30.11.2011

Tuore tunne

Viime viikolla satuin kerran kuulemaan erään Eelsin kappaleen, ja se kappale kuulosti heti hyvältä ja toki myös tutulta - olinhan kuullut kappaleen jo aiemmin, vaikken osannutkaan tarkkaan sanoa, missä ja missä olotilassa ja miksi. Kappaleen nimi on Fresh Feeling.


Kappale pyörii pelkästään yhden sointukuvion ympärillä, eikä siinä nyt muutoinkaan ole kovin paljon sellaisia erityisiä ihmeellisyyksiä. Mutta ei niitä ihmeellisyyksiä aina tarvita: joskus musiikki on riittävää vain sen yhden sointukuvion ja niiden kahden melodianpalasen vuoksi ja siksi, että musiikki tuntuu mielekkäältä kuunnella.

Kuulin Eelsistä ensi kertaa syksyllä 2000 tai ihan alkuvuodesta 2001, kun päädyin kuulemaan Beautiful Freak -levyä (1996), enkä silloin tyrmännyt yhtyettä. Niin vain Eels on silti aina jäänyt kovin etäiseksi, eikä suhde ole toki vieläkään erityisen läheinen. Beautiful Freak on yhä diskografian tutuin julkaisu. Fresh Feeling sen sijaan on vuonna 2001 ilmestyneellä Souljackerilla. Ehkä sitäkin pitäisi vähän ahkerammin kuunnella.

Ja nyt päädyin miettimään, mistä tämä Fresh Feeling on tuttu. Luulenpa, että olen joskus saattanut kuulla laulun jossain mainoksessa, koska YouTube-kommenttien (internetkommentoinnin alin kategoria, epäilemättä) 15 sekunnin silmäily viittaisi johonkin sellaiseen. Vaan väliäkö tuolla. Kappaleessa on silti kiva tunnelma ja minusta tuntuu nyt vähän samalta ja hyvä niin.

Terveisiä ulkomaasta.

27.11.2011

William Fitzsimmons ja kontrastien ilta

Näin perjantaina William Fitzsimmonsin keikan Korjaamolla Helsingin Töölössä. Keikka oli hyvä. William Fitzsimmons oli tapojensa mukaan stand up -hauska, jopa niin, että välispiikkien toivoi vain jatkuvan ja jatkuvan, vaikka samanaikaisesti tiesi, ettei seuraavasta kappaleestakaan voisi valittaa.

Minusta Fitzsimmonsin esiintymisen viehätys perustuu kontrastiin. Raadollisten ja vakavien laulujen välissä mikrofonin takana pajattaa ihminen, joka ei jotenkin malta olla puhumatta ja joka saa nauramaan niin, että silmät kastuvat, ja minä tietysti pidän sellaisista ihmisistä.

Olen nähnyt Fitzsimmonsin nyt kolmesti, ja näiden kokemusten perusteella osaan sanoa, että hän on parhaimmillaan nimenomaan ilman taustabändiä esiintyessään. Korjaamolla mukana lavalla oli Fitzsimmonsin lisäksi ainoastaan Josh Kaler, joka on tuottanut Fitzsimmonsin tuoreimman levyn, tänä vuonna ilmestyneen Gold in the Shadow'n. Perjantai-illan tunnelma oli sikäli intensiivinen ja intiimi, että jokainen tyhjän olutpullon tai juomalasin kolahdus lattiaan herätti ihan jokaisen läsnäolleen huomion. Tunnelma oli likipitäen mystinen, vähän samaan tapaan kuin Semifinalissa vuonna 2009: laulujen ajan koko yleisö seisoo aivan hiljaa, ja kun laulu päättyy, suosionosoitukset jatkuvat pitkään.

Kovasti ilahdutti sekin, että Fitzsimmons soitti runsaasti myös vanhempaa tuotantoaan. It's Not True, Funeral Dress ja When You Were Young olivat kappaleita, joiden kuuleminen miellytti suuresti. Etenkin viimeksi mainittu kuului keikan ehdottomiin huippuhetkiin.


Kaikkein sykähdyttävin hetki oli ehkä silti keikan lopetus: Fitzsimmons käveli encorensa päätteeksi yleisön keskelle kitaransa kanssa ja soitti kappaleen Goodmorning kosketusetäisyydellä täysakustisesti. Seurasin hetkeä esiintyjän rintamasuuntaan nähden takaviistosta, ja tarkkailin samalla vähän yleisöä ja yleisön edustajien ilmeitä. Kaikki ympärillä olleet näyttivät jotenkin haltioituneilta, ja olihan se hetki erityinen. Yleisön keskelle käveleminen saattaa olla tietyn tason klisee, mutta silläpä ei ollut siinä hetkessä lainkaan merkitystä.

Runsaat kaksi vuotta sitten Fitzsimmonsin keikka tuntui vielä paremmalta kuin toissa päivänä, mutta oli tämäkin kyllä hyvä. Toivottaisin tämän ihmisen milloin tahansa taas tervetulleeksi Suomeen, sillä tämä ihminen on kiistattoman mukava ja hänen tekemänsä musiikki hienoa. Ehkä tuossa välittömyydessä vain on jotain.

22.11.2011

27-vuotiaan Elliott Smithin kadonnut laulu

Satuinpa tuossa (tai siis tässä) internetissä ollessani havaitsemaan, että Elliott Smithiltä on paljastunut kappale, jota on kuultu aiemmin 90-luvulla, muttei juurikaan sen jälkeen. Kappaleen nimi on Misery Let Me Down, ja se on tallentunut University of Marylandin opiskelijaradiokanavan jollekin nauhoitteelle, vaikkei kappale varsinaiseen lähetykseen asti päässytkään. Elliott soitti sen lämmittelyksi ennen varsinaista kymmenen kappaleen studiolivesettiään, kuten Washington Post ansiokkaasti kertoo.


Tämä kappale mitä todennäköisimmin on yksi useista, laulu, joka on jäänyt keskeneräiseksi ja tallentamatta, mutta joka silti oli tekijänsä pään sisällä olemassa. Koska jos on musiikintekijä, sellaisia lauluja väistämättä on olemassa. Sellaisia, jotka eivät ole riittävän hyviä julkaistavaksi, koska on olemassa myös parempia. Sellaisia, jotka silti voisi julkaista, ja ne kyllä menisivät ihan kivuttomasti läpi siitä huolimatta, että on olemassa parempia. Tai sellaisia, jotka nyt vain jäävät kesken muista selittämättömistä syistä. Misery Let Me Down päättyy tallenteella kesken, koska lopetusta ei ilmiselvästi ollut vielä tuossa vaiheessa olemassa - eikä ehkäpä vieläkään olisi.

Laulun kuunteleminen tuntui vähän kutkuttavalta ja hämmentävältä ja jännittävältä. Tallenteella Elliott Smith on nimittäin samanikäinen kuin minä, 27-vuotias, ja tallenteella Elliott Smith esittää keskeneräisen laulun, ja yhtäkkiä totesin, että hetkinen, minullakin on keskeneräisiä lauluja, jollaisen voisin esittää lämmittelymielessä ennen niitä jo olemassaolevia. Onhan tällainen ajatusten kulku vähän noloa ja lapsellista ehkä, mutta nolous ja lapsellisuus on osa elämää.

15.11.2011

Ja kaksi lohikäärmettä

Tässä on kysymys teille, jotka ette tiedä, mistä tulee yhtye, jonka nimi on Ewert and the Two Dragons: Mistä tulee yhtye, jonka nimi on Ewert and the Two Dragons?

Antanen kysymykseen seuraavan kappaleen aikana vastauksen.

Tutustuin yhtyeeseen vasta eilen tuota kautta, ja minä kyllä pidän tästä. Pikaisen Google-session perusteella näistä kyllä joku jotain jo tietääkin, ja Facebookissakin niillä on yli 6 500 fania. Se on hurja määrä indieyhtyeelle, joka tulee sieltä, mistä Ewert ja kaksi lohikäärmettä tulevat. Suomessa samassa kokoluokassa pyörii Rubik (yli 6 700 tykkääjää). Mutta tämä yhtye tulee kaikista maailman paikoista... Tallinnasta.

Tallinnasta!

Jotenkin en malta olla ihmettelemättä, että Virossa tehdään tällaistakin - kyse kun on kuitenkin maasta, jonka musiikkiskene on muutamia euroviisuedustajia ja punkyhtye J.M.K.E.:tä lukuun ottamatta itselleni tyystin vieras ja muutoinkin potentiaalisen epäkiinnostava. Mutta Ewert and the Two Dragons kuulostaa minun korviini jotenkin poikkeuksellisen hyvältä, jotenkin brittiläis-amerikkalaiselta, ja vaikka varmasti tekisi ihan hyvää kuunnella joskus jotain perivirolaistakin tai miksei jotain muustakin maasta tulevaa, niin tämänkaltainen brittiläis-amerikkalainen vain jotenkin sattuu eniten miellyttämään.

Lisäksi välillä tuntuu, kaikkien näiden muunkaltaisten laulujen keskellä, mukavalta kuulla jokseenkin iloista ja optimistista musiikkia, vaikkapa sellainen kappale kuin tämä (In the End) There's Only Love, joka on tänä vuonna ilmestyneen Good Man Down -nimisen kakkoslevyn ensimmäinen singlejulkaisu.


Minulle tulee tuosta levystä vähän mieleen Mumford & Sons, ihan vähän myös Arcade Fire, johon tuota jossain on verrattukin, ja miksei myös jokin muu, potentiaalisesti ruotsalainen. On silti kovin lohdullista huomata, että tämänkaltainen musiikki on onnistunut nostamaan Virossa päätään ja että se on osoittautunut suosituksi. Monesti tällaisia yhtyeitä tajuttaisiin ainoastaan ulkomailla, ja jos nyt ihan rehellinen olen, niin eipä tällekään yhtyeelle ihan Tallinna riitä.

Yhtye soitti Suomessakin lokakuussa, ja uudestaan he ovat tulossa joulukuussa. Menisin varmasti näkemään, mutta harmillista kyllä olen juuri silloin Suomen ulkopuolella.

Lopuksi vielä laulu yhtyeen debyyttilevyltä The Hills Behind the Hills (2009), I Can See Your House from Here.


Mukava tuttavuus, myönnän.

14.11.2011

On siis marraskuu

Moi taas. Haluan toivottaa teille kaikille hyvää kliseisen synkkää kuukautta, ihan vaikka jo siksikin, että saan taas tälle julkaisualustalleni vähän eloa. Elottomuudesta olen tietysti pahoillani, mutta ehkä tämä taas tästä lähtee.

Marraskuu on kuukausi, joka on kirvoittanut ilmeisen useita lauluja, ja itsekin olen syyllistynyt yhteen (se on tulevalla levylläni, joka kokee julkaisunsa ensi vuonna). Minä päätin äsken, että tänä nimenomaisena päivänä oma marraskuu-teemalauluni saa olla The Nationalin silmittömän upea Mr. November.


Alligator on minusta The Nationalin mahdollisesti paras levy. Tai sitten Boxer on. Ehkä silti mieluummin Alligator, jolla on koskettavien melodioiden ja sointukuvioiden ja sanoitusten lisäksi myös enemmän sellaista tiettyä räyhää ja ahdistusta, jollaista symboloi esimerkiksi juuri päätöskappale Mr. Novemberin kertosäe, suoraa ja hirvittävää huutoa. Laulun sanat viitannevat Yhdysvaltain presidentinvaaleihin, ja koska en nyt suuremmin välitä musiikissa poliittisuudesta, tämän kappaleen viehätys perustuu minun mielessäni muuhun.

Ensinnäkin säkeistöt ja niiden melodia ja sointukuvio tavoittavat jotenkin niin täysin jotain, että väistämättä reagoin. Ja kertosäe, siinä huudetaan, ja kun äsken kertosäettä lakananvaihtopuuhissani kuuntelin, osasin hetken verran olla ajattelematta ollenkaan mitään. Sellaisia hetkiä tarvitaan toisinaan.

Ja jos nyt sanoitus kokonaisuutena ei ole niin merkityksellinen, niin ainahan voi keskittyä yksittäisiin säkeisiin, vaikkapa seuraaviin:

And I don't know what to do / in my best clothes / This is when I need you.

Yksinkertaista ja epäihmeellistä, kyllä, mutta joskus yksinkertainen ja epäihmeellinen toimii kontekstissaan ja melodiaan yhdistettynä loistavasti. Turha kikkailu on monesti turhaa, kuten esimerkiksi tässä olisi.

Nyt on mentävä suorittamaan lakananvaihtotoimenpide loppuun. Toimenpide tosiaan keskeytyi, koska tämä laulu aiheutti ainakin sellaisen reaktion, joka pakotti tavallaan päättämään tämän musiikkiblokin (melko monimerkityksistä), joka sisälläni on vallinnut. Ja hei, anteeksi, tuli kaksi perättäistä relatiivista sivulausetta tuohon äskeiseen virkkeeseen, mutta ehkä te tykkäätte tekstin kerroksellisuudesta. Minä ainakin tykkään joskus.