Hello Saferide, nyt vasta

Olen tiennyt Hello Saferide -yhtyeen olemassaolosta aika pitkään: vuosia. Olen niitä aiemmin vähän kuunnellutkin ja peräti pitänyt kuulemastani. Silti vasta muutama tunti sitten (en tiedä tarkemmin, nukuin) postiluukkuni läpäisivät elämäni ensimmäiset Hello Saferide -levyt. Tähän asti olen kuunnellut niitä vain esimerkiksi Spotifysta tai muissa yhteyksissä. Irrallisemmin.

Eikä se ole yhtään sama. Koska nyt, tänään, nämä levyt tuntuvat niin uskomattoman hyviltä ja hienoilta - olkoon tämä sitten vaikkapa merkki siitä, että minulla on edelleen jotain käyttöä levymitalliselle esineelle. Se on ehkä näinä päivinä hivenen epäkäytännöllistä, mutta kun jokin tässä nyt vain koskettaa ihan eri lailla kuin ennen.

Olisin voinut päätyä tämäntapaisiin tuntemuksiin vaikkapa joskus runsaat kaksi vuotta sitten, kun näin yhtyeen soittavan Korjaamolla. Ne olivat tosi hyviä, mutta sellaista varsinaisen syvää yhteyttä ei ollut. Ei tietysti ole vieläkään, mutta tämä on musiikinkuuntelussa aika hieno hetki: kun tietää, että se yhteys on aivan juuri muodostumassa.

Olen joskus pitänyt joitain Hello Saferiden lauluratkaisuja ärsyttävinä, ja saatan olla sitä mieltä osin vieläkin (vaikkapa kappale 25 Days loppuosiltaan, se one one one one -hokema, sitä seuraavat puheet ja muu vastaava - siedätyshoito saattaa auttaa), mutta hyvät puolet peittoavat huonot. Koska ennen muuta Hello Saferide tuntuu tutulta - voisin kuvitella tekeväni tällaisia lauluja, melodiamielessä etenkin, ja voisin kuvitella sanovani asioita samaan jotenkin tapaan kuin Annika Norlin niitä sanoo.

Ja ne yksittäiset laulutkin ovat usein hyviä. Avauslevyltä Introducing... Hello Saferide (2005) suosikkini on ehkä I Can't Believe It's Not Love. Nuo säkeistöjen soinnut ja tuo säkeistöjen kitara-asia ovat siihen suurin syy.

10 I Can't Believe It's Not Love! by poresomefui

Ehkä silti kokonaisuudessaan toinen levy More Modern Short Stories from Hello Saferide (2008) on vielä parempi. Bändimäisempi ja vähän isompi. Kappaleetkin ovat vähän parempia. Esimerkiksi tuo ylinnä oleva 2008 on huikaisevan hieno levyn toinen laulu. Tai no siis, tuo kakkoslevy alkaa ylipäätään erittäin hienosti, puolittaisen salakavalasti johdatellen. Käykää kuuntelemassa Spotifysta vaikka.

Pitiköhän tässä nyt vielä jotain mainita? No, te tuskin sitä tiedätte. Ongelma on, etten minäkään.

Kesäkuu, sade, jumittaminen

Ulkona sataa, satoi äskenkin. Kadulla kävellessä kastuminen ei niin haitannut - enemmänkin harmitti se, että silmälasien linsseihin tulee tarkkaa näkemistä häiritseviä vesipisaroita. Sitten kun laseja sisälle päästyään vähän pyyhkii talouspaperiin tai paitansa etumukseen, linssit tuntuvat ja näyttävät likaisilta. Sitten ne pitäisi taas pestä, mutta kukapa nyt sellaista jaksaisi tämän tästä.

Se laseista. Kadulla kävelemisen ja sateen hetkellä kuuntelin kannettavasta laitteestani Death Cab for Cutieta shuffle-asetus päällä. Taas sitä yhtyettä, varsin monetta kertaa. Nyt huomaan, että tämä blogimerkintä eksyy vähän eri reitille kuin alun perin ajattelin, mutta ehkä niin saa käydä.

