Manchesterista ja Lontoosta ja joistain levyistä ja jotain jostain

Kävin taannoin Englannissa. Oikeasti siitäkin on jo ihan liian kauan, hyvinkin yli viikko, ehkä puolitoista viikkoa, ehkä jotain sellaista. Matkan aikana mietin toisinaan tätä blogia. Mietin tätä blogia, kun astuin levykauppaan ja löysin sieltä ostettavakseni noin kuusi levyä, jotka lopulta ostin. