden tyypin nimi on Joshua Radin, jonka musiikkia ovat käyttäneet internetin mukaan kovasti amerikkalaiset televisiosarjat.

Haaleahkoa, väittäisi joku. Ei ole, väitän minä. Radinin ääni on tuollainen kuiskaileva, mikä tuo mieleeni esimerkiksi William Fitzsimmonsin. Mutta en minä siitä äänestä niin kohkaisi, vaan näistä sointukuviosta (taas...) ja laulumelodioista (taas...) ja kitaran päällä kilisevistä jutuista. Niistä kaikista tulee jokseenkin kiva olo, ja jokseenkin kiva olo on yleensä hyväksi ihmiselle.

Radin tekee aika suoraa poppia, joka kumartelee ainakin kakkos- ja kolmoslevyllä peräti AOR-suuntiin, vaikken sillä lailla asiasta tiedäkään, sillä olen vasta aivan tällaisessa kerrankin innostavassa artistiintutustumisvaiheessa. Joka tapauksessa osaan mainita, että ykköslevy We Were Here (2007), jolla tuo yllä oleva Winter-laulukin on, on akustisuudessaan hieno. On muidenkin levyjensä kuuntelu suositeltavaa ja joo joo tiedän tiedän tiedän ettei voi kirjoittaa, että "levyjensä" jos ei mainita persoonapronominia siinä edellä, mutta tämä onkin tällaista sanataidetta.

Tämän viikon kaksi levyä

Tällä viikolla sitten ilmestyivät ne kaksi levyä, joiden ilmestymistä olen kovasti odottanut. Hyvä niin.

Sisällytettäköön molemmat levyt tähän yhteiseen kivaan merkintään, koska levyt nyt sattuvat liittymään samaan ajanjaksoon ja siten myös mielentilaan. Totta puhuen harmillisinta tässä kaikessa on tainnut sittenkin olla se, että nyt, kun ne levyt viimein ilmestyivät, en olekaan sitten oikein jaksanut kuunnella niitä.

Levyt ovat siis nämä levyt: Frightened Rabbitin Pedestrian Verse ja Veronica Fallsin Waiting for Something to Happen. Eikä ole kyse siitä, etteivätkö levyt olisi hyviä. Ne ovat. Ehkä elämässä on vain ollut läsnä liiaksi muita, jo aiemmin kuultuja ja täälläkin puituja musiikkeja, ja muuta.

Frightened Rabbitin uusi levy on kiinnostava. Tehtäköön siitä seuraavia huomioita:
1. Kun sävellysvastuu on siirtynyt Scott Hutchisonilta enemmänkin koko yhtyeelle, laulut kuulostavat vähän toisilta - ehkä jopa konventionaalisemmilta. Backyard Skulls ja Holy asettuvat ainakin moiseen kategoriaan. No, sitten toisaalta avausraita Acts of Man tai sinkkuirrotus The Woodpile ovat sovituksellisesti edelleen erikoisia.
2. Hutchisonin ääni on kirkkaampi kuin ennen. Jos nyt vertaa, miltä ääni kuulosti debyytillä ja miltä se kuulostaa, räkä on vähentynyt. Sen sijaan skotlantilaisen aksentin määrä on vain lisääntynyt: "removed from the red meat market" -kohta kappaleessa The Woodpile tämän osoittaa. Äänne 'r' sorisee kuin The Twilight Sad -yhtyeellä ikään.
3. Hutchisonin sanat ovat abstraktimpia. Jos Midnight Organ Fight ja The Winter of Mixed Drinks liikkuivat selkeästi henkilökohtaisella tasolla, Pedestrian Verse kertoo joskus jostain potentiaalisesti etäisemmästäkin. En toki yritä tässä edes analysoida vaikkapa kappaletta State Hospital, joka on sanoituksena kovin erityylinen kuin melkein mikään Frightened Rabbitin aiempi. Sen sijaan tuttuuttakin tietysti on: Nitrous Gas ja The Oil Slick ovat lyyrisessä mielessä sitä FR:ää, jota korvani ovat tottuneet kuulemaan.