Tulin nimittäin taas todenneeksi olevani musiikinkuuntelijana aikamoinen jumittaja, ja tämänkin olen varmaan joskus aiemminkin todennut. Huomasin asian, kun tässä mietin, milloin viimeksi olen esimerkiksi innostunut jostain uudesta musiikkijulkaisusta. Siitä on miltei kolme kuukautta, ja sekin julkaisu oli ennalta tutun The Pains of Being Pure at Heartin kakkoslevy, joka kyllä onkin hyvä. Mutta ei se enää tehokuuntelussa ole. Enää ei ole mikään tehokuuntelussa. Soittimissa pyörivät samat vanhat tutut, kun innostuminen nyt vain on hankalaa, eikä siitä tietysti voi päättää. Aina yhtye- tai levysuosituksia kuullessani olen lähtökohtaisesti vähän turhan skeptinen. Skeptisyyden taso tosin riippuu suosittelijastakin. Sain viime vuonna Pohjois-Amerikan-matkallani iPodini Portlandissa täyteen kaikkia yhtyeitä ja artisteja "joista voisit pitää". Ei niissä muutoin ollut vikaa, mutta en jaksanut kuunnella niitä oikeastaan yhtään. Nyt se iPodkin on jo toisaalla.

Vaan mietitäänpä tätä Death Cabia vielä. Niiltä tuli viime kuun lopussa uusi levy. Olen kuunnellut sitä internetin välityksellä ehkä puoleenväliin. Sitten se unohtui. En tainnut innostua siitäkään. Ehkä joskus kuuntelen sen loppuun. Mutta niillä on näitä aiempia levyjä ja lauluja, joita olen kyllä kuunnellut aktiivisesti. Viimeksi tänään, tuolla kotikadullani, jolla satoi silmälaseja kastelevasti.

Laite arpoi soitettavaksi tämän.

Ja niin, siinäpä se musiikin hienous kai sitten on. Laulu alkoi, ja samalla alkoi tuntua kevyemmältä ja hymyilyttää vähän enemmän. Hätäkös tässä, ajattelin, vaikkei sellaiselle ajatukselle ollut juuri siinä hetkessä sellaista tarvetta kuin joskus toiste on ollut. Ei tämä ehkä ole Death Cabin paras laulu, mutta on tässä ehkä yksi parhaista Death Cabin kappaleiden A-osista, kun se nyt vain on niin ilmava ja kiva.

Enkä minä nyt puhu ensimmäistä kertaa täällä Death Cabista, mutta koettakaapa silti kestää. Joskus vain löydän siihen yhtyeeseen aika vahvan yhteyden, ainakin, jos kuuntelen kahta viime levyä aiemmin tehtyjä levyjä. Tätä voinee pitää merkkinä vaikka siitä, että olen ns. helppo maali. Ja siitä, etten ole mieleltäni kovinkaan raavas. Pidän Death Cabista yhtä paljon kuin vihaan värikuulasotaa - merkittävästi.

Musiikki-i'istä: 23, osa 2 - uutta, vanhempaa

Ajattelin joskus tätä musiikki-ikäsarjaa aloittaessani, että silloinen ikäni olisi hienoa kruunata musiikki-ikäkirjoitukseen silloisesta iästäni sinä hetkenä, kun se ikä päättyy. No, myöhästyin. Tulen muutaman vuoden perässä. Ei se mitään.

Olin 23,5-vuotias. Talvi oli lumeton. Ensilunta sai odotella yli helmikuun puolenvälin - liian pitkään. Niinä aikoina tutustuin kanadalaiseen Tegan & Sara -nimeä itsestään käyttävään kahteen siskokseen. Kivaa musiikkia kun tekivät. Jostain syystä silloin tuntui kivalta esimerkiksi kappale Nineteen, jonka muistan kuulleeni kannettavasta cd-soittimestani raitiovaunussa 3B Sörnäisten kohdalla (omituinen 3B-reitti selittyy vakioreitillä silloin tehdyillä kiskotöillä). Olin matkalla - sinänsä ristiriitaista kyllä - jääkiekko-otteluun. Ja silloin ajattelin, että tuntuupa musiikki taas hyvältä, että tässä hetkessä on jotain. Ilma oli pimeä ja ruma, mutta raitiovaunu liikkui ja ympärillä oli ihmisiä, jotka olivat sen kappaleen ulkopuolella mutta silti osa sitä, koska minulla on pää. Mitä tuohon Nineteeniin noin muuten tulee, niin minusta on jotensakin kuultavissa, että rummut on soittanut Death Cab for Cutien rumpali.

Niihin aikoihin intouduin ensi kertaa elämässäni kuuntelemaan myös Mew'n Frengers-levyä. Innoittajana toimii Kalliossa sijainnut eräs kehnohko pitsapaikka, jonka lehtivalikoimaan kuului muun muassa viisi vuotta vanha Image, toukokuulta 2003. Siinä oli Frengersin arvostelu. Levyä kehuttiin. Sitten se levy piti käydä ostamassa. Ja niin siihenkin levyyn muodostui yhteys. Siellä oli hyviä lauluja. Kuten nyt vaikkapa 156, jonka kertosäe tuntui kivalta.

Ennen kevään tuloa julkaisi uuden levynsä myös Nada Surf. Siellä oli joitain vähän ärsyttäviä lauluja, koska asiat olivat niissä jotenkin liian juustoisesti positiivisia. Ja minähän en juustosta juuri perusta. Mutta oli siellä myös hyviä lauluja, kuten Whose Authority, johon liittyy sellaista tiettyä vapautta, kuten ehkä näkyy, ettei nyt mitään ole pakko. Sellainen tunne on kiva.

Kevät toi muassaan kaksi uutta julkaisua, ja molemmat liittyivät Death Cab for Cutiehin. Ensin yhtyeen kitaristi Chris Walla julkaisi soololevynsä Field Manual, sitten Death Cab Narrow Stairsinsa. Vastoin kaikkia odotuksia pidin lopulta enemmän Wallan levystä. Death Cab tuntui jo vähän tylsältä - varmaan siksi, että levykin oli tylsempi kuin yhtyeen aiemmat. Mutta se Wallan levy! Sympaattinen. Vaikka levyllä on parempiakin lauluja kuin tämä Sing Again, minun on nyt aivan pakko tämä Sing Again tähän kumminkin upottaa. Video on nimittäin kuvattu Wallan asuinkaupungissa Portlandissa, Oregonissa, ja voi että, paikat näyttävät kuuden päivän kokemuksella tutuilta. Tuon yhden sillan yli kävelin useasti, enkä yleensä ollut matkalla minnekään. Ja näkyypä tuolla videolla esiintyvän myös itse Ben Gibbard ja erä Decemberistsin tyyppejä.

No. 23-vuotiaana ehdin kuunnella myös muun muassa montrealilaista Starsia. Pidin siitä musiikista osittain kovasti. Kaksi levyä oli tehokuuntelussa. Koska Stars on tässä blogissa mainittu jo kerran aiemminkin, nyt ei sovi upottaa samaa laulua. Upotettakoon siis tämä mellakkalaulu. Pidän siitäkin.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 23-vuotisuuteni toisella puoliskolla:

Death Cab for Cutie - Narrow Stairs

Mew - Frengers

MGMT - Oracular Spectacular

Nada Surf - Lucky

Stars - In Our Bedroom After the War

Stars - Set Yourself on Fire

Tegan & Sara - The Con

Tegan & Sara - So Jealous

Chris Walla - Field Manual

Kööpenhaminalainen hautajainen

En yleensä suuremmin syty niin sanotuista cover- eli lainakappaleista. Toki toisinaan soitan omilla keikoillani yhden sellaisen jossain välissä asettaakseni itseni kömpelöä metaforaa käyttääkseni musiikilliselle kartalle. Vaan kuulijana lainakappaleista syttyminen on monesti hankalampaa.

Poikkeuksiakin on. Yksi sellainen tuli vastaan viime yönä Band of Horsesin Facebook-syötteessä. Yhtyeen vuonna 2006 ilmoille päässyt Funeral-kappale kun oli saanut kunnian päästä kööpenhaminalaisen Copenhagen Collaboration -ryhmittymän versioimaksi. Versio on minusta ylistämisen arvoinen ja hieno. Katsokaa ja kuulkaa vaikka.

Alkuperäinen kappale on minusta ollut ihan hyvä. Tämän version myötä voin helposti todeta, että kappale on tosi hyvä. Kööpenhaminalaisten versio laulusta on yksinkertaisesti jonkinlainen malliesimerkki onnistuneesta coverista: se tuo alkuperäisestä kappaleesta esiin uusia puolia ja tekee siitä lopulta paremman.

Kieltämättä tässä yhteydessä on vähän hurjaakin nähdä yksi Amsterdamin-vaihto-oppilasaikojen kaveri tuolla mukana lauleskelemassa - muistan hänen kertoneen eräällä syksyn 2008 Sigur Rós -keikalla, että hän soittaa kotimaassaan tällaisessa Alcoholic Faith Mission -yhtyeessä. (Se on muuten hyvä yhtye sekin. Alcoholic Faith Mission kävi tammikuussa Tavastialla soittamassa ihan liian puolityhjälle salille hienon ja intensiivisen keikan, jollaisen haluaisin nähdä toistekin.) Pikasilmäyksellä olin havaitsevinani muitakin Alcoholic Faith Missionin jäseniä tuolla. Heidän lisäkseen tämä Copenhagen Collaboration pitää sisällään ilmeisen melkomoisen sekoituksen erilaisten kööpenhaminalaisyhtyeiden soittajia ja laulajia.

Musiikki-i'istä: 23, osa 1 - vuodenaikasattumia

Ensimmäinen puolikas 23 vuoden ikääni on sikäli musiikillisesti kiinnostava, että kesällä tuli kuunneltua ennen muuta kesäiseltä kuulostavaa musiikkia ja joulukuussa lopulta jotain erittäinkin epäkesäistä. Niin kävi kai vähän sattumalta, en silloin ajatellut, että vuodenaikojen vaihtelulla olisi minuun mitään vaikutusta.

Minun kesäni 2007 levy oli ehdottomasti Voxtrotin samanniminen debyytti. Odotettu levy, kyllä, mutta odotukset olivat kovempia kuin itse lopputulos. No, itsepä olivat tehneet niin hyviä EP:itä. Nyt ei ole enää koko bändiäkään olemassa, mutta pantakoon tähän silti yksi laulu siltä kesältä, Ghost.

Oli siis kesä. Silloin sattui siitä harvinainen asia, että englanninkielinen suomalaisyhtye onnistui kuulostamaan hyvältä - kuuntelin nimittäin Rubikia. Yhtyeen ensimmäinen levy on minulle liian kikkailevaa (myöhemmätkin levyt potentiaalisesti), mutta yksi laulu oli ylivoimaisesti ylitse muiden, koska se oli, no, poppia. City and the Streetsissä on monina hetkinä vähän kaikkea oleellista: kivalta kuulostavia kitaroita ja kivalta kuulostava melodia. (Hauskahko yksityiskohta muuten: YouTube-pätkän ääniraitaa on leikattu alusta, koska oikeastihan kappale alkaa sellaisella yhden soinnun riffillä. Veikkaan leikkelyn syyksi sitä, että se yhden soinnun riffi on vähän epätarkasti soitettu mutta mennyt kumminkin studiossa läpi. No, toimii kyllä näinkin.)

Eräänä marraskuun alun päivänä satoi lunta tai räntää, ja tuusulalaisessa Jokelan taajamassa sattui ylimääräisten uutislähetyksen arvoisia. Saman päivän iltana Tavastialla oli jokseenkin valoisampi meno, sillä kolme kömpelöä brooklynilaista soitti lavalla kosketinsoittimia. Edelliskesänä tätä oli tullut kuultua levymitassakin.

Sitten tuli joulukuu, ja olin löytänyt The National -yhtyeen Boxer-levyn jälkimainingeissa.

Siitä ajasta muistuttaa jostain syystä myös toinen laulu, ennalta vain puolitutun The Decemberistsin The Engine Driver. Alla- ja ylläolevat musiikit sopivat siihen aikaan: oli pimeää, joulukuu, luntakaan ei satanut, ja täytin ohessa 23,5 vuotta.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 23-vuotisuuteni ensimmäisellä puoliskolla:

Au Revoir Simone - The Bird of Music

The Decemberists - Picaresque

Editors - An End Has a Start

The National - Alligator

The National - Boxer

Of Montreal - Hissing Fauna, Are You the Destroyer?

