Ihan nopea huomio vain: rakastamani Frightened Rabbit -yhtyeen uusi levy on ollut eilisestä asti kuunneltavissa Guardian-lehden verkkosivuilla. Käykää kuuntelemassa rakastamani Frightened Rabbit -yhtyeen uutta levyä Guardian-lehden verkkosivuilla.
Minä olen nyt kuunnellut levyn läpi noin neljästi. Tiedän kertoa, että levy on ehdottomasti hyvä. Tiedän kertoa senkin, että tällaisiin erityisen tutuilta yhtyeiltä tuleviin uusiin levyihin tulee suhtauduttua hyvinkin eri tavoin kuin muihin maailman uusiin levyihin. En nimittäin yhtään tiedä, olisinko paneutunut levyyn yhtä voimallisesti, jos en olisi tiennyt yhtyettä tällä tavoin paneutumisen arvoiseksi. Levyn toinen ja kolmas kuuntelukerta seurasivat ensimmäistä äkkiä.
Johanneksen musiikkiblokki kiittää: kertosäkeitä ja joitain muitakin säkeitä sekä Scott Hutchisonin aiempaa puhtoisempaa ja vireisempää ääntä ja joitain muitakin ääniä. Levyn parhaiksi lauluiksi yltävät tässä vaiheessa Backyard Skulls, The Woodpile, Housing (In) ja Oil Slick.
Johanneksen musiikkiblokki ei moiti mitään.
Pedestrian Verse ilmestyy ensi viikolla.
25.1.2013
Lattialla makaamiseen: Youth Lagoon
Toissa ilta oli pitkästä aikaa yksi niistä illoista: makasin lattialla. Huoneen täytti kaiuttimista soinut äänimatto.
Kun ensimmäistä kertaa kuuntelemani Youth Lagoonin debyyttilevyn The Year of Hibernation (2011) avausraita Posters ehti kohtaan 2.20, havahduin, että nytpä kuulostaa kivalta, ja sitten jäin ajatuksiini ja totesin, että eipä kyllä haittaa jäädä ajatuksiini. Levy eteni peräti kivuttomasti, eikä nousta tehnyt mieli.
En ole ikinä varsinaisesti perustanut ambientinkaltaisesta äänimaisemasta, mutta jostain syystä Youth Lagoon, eli Trevor Powers, on kahden edellisen päivän aikana kuulostanut miellyttävältä. Miksi? Siksi, että Youth Lagoon kuulostaa sopivasti raukealta, ja siksi, että sointukierrot ovat toiveikkaita. Kaltaiselleni selkeiden kappalerakenteiden ja kuuluvien lauluraitojen nimeen vannojalle Youth Lagoonin pitäisi olla erinomaisen tylsää musiikkia, muttei se ole.
Ei se ole, koska kirjoitan siitä tänne ja koska kirjoitan siitä tänne näin.
Eilen totesin lisäksi, että Youth Lagoon kelpaa mainiosti paitsi lattialla makaamiseen myös helsinkiläisellä linja-autolla matkustamiseen tammikuun auringossa.
Youth Lagoonin toinen levy Wondrous Bughouse ilmestyy maaliskuun ensimmäisellä viikolla.
Kun ensimmäistä kertaa kuuntelemani Youth Lagoonin debyyttilevyn The Year of Hibernation (2011) avausraita Posters ehti kohtaan 2.20, havahduin, että nytpä kuulostaa kivalta, ja sitten jäin ajatuksiini ja totesin, että eipä kyllä haittaa jäädä ajatuksiini. Levy eteni peräti kivuttomasti, eikä nousta tehnyt mieli.
En ole ikinä varsinaisesti perustanut ambientinkaltaisesta äänimaisemasta, mutta jostain syystä Youth Lagoon, eli Trevor Powers, on kahden edellisen päivän aikana kuulostanut miellyttävältä. Miksi? Siksi, että Youth Lagoon kuulostaa sopivasti raukealta, ja siksi, että sointukierrot ovat toiveikkaita. Kaltaiselleni selkeiden kappalerakenteiden ja kuuluvien lauluraitojen nimeen vannojalle Youth Lagoonin pitäisi olla erinomaisen tylsää musiikkia, muttei se ole.
Ei se ole, koska kirjoitan siitä tänne ja koska kirjoitan siitä tänne näin.
Eilen totesin lisäksi, että Youth Lagoon kelpaa mainiosti paitsi lattialla makaamiseen myös helsinkiläisellä linja-autolla matkustamiseen tammikuun auringossa.
Youth Lagoonin toinen levy Wondrous Bughouse ilmestyy maaliskuun ensimmäisellä viikolla.
22.1.2013
The Winter of Mixed Drinks
 |
| Aurinko ja toimistorakennuksia, Herttoniemi. |
Istuin tänä aamuna helsinkiläisen metrojunan kyydissä matkalla kohti itää. Helsingin metroverkkoa tuntevat ehkä tietävätkin, että Sörnäisten aseman jälkeen oranssi juna nousee tunnelista. Tänä aamuna oranssi juna nousi tunnelista auringonpaisteeseen.
Juna pysähtyi kerran ja ylitti sitten sillan. Katsoin sitä merenlahtea siinä niin. Korvissa laulettiin kauas uimisesta.
Teki mieli hymyillä (hymyilin vähän), teki mieli jotenkin tehdä muillekin matkustajille selväksi, että nyt on hyvä (en tiedä, teinkö), teki mieli uskoa kaikkeen (uskoin). Sillä lailla matka jatkui, ja matkan lopussa tuntui, että matka loppui kesken.
Ei ollut sattumaa, että valitsin soittimeeni juuri Frightened Rabbitin kolmannen levyn. Eilisiltana olin intoutunut lukemaan yhtyeeseen liittyviä artikkeleita internetistä ja tullut todenneeksi, että The Winter of Mixed Drinks on tapauksessani aina jäänyt ilmiselvästä loistavuudestaan huolimatta etäisemmäksi kuin edeltäjänsä.
Mutta tänään en ole osannut kuunnella mitään muuta.
21.1.2013
Viikon laulu: Nothing Arrived (Villagers)
I waited for Something / and Something died
So I waited for Nothing / and Nothing arrived
Irlantilaisen Villagersin Nothing Arrived on soinut viimeisimmän viikon mittaan runsaasti päässä ja soittimessa. Laulu on hyvä ja sen kertosäe surullisen tarttuva. Laulu on vähän sellainen, että asiat ja elämä valuvat sormien väleistä johonkin, esimerkiksi maahan.
Villagers on pitkälti Conor O'Brien -nimisen ihmisen projekti. Nuorgam vertasi Villagersia sattuvasti Bright Eyesiin, ja yhtäläisyyksiä tosiaan riittää suunnattomasti: tyylilaji on aika samansuuntainen, molempien sanat ovat aika synkänkaltaisia, molempien keskeisimmän tahon nimi on Conor ja - mikä ilmeisintä - Conor O'Brien kuulostaa Conor Oberstilta myös pelkän lauluäänensä vuoksi. O'Brien on kuin Oberstin vähemmän räkäinen Britteinsaarten-serkku.
Nothing Arrived on uuden {Awaylands}-levyn vitosraita. Levyyn en ole saanut aivan samanlaista otetta, mutta Nothing Arrivediin olen saanut otetta senkin edestä.
So I waited for Nothing / and Nothing arrived
Irlantilaisen Villagersin Nothing Arrived on soinut viimeisimmän viikon mittaan runsaasti päässä ja soittimessa. Laulu on hyvä ja sen kertosäe surullisen tarttuva. Laulu on vähän sellainen, että asiat ja elämä valuvat sormien väleistä johonkin, esimerkiksi maahan.
Villagers on pitkälti Conor O'Brien -nimisen ihmisen projekti. Nuorgam vertasi Villagersia sattuvasti Bright Eyesiin, ja yhtäläisyyksiä tosiaan riittää suunnattomasti: tyylilaji on aika samansuuntainen, molempien sanat ovat aika synkänkaltaisia, molempien keskeisimmän tahon nimi on Conor ja - mikä ilmeisintä - Conor O'Brien kuulostaa Conor Oberstilta myös pelkän lauluäänensä vuoksi. O'Brien on kuin Oberstin vähemmän räkäinen Britteinsaarten-serkku.
Nothing Arrived on uuden {Awaylands}-levyn vitosraita. Levyyn en ole saanut aivan samanlaista otetta, mutta Nothing Arrivediin olen saanut otetta senkin edestä.
18.1.2013
Ihan kohta: Veronica Fallsin uusi levy
Alkuvuosi tuo muassaan ainakin kaksi oletettavasti hyvää levyä. Frightened Rabbitin Pedestrian Verse julkaistaan helmikuun alussa, aivan kuten Veronica Fallsin Waiting for Something to Happen, jonka odottamista tämä teksti käsittelee.
Minä olen kuullut levyltä käytännössä yhden kappaleen (käytännössä siksi, että se toinen kuulemani oli suttuisen livevideon epämääräinen ääniraita, josta on haasteellista antaa lausuntoja). Kappaleen nimi on Teenage. Se julkaistiin digitaalisinglenä joulukuussa. Se on hyvä.
Veronica Falls on vähän outo yhtye tai oikeastaan aika paljonkin outo. Ensimmäisen levyn (Veronica Falls, 2011) yhteydessä joku kuvaili yhtyeen tyylilajia goottisurf-indieksi, mikä on sopivaa. Kitarat ovat kyllä, krhm, heliseviä ja melodiat ja sointukierrot monesti kesäisiä mutta sanat yhtä monesti silkkaa mustaa. Asiat ovat pahaenteisesti vinossa.
Ehkä se on osa viehätystä. Kuten sekin, että tuolla Roxanne Cliffordilla on kyllä tosi kiva ääni. Ylipäätäänkin Veronica Fallsin harmoninen suidenkäyttö on kerrassaan mielekästä. Vaikka kakkoslevy saattaa olla vähemmän outo kuin ensimmäinen, yhtye pysyy kaiken perusteella hyvänä.
Waiting for Something to Happen ilmestyy maanantaina 4. helmikuuta. Jokin lehdistötiedote (joihin on tietysti aina syytä suhtautua terveellä varauksella) tiesi kertoa, että levy olisi debyyttiä vahvempi ja ehyempi (mikä lehdistötiedote ei kertoisi niin?), mitä tervehdin ilolla, jos on ok tervehtiä näkemyksiä. Ehkä on.
Minä olen kuullut levyltä käytännössä yhden kappaleen (käytännössä siksi, että se toinen kuulemani oli suttuisen livevideon epämääräinen ääniraita, josta on haasteellista antaa lausuntoja). Kappaleen nimi on Teenage. Se julkaistiin digitaalisinglenä joulukuussa. Se on hyvä.
Veronica Falls on vähän outo yhtye tai oikeastaan aika paljonkin outo. Ensimmäisen levyn (Veronica Falls, 2011) yhteydessä joku kuvaili yhtyeen tyylilajia goottisurf-indieksi, mikä on sopivaa. Kitarat ovat kyllä, krhm, heliseviä ja melodiat ja sointukierrot monesti kesäisiä mutta sanat yhtä monesti silkkaa mustaa. Asiat ovat pahaenteisesti vinossa.
Ehkä se on osa viehätystä. Kuten sekin, että tuolla Roxanne Cliffordilla on kyllä tosi kiva ääni. Ylipäätäänkin Veronica Fallsin harmoninen suidenkäyttö on kerrassaan mielekästä. Vaikka kakkoslevy saattaa olla vähemmän outo kuin ensimmäinen, yhtye pysyy kaiken perusteella hyvänä.
Waiting for Something to Happen ilmestyy maanantaina 4. helmikuuta. Jokin lehdistötiedote (joihin on tietysti aina syytä suhtautua terveellä varauksella) tiesi kertoa, että levy olisi debyyttiä vahvempi ja ehyempi (mikä lehdistötiedote ei kertoisi niin?), mitä tervehdin ilolla, jos on ok tervehtiä näkemyksiä. Ehkä on.
16.1.2013
Tänä iltana: Soliti Roadshow
Tämä ilta on sellainen ilta, jona aika mainittavan moni hyvä suomalainen bändi esiintyy Helsingin Tavastialla. Jotenkin aika on tässä vierinyt eteenpäin siihen malliin, että asia suorastaan unohtui.
Ei se mitään. Viime aikoina on saattanut unohtua paljon muutakin.
Illan aloittaa Delay Trees. Minua hävettää myöntää, etten vieläkään omista yhtyeen viime vuonna julkaistua kakkoslevyä Doze. Se on suuri vääryys. Ehkä tämä sitten kuvaa koko viime vuotta: vähemmän ostettuja levyjä kuin koskaan, enemmän levykauppojen olemassaolon unohtamista kuin koskaan. Minua saa syyttää alan kuolemasta huoletta. Olen käynyt levykaupassa viimeksi joskus toukokuussa. Typerää. Lupaus: jos Solitin tavaranmyyntitiskillä on tuorein Delay Trees -levy myynnissä, minä ostan sen. Olenhan saattanut tietooni nimittäin senkin, että se levy jos mikä toimii nimenomaan levymitassa.
Vähintään yhtä paljon illalta odotan tietysti Cats on Firen soittoa - näin yhtyeen viimeksi, öö, huhtikuussa Kuudennella linjalla, ja se oli kivaa katsottavaa. Nyt en ole suuremmalla asioidensanomistuulella, joten muotoilenpa tähän äkkiä, että bändin olemus on tosi hyvällä tavalla vinksahtanut.
Ja mikä tärkeintä, laulut kunnon poppia.
Lisäksi olen illan esiintyjistä aiemmin nähnyt Big Wave Ridersin kerran livenä ja Astrid Swania en vielä koskaan. Mielikuva molemmista silti: hyvinkin positiivinen.
Soliti Roadshow, Tavastia, 16.1.2013
21.00 Delay Trees
22.00 Astrid Swan
23.00 Cats on Fire
0.00 Big Wave Riders
Facebook
Ei se mitään. Viime aikoina on saattanut unohtua paljon muutakin.
Illan aloittaa Delay Trees. Minua hävettää myöntää, etten vieläkään omista yhtyeen viime vuonna julkaistua kakkoslevyä Doze. Se on suuri vääryys. Ehkä tämä sitten kuvaa koko viime vuotta: vähemmän ostettuja levyjä kuin koskaan, enemmän levykauppojen olemassaolon unohtamista kuin koskaan. Minua saa syyttää alan kuolemasta huoletta. Olen käynyt levykaupassa viimeksi joskus toukokuussa. Typerää. Lupaus: jos Solitin tavaranmyyntitiskillä on tuorein Delay Trees -levy myynnissä, minä ostan sen. Olenhan saattanut tietooni nimittäin senkin, että se levy jos mikä toimii nimenomaan levymitassa.
Vähintään yhtä paljon illalta odotan tietysti Cats on Firen soittoa - näin yhtyeen viimeksi, öö, huhtikuussa Kuudennella linjalla, ja se oli kivaa katsottavaa. Nyt en ole suuremmalla asioidensanomistuulella, joten muotoilenpa tähän äkkiä, että bändin olemus on tosi hyvällä tavalla vinksahtanut.
Ja mikä tärkeintä, laulut kunnon poppia.
Lisäksi olen illan esiintyjistä aiemmin nähnyt Big Wave Ridersin kerran livenä ja Astrid Swania en vielä koskaan. Mielikuva molemmista silti: hyvinkin positiivinen.
Soliti Roadshow, Tavastia, 16.1.2013
21.00 Delay Trees
22.00 Astrid Swan
23.00 Cats on Fire
0.00 Big Wave Riders
14.1.2013
Ihan kohta: parhaan yhtyeen neljäs levy
Olen pääni sisällä tullut siihen lopputulokseen, että Frightened Rabbit on yksi kaikkien aikojen suosikkiyhtyeistäni ja ainakin nyky-yhteistä paras. Yhtye on julkaissut kolme levyä, ja ne ovat kaikki hienoja. Etenkin kakkoslevy The Midnight Organ Fight (2008) on: minusta se on yksi parhaista koskaan missään julkaistuista.
Ei kuitenkaan mennä siihen nyt. Mennään sen sijaan siihen, että muutaman viikon päästä on 4. helmikuuta. Silloin Frightened Rabbit julkaisee neljännen levynsä Pedestrian Verse.
Odotukseni ovat tietysti todella korkeat, jopa epärealistisen. Ei ole olemassa kovinkaan monta sellaista yhtyettä, jotka olisivat tehneet uransa aluksi kolme hyvää levyä - puhumattakaan siitä, että levyjä olisi neljä. Uudelta levyltä julkaistut kaksi kappaletta, The Woodpile ja Dead Now, antavat olettaa, että levy on hyvä, mutta ei järisyttävän erinomainen. Se kuitenkin jää vielä nähtäväksi, tai siis kuultavaksi, sillä suurin osa levystä on tietysti yhä eräänlaisessa pimennossa.
Sen verran olen tulevasta levystä päätynyt lukemaan, että yhtyeen musiikintekoprosessi on muuttunut. Ilmeisesti Scott Hutchison ei enää yksin vastaa kappalemateriaalista, mikä arvatenkin jossain määrin kuuluu sisällössä. Kuulemma levy sisältää myös kappaleita, jotka kulkevat mollissa. Tämän lausunnon lukemisen jälkeen oikein havahduin, että totta, Frightened Rabbit ei koskaan soi mollissa.
Juuri nyt ei mieleeni tule muita yhtyeitä, joiden levyä tältä vuodelta varsinaisesti edes odottaisin. Paitsi - muistin juuri - ehkä lontoolainen Veronica Falls, josta toki lisää myöhemmin. Koska Veronica Falls ei kuitenkaan ole tämän tekstin aihe, tässä se toinen Frightened Rabbitin maistiaisjulkaisuasia.
Ei kuitenkaan mennä siihen nyt. Mennään sen sijaan siihen, että muutaman viikon päästä on 4. helmikuuta. Silloin Frightened Rabbit julkaisee neljännen levynsä Pedestrian Verse.
Odotukseni ovat tietysti todella korkeat, jopa epärealistisen. Ei ole olemassa kovinkaan monta sellaista yhtyettä, jotka olisivat tehneet uransa aluksi kolme hyvää levyä - puhumattakaan siitä, että levyjä olisi neljä. Uudelta levyltä julkaistut kaksi kappaletta, The Woodpile ja Dead Now, antavat olettaa, että levy on hyvä, mutta ei järisyttävän erinomainen. Se kuitenkin jää vielä nähtäväksi, tai siis kuultavaksi, sillä suurin osa levystä on tietysti yhä eräänlaisessa pimennossa.
Sen verran olen tulevasta levystä päätynyt lukemaan, että yhtyeen musiikintekoprosessi on muuttunut. Ilmeisesti Scott Hutchison ei enää yksin vastaa kappalemateriaalista, mikä arvatenkin jossain määrin kuuluu sisällössä. Kuulemma levy sisältää myös kappaleita, jotka kulkevat mollissa. Tämän lausunnon lukemisen jälkeen oikein havahduin, että totta, Frightened Rabbit ei koskaan soi mollissa.
Juuri nyt ei mieleeni tule muita yhtyeitä, joiden levyä tältä vuodelta varsinaisesti edes odottaisin. Paitsi - muistin juuri - ehkä lontoolainen Veronica Falls, josta toki lisää myöhemmin. Koska Veronica Falls ei kuitenkaan ole tämän tekstin aihe, tässä se toinen Frightened Rabbitin maistiaisjulkaisuasia.
12.1.2013
Kiekkovartti: SM-liigan lauantaidisko -palkinnon saa...
...Espoon Blues.
Niin. Tuo SM-liigan seura, joka vielä kymmenen vuotta sitten rakensi mainettaan makkaraperijä Jussi Salonojan pohjattoman kirstun, kohtuuttoman kalliiden tusinapelaajien ja sen ihan hirvittävän maalilaulun, Baha Menin Who Let the Dogs Outin, varaan, soittaa nykyään isännöimiensä otteluiden pelikatkoilla esimerkiksi Joy Divisionia.
Tämäpä se vasta on hämmentävää.
Esimerkiksi siksi, että Suomessa jääkiekkomusiikkina on totuttu pitämään kaikkia AC/DC:n lauluja, Status Quon sitä laulua, joka oli 90-luvulla Shell-huoltoaseman televisiomainoksessa, ja ihan kaikkea mahdollista heviä, jota täälläpäin totta kai piisaa.
Lisäksi siksi, että kyse edelleen on Espoon Bluesista. Toki Tapiolassakin soi AC/DC aina ennen toista erää ja Baha Men (edelleen) aina kotijoukkueen maalien jälkeen, mutta monilta muin osin musiikillinen meno on kuin sunnuntainvastaisena yönä Tavastialla ikään. Onko tämä sitä musiikkia, joka antaa farmariautolla ajavalle perheenisälle, matalalle veroäyrille, turhan hajanaiselle rakentamiselle, Westendille ja Martin Saarikankaalle kasvot?
Esimerkiksi viime torstaina pelatussa Blues-HPK-ottelussa soi useampikin indienkaltaista tekevä tai tehnyt yhtye.
Kuten The Clash.
Tai Franz Ferdinand.
Tai French Films.
Lisäksi luotettavat lähteet kertovat Bluesin ottelussa tällä kaudella kuullun myös Villa Nahia, Santigoldia, Editorsia ja The Vaccinesia.
Espoo on Helsingin Brooklyn.
Niin. Tuo SM-liigan seura, joka vielä kymmenen vuotta sitten rakensi mainettaan makkaraperijä Jussi Salonojan pohjattoman kirstun, kohtuuttoman kalliiden tusinapelaajien ja sen ihan hirvittävän maalilaulun, Baha Menin Who Let the Dogs Outin, varaan, soittaa nykyään isännöimiensä otteluiden pelikatkoilla esimerkiksi Joy Divisionia.
Tämäpä se vasta on hämmentävää.
Esimerkiksi siksi, että Suomessa jääkiekkomusiikkina on totuttu pitämään kaikkia AC/DC:n lauluja, Status Quon sitä laulua, joka oli 90-luvulla Shell-huoltoaseman televisiomainoksessa, ja ihan kaikkea mahdollista heviä, jota täälläpäin totta kai piisaa.
Lisäksi siksi, että kyse edelleen on Espoon Bluesista. Toki Tapiolassakin soi AC/DC aina ennen toista erää ja Baha Men (edelleen) aina kotijoukkueen maalien jälkeen, mutta monilta muin osin musiikillinen meno on kuin sunnuntainvastaisena yönä Tavastialla ikään. Onko tämä sitä musiikkia, joka antaa farmariautolla ajavalle perheenisälle, matalalle veroäyrille, turhan hajanaiselle rakentamiselle, Westendille ja Martin Saarikankaalle kasvot?
Esimerkiksi viime torstaina pelatussa Blues-HPK-ottelussa soi useampikin indienkaltaista tekevä tai tehnyt yhtye.
Kuten The Clash.
Tai Franz Ferdinand.
Tai French Films.
Lisäksi luotettavat lähteet kertovat Bluesin ottelussa tällä kaudella kuullun myös Villa Nahia, Santigoldia, Editorsia ja The Vaccinesia.
Espoo on Helsingin Brooklyn.
10.1.2013
Musiikki-i'istä: 27 - Pois levymitasta
Nyt blogiini palaa juttusarja, joka on ollut tauolla hyvinkin yli vuoden. Nokkelimmat tietysti oivaltavat ainakin osin, miksi: minä olen ollut yli 27-vuotias vasta noin seitsemän kuukautta. Seuraavaakin juttusarjan osaa täytynee odottaa kotvanen, koska vuosien täyttämisen jälkeen on hyväksi saada hieman ajallista etäisyyttä käsittelemäänsä ajanjaksoon.
Musiikinkuuntelullisesti 27-vuotisuus ei ollut kovin ihmeellistä aikaa. Ehkä se johtuu siitä, että kuuntelin musiikkia vähemmän levymitassa kuin oikeastaan koskaan aiemmin. Sen ei tarvitsisi olla harmillista, mutta ehkä se vähän on. Kaikesta tuli irtonaisempaa.
Lähtötilanne oli kuitenkin perusasetelmaltaan hyvä. Iän alussa, kesäkuussa 2011, olo oli hyvällä tavoin huoleton, koska oli kesä. Mutta koska äänitin kesän aikana omaa levyäni, muun musiikin kuuntelu jäi liian vähälle. Silti joskus heinäkuussa tuli ehdittyä kuunnella muutakin. Muun muassa Hello Saferide -yhtye vetosi minuun paremmin kuin aiemmin. (Tuosta voitte opetella samalla erän portugalia.)
Sitä kesää en muista levymitasta. Muistan yksittäisiä lauluja ja niiden sointisijainteja. Olin linja-auton kyydissä Klaukkalassa, kun Death Cab for Cutien A Movie Script Ending soi korvanapeissa. Join kahvia auringonpaisteessa kotonani, kun Pavementin Major Leagues soi kaiuttimissa. Olin jossain, kun Timo Räisäsen Outcast soi jossain. Ne olivat hyviä hetkiä.
Moniin hetkiin ei silti tuntunut liittyvän musiikki ollenkaan. Vasta keskisyksyllä vastaan tuli jotain levymitassa kiinnostavaa, noin ensimmäistä kertaa iän aikana. Tieto Koria Kitten Riotin ihan juuri julkaistavasta levystä The Lows & The Highs sai minut kuuntelemaan myös vuonna 2009 julkaistua debyyttilevyä Koria Kitten Riot. Tässä akustinen tulkinta sinä syksynä julkaistusta Anthem for the 80's -singlestä.
Kun marras- tai joulukuussa oli tosi pimeää, oli piristävää kohdata myös virolainen Ewert and The Two Dragons. Joskus tekee ihan hyvää kuunnella levyä, joka alkaa kappalella, joka saa olon edes vähän sellaiseksi, että voisi tanssia.
Tammikuussa minut yllätti iloisesti Nada Surfin uusi levy The Stars Are Indifferent to Astronomy. Levy on hieno, kuten kirjoitinkin. Iän lopputalvisiin löytöihin lukeutui myös Freelance Whales, jonka debyyttilevy Weathervanes soi taajaan. Yksi iän ehdottomasti kuunnelluimmista - ellei kuunnelluin - kappale olikin Location, laulu, joka on hyvä yhä.
Minun päätäni ei sinä keväänä mikään musiikillinen löytö räjäyttänyt, mutta kyllähän Allo Darlin' -yhtyeen kaksi levyä silti olivat kivoja. Siitä esimerkiksi käyköön vaikkapa debyytin kolmosraita Silver Dollars.
Sitten päättyi rokki-ikä kunniallisesti ja maltillisesti. Ei paras vuosi musiikillisesti, mutta vuosi siltikin.
Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 27-vuotiaana:
Allo Darlin': Allo Darlin'
Allo Darlin': Europe
Death Cab for Cutie: The Photo Album
Ewert and the Two Dragons: Good Man Down
Freelance Whales: Weathervanes
Headlights: Some Racing, Some Stopping
Hello Saferide: Introducing Hello Saferide
Hello Saferide: More Modern Short Stories from Hello Saferide
Koria Kitten Riot: Koria Kitten Riot
Koria Kitten Riot: The Lows & The Highs
Nada Surf: The Stars Are Indifferent to Astronomy
Ryan Adams: Rock'n'Roll
Sad Day for Puppets: Pale Silver & Shiny Gold
Sad Day for Puppets: Unknown Colors
Musiikinkuuntelullisesti 27-vuotisuus ei ollut kovin ihmeellistä aikaa. Ehkä se johtuu siitä, että kuuntelin musiikkia vähemmän levymitassa kuin oikeastaan koskaan aiemmin. Sen ei tarvitsisi olla harmillista, mutta ehkä se vähän on. Kaikesta tuli irtonaisempaa.
Lähtötilanne oli kuitenkin perusasetelmaltaan hyvä. Iän alussa, kesäkuussa 2011, olo oli hyvällä tavoin huoleton, koska oli kesä. Mutta koska äänitin kesän aikana omaa levyäni, muun musiikin kuuntelu jäi liian vähälle. Silti joskus heinäkuussa tuli ehdittyä kuunnella muutakin. Muun muassa Hello Saferide -yhtye vetosi minuun paremmin kuin aiemmin. (Tuosta voitte opetella samalla erän portugalia.)
Sitä kesää en muista levymitasta. Muistan yksittäisiä lauluja ja niiden sointisijainteja. Olin linja-auton kyydissä Klaukkalassa, kun Death Cab for Cutien A Movie Script Ending soi korvanapeissa. Join kahvia auringonpaisteessa kotonani, kun Pavementin Major Leagues soi kaiuttimissa. Olin jossain, kun Timo Räisäsen Outcast soi jossain. Ne olivat hyviä hetkiä.
Moniin hetkiin ei silti tuntunut liittyvän musiikki ollenkaan. Vasta keskisyksyllä vastaan tuli jotain levymitassa kiinnostavaa, noin ensimmäistä kertaa iän aikana. Tieto Koria Kitten Riotin ihan juuri julkaistavasta levystä The Lows & The Highs sai minut kuuntelemaan myös vuonna 2009 julkaistua debyyttilevyä Koria Kitten Riot. Tässä akustinen tulkinta sinä syksynä julkaistusta Anthem for the 80's -singlestä.
Kun marras- tai joulukuussa oli tosi pimeää, oli piristävää kohdata myös virolainen Ewert and The Two Dragons. Joskus tekee ihan hyvää kuunnella levyä, joka alkaa kappalella, joka saa olon edes vähän sellaiseksi, että voisi tanssia.
Tammikuussa minut yllätti iloisesti Nada Surfin uusi levy The Stars Are Indifferent to Astronomy. Levy on hieno, kuten kirjoitinkin. Iän lopputalvisiin löytöihin lukeutui myös Freelance Whales, jonka debyyttilevy Weathervanes soi taajaan. Yksi iän ehdottomasti kuunnelluimmista - ellei kuunnelluin - kappale olikin Location, laulu, joka on hyvä yhä.
Minun päätäni ei sinä keväänä mikään musiikillinen löytö räjäyttänyt, mutta kyllähän Allo Darlin' -yhtyeen kaksi levyä silti olivat kivoja. Siitä esimerkiksi käyköön vaikkapa debyytin kolmosraita Silver Dollars.
Sitten päättyi rokki-ikä kunniallisesti ja maltillisesti. Ei paras vuosi musiikillisesti, mutta vuosi siltikin.
Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 27-vuotiaana:
Allo Darlin': Allo Darlin'
Allo Darlin': Europe
Death Cab for Cutie: The Photo Album
Ewert and the Two Dragons: Good Man Down
Freelance Whales: Weathervanes
Headlights: Some Racing, Some Stopping
Hello Saferide: Introducing Hello Saferide
Hello Saferide: More Modern Short Stories from Hello Saferide
Koria Kitten Riot: Koria Kitten Riot
Koria Kitten Riot: The Lows & The Highs
Nada Surf: The Stars Are Indifferent to Astronomy
Ryan Adams: Rock'n'Roll
Sad Day for Puppets: Pale Silver & Shiny Gold
Sad Day for Puppets: Unknown Colors
9.1.2013
Tästä päivästä - The National: Cherry Tree EP
Monille, kuten minulle, The National -yhtyeen olemassaolo on jokseenkin vahingossa alkanut Alligator-levystä. Se julkaistiin vuonna 2005, eikä sitä albumia ennen monikaan ihminen yhtyeestä tiennyt. (Lisäksi minä tutustuin yhtyeeseen vasta syksyllä 2007 Boxer-levyä kuuntelemalla, mutta se on sivujuonne.)
Ennen tätä valheellista ajanlaskun alkua yhtye oli kuitenkin jo ehtinyt julkaista kaksi pitkäsoittoa ja pitkäsoittojen jälkeen yhden EP:n, Cherry Treen (2004). Tänä päivänä (tai tavallaan myös eilen, onhan tämä teksti kirjoitettu kahden perättäisen vuorokauden aikana) olen kuunnellut EP:tä enemmän ajatuksella kuin koskaan ennen. Huomaan pitäväni siitä merkittävästi.
EP tunnetaan ennen muuta melko hienosta About Today -kappalestaan, jonka The National tapaa soittaa miltei jokaisella keikallaan. Tuossa se yläpuolellakin möllöttää. Sanat ovat niin yksinkertaiset, että melkein hämmentää, ja niin yksinkertaiset, että minäkin ymmärrän ne kompuroimatta. Olen niin nynny, että pidän haikeista jutuista lauluissa, ja tämä laulu on haikeuden lävistämä ja surumielisyyden ja etäisyyden lävistämä myös.
Toisaalta ei kannata vaipua, jos ei tee mieli. Sisältäähän EP myös sittemmin Alligator-levyllä julkaistun All the Winen, josta olen pitänyt niin pitkään kuin olen laulusta tiennyt. "I'm a festival, I'm a parade" on minusta kivasti sanottu ja saa aina aikaan jonkin sellaisen kuolemattomuuden tunteen.
Cherry Tree EP oli The Nationalin tapauksessa ilmiselvästi selkeää eteenpäinmenoa kahden ensimmäisen levyn hajanaisuudesta.
Esimerkiksi tähän malliin: Jos Alligator oli peruskoulun alku, Cherry Tree oli esikoulu. Jos Alligator oli täysammattilaisuus, Cherry Tree oli askel kohti täysammattilaisuutta (EP:n julkaisuvuonna yhtyeen jäsenet jättivät päivätyönsä, kertoo tämän blogin rakkain lähde Wikipedia). Jos Alligator oli syntymä, Cherry Tree oli kohdussaoleminen.
Enää herää tietysti kysymys siitä, miksi olen hyljeksinyt tätäkin EP:tä kaikki nämä vuodet (se on ollut hyllyssäni jo jostain aiemmasta vuodesta lähtien). Tai no, en hyljeksinyt, mutta jättänyt kylliksi kuuntelematta.
No, sopipa ainakin hetkeen ainakin eilen ja nyt.
8.1.2013
Viime vuodesta ja tästä vuodesta
Kului taas yksi vuosi. Vuosi päättyi päivänä, jona kaikki Helsingin kadut olivat jokseenkin käsittämättömän liukkaita, mistä en välittänyt. Menin juoksemaan. Kuuntelin musiikkia.
"Ingen, ingen, ingen, ingen hör", lauloi korvanappeihini yksi ruotsalainen siinä Vallilan ja Hermannin kaupunginosien rajapinnassa.
Siinä hetkessä kukaan muu ei tosiaan kuullut. Joitain ihmisiä tuli vastaan, mutta eivät nekään tienneet esimerkiksi sitä, mitä päässä liikkui ja korvissa soi. Samalla mieleen pälkähti loppuunsa kulunutta vuotta koskeneita seikkoja. Vuosi oli sellainen, jonka tammikuu jatkui vähän turhan pitkälle kevääseen. Sellainen, jona kai tein aika paljon töitä. Sellainen, jona pisin tekemäni matka ei kestänyt kolmea tai neljää viikkoa vaan kaksi. Sellainen, jona en nähnyt Amerikkaa. Sellainen, jona pakahduin vähemmän kuin yleensä. Sellainen, jona edellä mainituista syistä myös tämä julkaisualusta kärsi niin kutsutusta blogikuolosta, ilmiöstä, jonka joku ystävistäni on moisesti nimennyt. Vuosi ei siis ollut huono, mutta vuosi oli mitäänsanomaton, eikä mitäänsanomaton ole yleensä hyvä. Mitäänsanomattomuuden vuoksi myös blogista tuli rikollisen hiljainen. Tämän blogin pitämiseen ei ihan ulkokohtaisuus riitä.
Siksi ajattelin päättää, että tästä vuodesta tulee parempi. Sellainen, jona blogikin on enemmän hengissä ja mitäänsanomattoman eli harmaan tilalla muuta eli ei-mitäänsanomatonta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)