Yksi suosikkilauluista:

----

Veronica Fallsin uusi levy on sekin kiinnostava. Tehtäköön siitä seuraavia huomioita:
1. Goottitweepopista on vähän pudonnut gootti pois. Kuolon teemat eivät ole tyystin kaikonneet, mutta ainakin ne ovat vähemmän läsnä. Siksipä levy liikkuu kepeässä äänimaailmassaan jopa Allo Darlin' -tasolla. Nynny kiittää.
2. Nynny kiittää siitäkin, että myös sävellykset ovat puhtoisempaa poppia. Pää-äänenkäyttäjä Roxanne Clifford kuulostaa (muttei - onneksi - näytä) Teenage Fanclubin kuvitteelliselta naisjäseneltä.
3. Lyriikkaankin saan ihan eri tavoin otetta kuin ekalla levyllä, tai ehkä saan, en nyt ole niin paljon miettinyt, mutta kun tässä nyt oli tämä kolmaskin kohta. Olkoon, esimerkiksi Broken Toy -kappale ei ehkä olisi löytänyt debyytillä paikkaansa.

Yksi suosikkilauluista:

Frightened Rabbitin uusi levy Pedestrian Verse kuultavissa

Ihan nopea huomio vain: rakastamani Frightened Rabbit -yhtyeen uusi levy on ollut eilisestä asti kuunneltavissa Guardian-lehden verkkosivuilla. Käykää kuuntelemassa rakastamani Frightened Rabbit -yhtyeen uutta levyä Guardian-lehden verkkosivuilla.

Minä olen nyt kuunnellut levyn läpi noin neljästi. Tiedän kertoa, että levy on ehdottomasti hyvä. Tiedän kertoa senkin, että tällaisiin erityisen tutuilta yhtyeiltä tuleviin uusiin levyihin tulee suhtauduttua hyvinkin eri tavoin kuin muihin maailman uusiin levyihin. En nimittäin yhtään tiedä, olisinko paneutunut levyyn yhtä voimallisesti, jos en olisi tiennyt yhtyettä tällä tavoin paneutumisen arvoiseksi. Levyn toinen ja kolmas kuuntelukerta seurasivat ensimmäistä äkkiä.

Johanneksen musiikkiblokki kiittää: kertosäkeitä ja joitain muitakin säkeitä sekä Scott Hutchisonin aiempaa puhtoisempaa ja vireisempää ääntä ja joitain muitakin ääniä. Levyn parhaiksi lauluiksi yltävät tässä vaiheessa Backyard Skulls, The Woodpile, Housing (In) ja Oil Slick.

Johanneksen musiikkiblokki ei moiti mitään.

Pedestrian Verse ilmestyy ensi viikolla.

Lattialla makaamiseen: Youth Lagoon

Toissa ilta oli pitkästä aikaa yksi niistä illoista: makasin lattialla. Huoneen täytti kaiuttimista soinut äänimatto.

Kun ensimmäistä kertaa kuuntelemani Youth Lagoonin debyyttilevyn The Year of Hibernation (2011) avausraita Posters ehti kohtaan 2.20, havahduin, että nytpä kuulostaa kivalta, ja sitten jäin ajatuksiini ja totesin, että eipä kyllä haittaa jäädä ajatuksiini. Levy eteni peräti kivuttomasti, eikä nousta tehnyt mieli.

En ole ikinä varsinaisesti perustanut ambientinkaltaisesta äänimaisemasta, mutta jostain syystä Youth Lagoon, eli Trevor Powers, on kahden edellisen päivän aikana kuulostanut miellyttävältä. Miksi? Siksi, että Youth Lagoon kuulostaa sopivasti raukealta, ja siksi, että sointukierrot ovat toiveikkaita. Kaltaiselleni selkeiden kappalerakenteiden ja kuuluvien lauluraitojen nimeen vannojalle Youth Lagoonin pitäisi olla erinomaisen tylsää musiikkia, muttei se ole.

Ei se ole, koska kirjoitan siitä tänne ja koska kirjoitan siitä tänne näin.

Eilen totesin lisäksi, että Youth Lagoon kelpaa mainiosti paitsi lattialla makaamiseen myös helsinkiläisellä linja-autolla matkustamiseen tammikuun auringossa.

Youth Lagoonin toinen levy Wondrous Bughouse ilmestyy maaliskuun ensimmäisellä viikolla.

The Winter of Mixed Drinks

Aurinko ja toimistorakennuksia, Herttoniemi.

Istuin tänä aamuna helsinkiläisen metrojunan kyydissä matkalla kohti itää. Helsingin metroverkkoa tuntevat ehkä tietävätkin, että Sörnäisten aseman jälkeen oranssi juna nousee tunnelista. Tänä aamuna oranssi juna nousi tunnelista auringonpaisteeseen.

Juna pysähtyi kerran ja ylitti sitten sillan. Katsoin sitä merenlahtea siinä niin. Korvissa laulettiin kauas uimisesta.

Teki mieli hymyillä (hymyilin vähän), teki mieli jotenkin tehdä muillekin matkustajille selväksi, että nyt on hyvä (en tiedä, teinkö), teki mieli uskoa kaikkeen (uskoin). Sillä lailla matka jatkui, ja matkan lopussa tuntui, että matka loppui kesken.

Ei ollut sattumaa, että valitsin soittimeeni juuri Frightened Rabbitin kolmannen levyn. Eilisiltana olin intoutunut lukemaan yhtyeeseen liittyviä artikkeleita internetistä ja tullut todenneeksi, että The Winter of Mixed Drinks on tapauksessani aina jäänyt ilmiselvästä loistavuudestaan huolimatta etäisemmäksi kuin edeltäjänsä.

Mutta tänään en ole osannut kuunnella mitään muuta.

Viikon laulu: Nothing Arrived (Villagers)

I waited for Something / and Something died
So I waited for Nothing / and Nothing arrived

Irlantilaisen Villagersin Nothing Arrived on soinut viimeisimmän viikon mittaan runsaasti päässä ja soittimessa. Laulu on hyvä ja sen kertosäe surullisen tarttuva. Laulu on vähän sellainen, että asiat ja elämä valuvat sormien väleistä johonkin, esimerkiksi maahan.

Villagers on pitkälti Conor O'Brien -nimisen ihmisen projekti. Nuorgam vertasi Villagersia sattuvasti Bright Eyesiin, ja yhtäläisyyksiä tosiaan riittää suunnattomasti: tyylilaji on aika samansuuntainen, molempien sanat ovat aika synkänkaltaisia, molempien keskeisimmän tahon nimi on Conor ja - mikä ilmeisintä - Conor O'Brien kuulostaa Conor Oberstilta myös pelkän lauluäänensä vuoksi. O'Brien on kuin Oberstin vähemmän räkäinen Britteinsaarten-serkku.

Nothing Arrived on uuden {Awaylands}-levyn vitosraita. Levyyn en ole saanut aivan samanlaista otetta, mutta Nothing Arrivediin olen saanut otetta senkin edestä.

Ihan kohta: Veronica Fallsin uusi levy

Alkuvuosi tuo muassaan ainakin kaksi oletettavasti hyvää levyä. Frightened Rabbitin Pedestrian Verse julkaistaan helmikuun alussa, aivan kuten Veronica Fallsin Waiting for Something to Happen, jonka odottamista tämä teksti käsittelee.

Minä olen kuullut levyltä käytännössä yhden kappaleen (käytännössä siksi, että se toinen kuulemani oli suttuisen livevideon epämääräinen ääniraita, josta on haasteellista antaa lausuntoja). Kappaleen nimi on Teenage. Se julkaistiin digitaalisinglenä joulukuussa. Se on hyvä.

Veronica Falls on vähän outo yhtye tai oikeastaan aika paljonkin outo. Ensimmäisen levyn (Veronica Falls, 2011) yhteydessä joku kuvaili yhtyeen tyylilajia goottisurf-indieksi, mikä on sopivaa. Kitarat ovat kyllä, krhm, heliseviä ja melodiat ja sointukierrot monesti kesäisiä mutta sanat yhtä monesti silkkaa mustaa. Asiat ovat pahaenteisesti vinossa.

Ehkä se on osa viehätystä. Kuten sekin, että tuolla Roxanne Cliffordilla on kyllä tosi kiva ääni. Ylipäätäänkin Veronica Fallsin harmoninen suidenkäyttö on kerrassaan mielekästä. Vaikka kakkoslevy saattaa olla vähemmän outo kuin ensimmäinen, yhtye pysyy kaiken perusteella hyvänä.

Waiting for Something to Happen ilmestyy maanantaina 4. helmikuuta. Jokin lehdistötiedote (joihin on tietysti aina syytä suhtautua terveellä varauksella) tiesi kertoa, että levy olisi debyyttiä vahvempi ja ehyempi (mikä lehdistötiedote ei kertoisi niin?), mitä tervehdin ilolla, jos on ok tervehtiä näkemyksiä. Ehkä on.

Tänä iltana: Soliti Roadshow

Tämä ilta on sellainen ilta, jona aika mainittavan moni hyvä suomalainen bändi esiintyy Helsingin Tavastialla. Jotenkin aika on tässä vierinyt eteenpäin siihen malliin, että asia suorastaan unohtui.

Ei se mitään. Viime aikoina on saattanut unohtua paljon muutakin.

Illan aloittaa Delay Trees. Minua hävettää myöntää, etten vieläkään omista yhtyeen viime vuonna julkaistua kakkoslevyä Doze. Se on suuri vääryys. Ehkä tämä sitten kuvaa koko viime vuotta: vähemmän ostettuja levyjä kuin koskaan, enemmän levykauppojen olemassaolon unohtamista kuin koskaan. Minua saa syyttää alan kuolemasta huoletta. Olen käynyt levykaupassa viimeksi joskus toukokuussa. Typerää. Lupaus: jos Solitin tavaranmyyntitiskillä on tuorein Delay Trees -levy myynnissä, minä ostan sen. Olenhan saattanut tietooni nimittäin senkin, että se levy jos mikä toimii nimenomaan levymitassa.

Vähintään yhtä paljon illalta odotan tietysti Cats on Firen soittoa - näin yhtyeen viimeksi, öö, huhtikuussa Kuudennella linjalla, ja se oli kivaa katsottavaa. Nyt en ole suuremmalla asioidensanomistuulella, joten muotoilenpa tähän äkkiä, että bändin olemus on tosi hyvällä tavalla vinksahtanut.

Ja mikä tärkeintä, laulut kunnon poppia.

Lisäksi olen illan esiintyjistä aiemmin nähnyt Big Wave Ridersin kerran livenä ja Astrid Swania en vielä koskaan. Mielikuva molemmista silti: hyvinkin positiivinen.

Soliti Roadshow, Tavastia, 16.1.2013
21.00 Delay Trees
22.00 Astrid Swan
23.00 Cats on Fire
0.00 Big Wave Riders
Facebook

Ihan kohta: parhaan yhtyeen neljäs levy

Olen pääni sisällä tullut siihen lopputulokseen, että Frightened Rabbit on yksi kaikkien aikojen suosikkiyhtyeistäni ja ainakin nyky-yhteistä paras. Yhtye on julkaissut kolme levyä, ja ne ovat kaikki hienoja. Etenkin kakkoslevy The Midnight Organ Fight (2008) on: minusta se on yksi parhaista koskaan missään julkaistuista.

Ei kuitenkaan mennä siihen nyt. Mennään sen sijaan siihen, että muutaman viikon päästä on 4. helmikuuta. Silloin Frightened Rabbit julkaisee neljännen levynsä Pedestrian Verse.

Odotukseni ovat tietysti todella korkeat, jopa epärealistisen. Ei ole olemassa kovinkaan monta sellaista yhtyettä, jotka olisivat tehneet uransa aluksi kolme hyvää levyä - puhumattakaan siitä, että levyjä olisi neljä. Uudelta levyltä julkaistut kaksi kappaletta, The Woodpile ja Dead Now, antavat olettaa, että levy on hyvä, mutta ei järisyttävän erinomainen. Se kuitenkin jää vielä nähtäväksi, tai siis kuultavaksi, sillä suurin osa levystä on tietysti yhä eräänlaisessa pimennossa.