Rubik - Bad Conscience Patrol

Voxtrot - Voxtrot

Ruoholahden konteista ja rakkaudesta

Heräsin toissa yönä sattumalta kesken kaiken, koska huoneeseen oli tulvinut sälekaihdinten väleistä valoa. Katsoin puhelimeni kelloa. 4.40, se sanoi, ja ajattelin, että tässähän voisi valvoa vielä viiden minuutin verran ihan vain siksi, että voisi kokea intertekstin.

10-delay trees-4-45 am by rockingsoul

Niin oli sitten kello lopulta yllä olevan kappaleen nimen verran. Menin takaisin uneen. Hyvin paljon myöhemmin samana vuorokautena kuulin ylläolevan kappaleen elävänä.

Kerta oli elämässäni viides. Paikka oli Helsinigin Korjaamon Kulmasali. Eikä koskaan ennen ole käynyt niin, että olisin nähnyt, että se yhtye taputetaan takaisin takahuoneesta. Tai sitten minä vain muistan väärin. En kai muista. Mutta ihan oli syytäkin taputtaa, aina ennenkin olisi tosin ollut. Varsinaisen setin päättänyt 4.45 a.m. oli kuitenkin tällä kertaa jopa poikkeuksellisen hyvä. Ja niin oli se encorelaulukin, Pattern, jonka kuulin ensi kertaa reaaliajassa. Tuli mietittyä, miksi vasta ensi kertaa.

Katselin välillä ympäri salia ja siten saatoin huomata yleisön jonkinlaisen haltioitumisen tason olevan aika suuri. Tulin samalla todenneeksi, että ehdin jossain välissä haltioitua itsekin. Samalla mieleen kuitenkin tuli erä ihmetyksiä. Miksi Delay Trees soittaa aina vain muutamallekymmenelle ihmiselle, vaikka se tekee kauniita lauluja, esittää ne kauniisti, on tehnyt viime vuoden parhaan levyn ja on muutenkin aivan käsittämättömän hyvä? Miksi Delay Trees soittaa vain muutamallekymmenelle ihmiselle, vaikka ne ansaitsisivat täysiä saleja ja sen, että viimeinenkin pääsylippu myytäisiin?

Ehkä kyse on joistain muotivirtauksista. Ehkä kyse on siitä, että tämä on Suomi, ja Suomessa kuunneltava indiemusiikki (tai jokin sellainen) on usein vähän toisenlaista kuin se indiemusiikki, josta vaikkapa minä eniten pidän. Delay Trees kun ei ole kahden äänen syntetisaattoripoppia tekevä aurinkolaseihin pukeutuva mystisenviileä duo tai rosoista möykkärockia soittava alternativegaragekokoonopano, vaan yhtye, joka vain tekee selittämättömästi hyvää musiikkia, jota ei oikein suoraan voi verrata mihinkään ulkomaiseen viiteryhmäläiseensä. Yhtye kuulostaa eniten itseltään. Ja onnistuu joskus aiheuttamaan tiettyä haikeutta, joka valtaa mielen, kun katuvalot syttyvät kesäöinä, ja vielä enemmän niinä hetkinä, kun ne sammuvat ja kaikki on aika kirkasta mutta silti väistämättä ohi.

(Sellaisten tunteiden aiheuttaminen on muuten musiikilta todella todella paljon tehty.)

Mutta onhan se onni, että Helsingissä vaikuttaa tällainen yhtye. Jos Delay Trees tulisi esimerkiksi Pohjois-Amerikasta, jo ajatus tämän yhtyeen näkemisestä tuntuisi hienolta. Ja nyt niitä kuultuja keikkoja on ollut jo aika monta. Kyllähän tästä yhtyeestä pitäisi kuulla koko maailman, vaikkei koko maailma tietenkään ymmärrä. Silti.

(Video on ilmeisen epävirallinen.)

Musiikki-i'istä: 22 - muun muassa huolettomia falsetteja

On kiintoisaa jälkeenpäin huomata, kuinka musiikinkuuntelu on joskus vaihdellut i'ittäin niinkin voimakkaasti kuin on. Esimerkiksi 22-vuotiaana löysin - hämmentävää kyllä - vähemmän itselleni uutta musiikkia kuin monesti aiemmin tai monesti sen jälkeen. Vaan ei elämä suinkaan musiikitonta silloinkaan ollut.

Syksyllä 2006 kiinnostava torontolaisyhtye The Hidden Cameras oli tulossa keikalle Helsinkiin. Silloin tuli oltua jotenkin hölmö: miksipä sinne keikalle nyt menisi, kun yhtye on kuitenkin vähän vieras. No, sitten keikka oli ohi, en tietenkään ollut yleisössä, ja Roomaan kulkeneessa lentokoneessa lukemassani Hufvudstadsbladet-lehdessä Tavastian-keikkaa kehuttiin sympaattiseksi. Myöhemmin syksyllä tuli sitten kahta yhtyeen levyä kuunneltua. Yksinkertaista oli, mutta ihan hassua silti. Alkoi harmittaa vähän se keikankin väliinjäänti. Yhtyeelle tyypillisintä on sellainen suora, yksinkertainen, naivistinen ja aika kevyt meno, mutta oli niillä ilmiselvästi myös toinen puoli, sellainen vähän herkempi. Pidin paljon esimerkiksi kappaleesta A Miracle.

Erilaisten Mercury Revin keikkaa edeltäneiden Tavastian äänentoistoon liittyneiden sattumien ja seurueeseen kuuluneiden herkkien korvien seurauksena tuli siinä joskus syksyn aikana tutustuttua myös toiseen pohjoisamerikkalaiseen indiepopyhtyeeseen. Sen nimi on The Spinto Band, ja vaikken ole sitä yhtyettä jaksanut avausalbumiaan enempää, avausalbumi Nice and Nicely Done on nimensä mukaisesti kyllä mukava. (Livenäkin ovat jotenkin hassuja kazoo-pilleineen ja jaettuine mikrofoneineen ja kummallisine liikkeineen, mutta se tuli todettua vasta ei seuraavana vaan sitä seuraavana vuonna.) Levyn suurin hitti on eittämättömästi Oh Mandy, joka luontevasti oli myös ensimmäinen yhtyeeltä kuulemani kappale. Se on oikeinkin perinteinen, jonkun mielestä varmasti jopa kliseinen indiepoplaulu. Mutta no, sellainenhan kuulostaa kivalta.

Tavallaan hassu sattuma on, että samassa iässä tuli kuunneltua myös Clap Your Hands Say Yeahin debyyttilevyä, ja taas on kyse yhtyeestä, jonka seuraava levy ei sitten herättänyt sisälläni oikein mitään. Ja yhtyeestä, joka kuulostaa stereotyyppisesti indieltä. Ja yhtyeestä, jonka lauluissa on kiva tunnelma. CYHSY (niin, CYHSY) on tosin vielä stereotyyppisempi kuin edellä mainittu The Spinto Band, koska CYHSY:lla (niin, CYHSY:lla) on moinen nimi. Mutta sellaista oli se aika. Oli kivaa, kun tyypit lauloivat huolettomassa falsetissa, vaikken itse moista laulutapaa ikinä kunnollisesti oppinutkaan. No, In This Home on Ice on edelleen mielekäs laulu.

Lisäksi voi olla, että näin 22-vuotiaana yhden yhtyeen ainakin kolmesti. Sellaisen kuin Handsome Furs. Erottajan keikan jälkeen ostin Plague Park -levynsä suoraan Alexei Perryltä CD-R-raakaversiona. Aivan kiva levy, vaikka edelleen kyllä tykkäänkin enemmän Wolf Paradesta, jonka eräänlainen sivuprojekti tämä siis on. Dan Boeckner yhdistää.

Vuoden 2007 tammikuussa tai joskus silloin tuli ensimmäinen maistiainen myös Arcade Firen kakkoslevyltä Neon Bible. Levy ei mitenkään koskaan voi tietenkään yltää Funeralin tasolle, eikä yltänyt silloinkaan, mutta tulipa kuunneltua. Pidän kyllä Neon Biblestakin, vaikkei se yhtä erityinen olekaan. Seuraavassa ehkä levyn paras laulu. Mielestäni. Ehkä.

Semmoisia.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 22-vuotiaana:

Arcade Fire - Neon Bible

Clap Your Hands Say Yeah - Clap Your Hands Say Yeah

Handsome Furs - Plague Park

The Hidden Cameras - Awoo

The Hidden Cameras - The Smell of Our Own

Mercury Rev - The Secret Migration

The Spinto Band - Nice and Nicely Done

Voxtrot - Your Biggest Fan EP