Veronica putoaa

Jos minä olisin tänään läsnä Kuudes Aisti -festivaalilla, kuten tietysti mielelläni olisin, odottaisin illalta kaikkein eniten tämän laulun kuulemista.



Veronica Falls on yhtye, johon olen tutustunut vasta tänä kesänä, koska sitä minulle suositeltiin. Etenkin yhtyeen debyyttilevyn Veronica Falls (2011) neljäs kappale Misery osui minuun ensikuulemalta. Hienoja lauluharmonioita, hieno melodia ja hieno tunnelma. Olen helppo maali, tiedän sen edelleen, mutta Misery on mahtava laulu.

Eräs toinen kappale tuli minulle tästä Miserystä heti mieleen, ja se kappale on tässäkin blogissa aiemmin esiintynyt. Ruotsalaisen Sad Day for Puppetsin Sorrow, Sorrow on nimittäin monella tapaa yhtäläinen: on naispuolinen päävokalisti, vähän stemmoja, samankaltaisia sointuja, samankaltaisia laulumelodioita ja laulun otsikon negatiivinen sana, jota lyriikassa alituiseen toistellaan.



Molemmat laulut ovat mielestäni tosi hyviä, mutta eipä mennä syvemmälle tähän yhtäläisyyteen. Veronica Falls nimittäin on tänään Helsingissä, ja näkisinpä yhtyeen tosiaan mieluusti. Kyseessä ei ole varsinaisesti mikään riemupop-yhtye, vaikka poppia soittavatkin: läsnä on myös hivenen tiettyä kiinnostavaa synkkyyttä. Yhtyeen debyytti- ja toistaiseksi ainutta pitkäsoittoa olen toistaiseksi kuunnellut vain hatarasti, mutta olen orastavasti mainittavan tykästynyt. Se on mukava tunne.

Olin Kuudennessa Aistissa paikalla vain perjantaina, ja vaikka ihan kivaa oli, musiikillisesti käteen jäi vähän vähän. Liikaa koneita ja teknoa, mutta hyviä ihmisiä silti. Toisin olisi tänään: esimerkiksi Black Twig, Rubik ja jo mainittu Veronica Falls kiinnostaisivat minua varmastikin enemmän kuin yksikään perjantain esiintyjistä. Mutta minä olen töissä - samasta syystä myös lauantai jäi väliin.

Mutta hei. Voinhan silti suositella. Tässä siis minun tärppini täksi illaksi:
18.00 Rubik (päälava)
19.30 Veronica Falls (päälava)
22.00 Black Twig (Kuudes Linja, jossa on kuitenkin heti ahdasta ja pitkä jono, kuten ainakin perjantaina oli)

Ei nähdä siellä, mutta näkekää te muut toisianne!

Oma häntä nousee: Flat White

Tuli tässä lähiaikoina mainittua siitä, että olen viime aikoina tehnyt musiikkia. En valehdellut. Kyseessä on projektini, joka sai alkunsa keväällä ja joka jatkuu nyt. Sen nimi on Flat White.

Kyse on hyväntuulisesta lo-fi-popista, jossa on ripaus haikeutta ja ripaus unenomaisuutta ja ripaus kömpelyyttä ja paljon popmelodioita. Olin jo hetkestä pohdiskellut musiikin tekemistä melko paineettomina kotiäänityksinä jollain projektinimellä, ja nyt lopulta kävi näin. Flat White on erään australialaisen maitokahvilaadun nimi, johon törmäsin Lontoossa toukokuussa. Juon paljon kahvia. Oikeastaan rakastan kahvia. Niin paljon, että läikytän sitä paperille kuten yllä. Siksi moinen nimi.

Projektin ensimmäinen kappale on tämä In Between Lanes. Se kertoo valtatien kaistojen välissä seisoskelemisesta.



Minua voi seurata toistaiseksi ainakin Soundcloudissa, mutta saatan kyllä ilmoitella täälläkin, kun lisää lauluja ilmenee. Perusperiaate pysyköön silti samana. Ilon kautta, paineitta.

Tähän jotain siitä, että Milesmore soittaa kivaa poppia

Viime ajat ovat olleet taas kerran musiikin löytämisen kannalta vähän hankalia. Sen olette saattaneet huomata muun muassa siitä, kuinka paljon olen tänne viime aikoina kirjoittanut - vähän. Moinen hiljaisuus saattaa tietysti johtua siitäkin, että olen taas alkanut tehdä musiikkia enemmän itse. Eihän siitä koskaan pääse.

Mutta kyllä musiikin kuunteleminenkin on yhä hienoa, on. Ja olen minä vähän myös uutta hyvää löytänyt.

Sellaisiin yhtyeisiin kuuluu muun muassa helsinkiläinen Milesmore, jota kuuntelin elämäni ensimmäistä kertaa kesäkuun ensimmäisinä päivinä. Yhtye julkaisi silloin Bandcampissa debyyttilevynsä, jonka ääreen Facebook-syötteeseen ilmestynyt Facebook-kaverin jakama linkki minut auliisti johti.

Ensikuuntelu vakuutti, mutta sitten eksyin erinäisiin kiireisiin. Nyt, noin kuukautta myöhemmin, olen palannut Milesmoren ääreen. Hyvä niin. Milesmoren kappaleiden yksittäisissä kohdissa on hurjaa voimaa.