Sen verran olen tulevasta levystä päätynyt lukemaan, että yhtyeen musiikintekoprosessi on muuttunut. Ilmeisesti Scott Hutchison ei enää yksin vastaa kappalemateriaalista, mikä arvatenkin jossain määrin kuuluu sisällössä. Kuulemma levy sisältää myös kappaleita, jotka kulkevat mollissa. Tämän lausunnon lukemisen jälkeen oikein havahduin, että totta, Frightened Rabbit ei koskaan soi mollissa.

Juuri nyt ei mieleeni tule muita yhtyeitä, joiden levyä tältä vuodelta varsinaisesti edes odottaisin. Paitsi - muistin juuri - ehkä lontoolainen Veronica Falls, josta toki lisää myöhemmin. Koska Veronica Falls ei kuitenkaan ole tämän tekstin aihe, tässä se toinen Frightened Rabbitin maistiaisjulkaisuasia.

Kiekkovartti: SM-liigan lauantaidisko -palkinnon saa...

...Espoon Blues.

Niin. Tuo SM-liigan seura, joka vielä kymmenen vuotta sitten rakensi mainettaan makkaraperijä Jussi Salonojan pohjattoman kirstun, kohtuuttoman kalliiden tusinapelaajien ja sen ihan hirvittävän maalilaulun, Baha Menin Who Let the Dogs Outin, varaan, soittaa nykyään isännöimiensä otteluiden pelikatkoilla esimerkiksi Joy Divisionia.

Tämäpä se vasta on hämmentävää.

Esimerkiksi siksi, että Suomessa jääkiekkomusiikkina on totuttu pitämään kaikkia AC/DC:n lauluja, Status Quon sitä laulua, joka oli 90-luvulla Shell-huoltoaseman televisiomainoksessa, ja ihan kaikkea mahdollista heviä, jota täälläpäin totta kai piisaa.

Lisäksi siksi, että kyse edelleen on Espoon Bluesista. Toki Tapiolassakin soi AC/DC aina ennen toista erää ja Baha Men (edelleen) aina kotijoukkueen maalien jälkeen, mutta monilta muin osin musiikillinen meno on kuin sunnuntainvastaisena yönä Tavastialla ikään. Onko tämä sitä musiikkia, joka antaa farmariautolla ajavalle perheenisälle, matalalle veroäyrille, turhan hajanaiselle rakentamiselle, Westendille ja Martin Saarikankaalle kasvot?

Esimerkiksi viime torstaina pelatussa Blues-HPK-ottelussa soi useampikin indienkaltaista tekevä tai tehnyt yhtye.

Kuten The Clash.

Tai Franz Ferdinand.

Tai French Films.

Lisäksi luotettavat lähteet kertovat Bluesin ottelussa tällä kaudella kuullun myös Villa Nahia, Santigoldia, Editorsia ja The Vaccinesia.

Espoo on Helsingin Brooklyn.

Musiikki-i'istä: 27 - Pois levymitasta

Nyt blogiini palaa juttusarja, joka on ollut tauolla hyvinkin yli vuoden. Nokkelimmat tietysti oivaltavat ainakin osin, miksi: minä olen ollut yli 27-vuotias vasta noin seitsemän kuukautta. Seuraavaakin juttusarjan osaa täytynee odottaa kotvanen, koska vuosien täyttämisen jälkeen on hyväksi saada hieman ajallista etäisyyttä käsittelemäänsä ajanjaksoon.

Musiikinkuuntelullisesti 27-vuotisuus ei ollut kovin ihmeellistä aikaa. Ehkä se johtuu siitä, että kuuntelin musiikkia vähemmän levymitassa kuin oikeastaan koskaan aiemmin. Sen ei tarvitsisi olla harmillista, mutta ehkä se vähän on. Kaikesta tuli irtonaisempaa.

Lähtötilanne oli kuitenkin perusasetelmaltaan hyvä. Iän alussa, kesäkuussa 2011, olo oli hyvällä tavoin huoleton, koska oli kesä. Mutta koska äänitin kesän aikana omaa levyäni, muun musiikin kuuntelu jäi liian vähälle. Silti joskus heinäkuussa tuli ehdittyä kuunnella muutakin. Muun muassa Hello Saferide -yhtye vetosi minuun paremmin kuin aiemmin. (Tuosta voitte opetella samalla erän portugalia.)

Sitä kesää en muista levymitasta. Muistan yksittäisiä lauluja ja niiden sointisijainteja. Olin linja-auton kyydissä Klaukkalassa, kun Death Cab for Cutien A Movie Script Ending soi korvanapeissa. Join kahvia auringonpaisteessa kotonani, kun Pavementin Major Leagues soi kaiuttimissa. Olin jossain, kun Timo Räisäsen Outcast soi jossain. Ne olivat hyviä hetkiä.

Moniin hetkiin ei silti tuntunut liittyvän musiikki ollenkaan. Vasta keskisyksyllä vastaan tuli jotain levymitassa kiinnostavaa, noin ensimmäistä kertaa iän aikana. Tieto Koria Kitten Riotin ihan juuri julkaistavasta levystä The Lows & The Highs sai minut kuuntelemaan myös vuonna 2009 julkaistua debyyttilevyä Koria Kitten Riot. Tässä akustinen tulkinta sinä syksynä julkaistusta Anthem for the 80's -singlestä.

Kun marras- tai joulukuussa oli tosi pimeää, oli piristävää kohdata myös virolainen Ewert and The Two Dragons. Joskus tekee ihan hyvää kuunnella levyä, joka alkaa kappalella, joka saa olon edes vähän sellaiseksi, että voisi tanssia.

Tammikuussa minut yllätti iloisesti Nada Surfin uusi levy The Stars Are Indifferent to Astronomy. Levy on hieno, kuten kirjoitinkin. Iän lopputalvisiin löytöihin lukeutui myös Freelance Whales, jonka debyyttilevy Weathervanes soi taajaan. Yksi iän ehdottomasti kuunnelluimmista - ellei kuunnelluin - kappale olikin Location, laulu, joka on hyvä yhä.

Minun päätäni ei sinä keväänä mikään musiikillinen löytö räjäyttänyt, mutta kyllähän Allo Darlin' -yhtyeen kaksi levyä silti olivat kivoja. Siitä esimerkiksi käyköön vaikkapa debyytin kolmosraita Silver Dollars.

Sitten päättyi rokki-ikä kunniallisesti ja maltillisesti. Ei paras vuosi musiikillisesti, mutta vuosi siltikin.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 27-vuotiaana:
Allo Darlin': Allo Darlin'
Allo Darlin': Europe
Death Cab for Cutie: The Photo Album
Ewert and the Two Dragons: Good Man Down
Freelance Whales: Weathervanes
Headlights: Some Racing, Some Stopping
Hello Saferide: Introducing Hello Saferide
Hello Saferide: More Modern Short Stories from Hello Saferide
Koria Kitten Riot: Koria Kitten Riot
Koria Kitten Riot: The Lows & The Highs
Nada Surf: The Stars Are Indifferent to Astronomy
Ryan Adams: Rock'n'Roll
Sad Day for Puppets: Pale Silver & Shiny Gold
Sad Day for Puppets: Unknown Colors

Tästä päivästä - The National: Cherry Tree EP

Monille, kuten minulle, The National -yhtyeen olemassaolo on jokseenkin vahingossa alkanut Alligator-levystä. Se julkaistiin vuonna 2005, eikä sitä albumia ennen monikaan ihminen yhtyeestä tiennyt. (Lisäksi minä tutustuin yhtyeeseen vasta syksyllä 2007 Boxer-levyä kuuntelemalla, mutta se on sivujuonne.)

Ennen tätä valheellista ajanlaskun alkua yhtye oli kuitenkin jo ehtinyt julkaista kaksi pitkäsoittoa ja pitkäsoittojen jälkeen yhden EP:n, Cherry Treen (2004). Tänä päivänä (tai tavallaan myös eilen, onhan tämä teksti kirjoitettu kahden perättäisen vuorokauden aikana) olen kuunnellut EP:tä enemmän ajatuksella kuin koskaan ennen. Huomaan pitäväni siitä merkittävästi.