Esimerkistä käy vaikkapa kolmosraidan Some Nights I See Miami kertosäe: ensin hiljaa ja sitten kovaa. Melodiassa on jotain erittäin miellyttävää ilmavuutta ja haikeutta. "There's a dead lady walking", siinä kylmiä väreitäkin aiheuttaneessa kohdassa sanotaan.

Sitten pidän levyn kakkosraidasta Birds, joka yksinkertaisesti on hieno popsävellys. Kappale tuo käyntiin lähdettyään mieleen autokyydin etäisellä ja suoralla maantiellä, jonka asfalttipinnoite on nähnyt parhaat päivänsä jo hyvän aikaa sitten, mikä on kehu. Stemmatkin ovat kauniita. Birds on levyn kappaleista se, joka toi oitis mieleeni Rubikin - Rubikin World Around Youssa on nimittäin hyvin samankaltainen melodiakulku, mikä on minusta ihan ookoo, sillä Rubik on hyvä yhtye. On hyvän bändin merkki, jos bändi kuulostaa hyvältä bändiltä.

Ei yksi melodinen samankaltaisuus tai hetkittäinen samankaltainen tunnelma silti tee Milesmoresta mitään Rubikin kakkospainosta. Minusta Milesmore on mainittua verrokkiaan jokseenkin popimpi. Olkoon esimerkkinä vaikkapa kappale Be My Baby, joka jo otsikollaan viittaa pop-yksinkertaisuuteen ja josta muuten myös pidän: kertosäkeen unelmainen päästely on suoraa ja kivaa.

Noin kaikkineen Milesmore nojaa brittiläiseen kitarapopin perinteeseen, ja siihenhän saa nojata puolestani vaikka kuinka paljon. Milesmoressa minua miellyttää lisäksi se, että yhtye ei varsinaisesti kurkottele minkään trendikkään erikoisuuden suuntaan, vaan on lähinnä hyvä. Sellaisesta olen tavannut pitää.

Kuunnelkaa levyä. Vaikka tuosta alta. Ja ostakaa levy. Vaikka levykaupasta.

Chris Walla, joka palasi mieleen

Eilinen oli ihan hyvä. Soitin yllätyskeikan helsinkiläisellä terassilla, kun lopputalvesta mietoa hypeä osakseen saanut baritoniääninen laulaja-lauluntekijä Antero Lindgren oli mennyt sairastumaan. Soittaminen oli kivaa. Suoritin myös levyjen soittamista, mikä kuului alkuperäiseenkin suunnitelmaan. Myös se oli kivaa.

Levyjen soittamisessa on mystistä viehätystä. Siitä huolimatta, etten omista yhtäkään vinyyliä vaikka jotenkin haluaisin, ja siitä huolimatta, että soitan kaiken musiikkini cd:iltä. Moinen viehätys korostuu muun muassa, kun 1) jokin kappale yhtäkkiä juuri siinä hetkessä kuulostaakin juuri niin hyvältä tai vähän paremmalta kuin joskus, 2) jokin kappale aiheuttaa jossakussa yleisön osasessa sellaisen reaktion, että yleisön osanen tulee tiedustelemaan kappaleen tekijää ja ylistämään laulua, jonka juuri oli kuullut ensimmäisen kerran. Sellainen on tietysti erityistä. Koska jos joku muu löytää jotain hienoa laulusta, josta on aina pitänyt lähinnä jonkin verran mutta josta silti pitää yhtä kaikki, alkaa lopulta itsekin pitää sitä laulua - ja koko levyä ja koko lauluntekijää - taas vähän parempana. Näin on käynyt joskus ennenkin.

Eilen tämä reaktion aiheuttanut kappale oli Chris Wallan Everyone Needs a Home. Laulu on kuudes raita Wallan soololevyllä Field Manual, joka ilmestyi tammikuussa 2008. Soololevyllä siksi, että Walla on Death Cab for Cutien kitaristi.



Everyone Needs a Home ei ihan ole lempilauluni tuolla levyllä, mutta jotenkin ajattelin, että se olisi voinut sopia tunnelmaan, kuten ehkä sopikin. Nyt kuuntelen levyä kokonaisuudessaan, ja pidän siitä totta puhuen melko paljon. Ostin Field Manualin alkuvuodesta 2008, ja ajattelin, että se kävisi kelpo lämmittelystä keväällä julkaistavalle Death Cabin Narrow Stairs -levylle. Kävikin niin, että Wallan soololevy oli paljon parempi. Wallaa ei voi suoraan verrata Death Cabiin, vaikka Walla ilmiselvästi siltä  runsaasti kuulostaakin. Mutta jos verrata pitää, niin: Wallan vuonna 2008 julkaistu levy on parempi kuin mikään Death Cabin vuonna 2008 tai sen jälkeen julkaistu. Peruste: Wallan levy tuntuu jossain. Walla kuulostaa hennommalta ja jopa surumielisemmältä Ben Gibbardilta, ja melodioissa ja soinnuissakin on rutkasti samankaltaisuutta. Jossain vaiheessa, vuosi ennen julkaisua, peräti kerrottiin, että Wallan levyllä olisi mukana kaksi Death Cabin Plans-levylle tehtyä laulua. Ei ole tietoa, onko, mutta sikäli voisi olla, että Wallan levy tosiaan kuulostaa hyvältä Death Cab for Cutielta, ja hyvä Death Cab for Cutie tosiaan onkin todella hyvä.

St. Modesto on ehkä suosikkilauluni Wallan esittämistä. Jotakuinkin upea, vaikka tämä YouTube-upotus onkin huonolaatuinen.