EP tunnetaan ennen muuta melko hienosta About Today -kappalestaan, jonka The National tapaa soittaa miltei jokaisella keikallaan. Tuossa se yläpuolellakin möllöttää. Sanat ovat niin yksinkertaiset, että melkein hämmentää, ja niin yksinkertaiset, että minäkin ymmärrän ne kompuroimatta. Olen niin nynny, että pidän haikeista jutuista lauluissa, ja tämä laulu on haikeuden lävistämä ja surumielisyyden ja etäisyyden lävistämä myös.

Toisaalta ei kannata vaipua, jos ei tee mieli. Sisältäähän EP myös sittemmin Alligator-levyllä julkaistun All the Winen, josta olen pitänyt niin pitkään kuin olen laulusta tiennyt. "I'm a festival, I'm a parade" on minusta kivasti sanottu ja saa aina aikaan jonkin sellaisen kuolemattomuuden tunteen.

Cherry Tree EP oli The Nationalin tapauksessa ilmiselvästi selkeää eteenpäinmenoa kahden ensimmäisen levyn hajanaisuudesta.

Esimerkiksi tähän malliin: Jos Alligator oli peruskoulun alku, Cherry Tree oli esikoulu. Jos Alligator oli täysammattilaisuus, Cherry Tree oli askel kohti täysammattilaisuutta (EP:n julkaisuvuonna yhtyeen jäsenet jättivät päivätyönsä, kertoo tämän blogin rakkain lähde Wikipedia). Jos Alligator oli syntymä, Cherry Tree oli kohdussaoleminen.

Enää herää tietysti kysymys siitä, miksi olen hyljeksinyt tätäkin EP:tä kaikki nämä vuodet (se on ollut hyllyssäni jo jostain aiemmasta vuodesta lähtien). Tai no, en hyljeksinyt, mutta jättänyt kylliksi kuuntelematta.

No, sopipa ainakin hetkeen ainakin eilen ja nyt.

Viime vuodesta ja tästä vuodesta

Kului taas yksi vuosi. Vuosi päättyi päivänä, jona kaikki Helsingin kadut olivat jokseenkin käsittämättömän liukkaita, mistä en välittänyt. Menin juoksemaan. Kuuntelin musiikkia.

"Ingen, ingen, ingen, ingen hör", lauloi korvanappeihini yksi ruotsalainen siinä Vallilan ja Hermannin kaupunginosien rajapinnassa.

Siinä hetkessä kukaan muu ei tosiaan kuullut. Joitain ihmisiä tuli vastaan, mutta eivät nekään tienneet esimerkiksi sitä, mitä päässä liikkui ja korvissa soi. Samalla mieleen pälkähti loppuunsa kulunutta vuotta koskeneita seikkoja. Vuosi oli sellainen, jonka tammikuu jatkui vähän turhan pitkälle kevääseen. Sellainen, jona kai tein aika paljon töitä. Sellainen, jona pisin tekemäni matka ei kestänyt kolmea tai neljää viikkoa vaan kaksi. Sellainen, jona en nähnyt Amerikkaa. Sellainen, jona pakahduin vähemmän kuin yleensä. Sellainen, jona edellä mainituista syistä myös tämä julkaisualusta kärsi niin kutsutusta blogikuolosta, ilmiöstä, jonka joku ystävistäni on moisesti nimennyt. Vuosi ei siis ollut huono, mutta vuosi oli mitäänsanomaton, eikä mitäänsanomaton ole yleensä hyvä. Mitäänsanomattomuuden vuoksi myös blogista tuli rikollisen hiljainen. Tämän blogin pitämiseen ei ihan ulkokohtaisuus riitä.

Siksi ajattelin päättää, että tästä vuodesta tulee parempi. Sellainen, jona blogikin on enemmän hengissä ja mitäänsanomattoman eli harmaan tilalla muuta eli ei-mitäänsanomatonta.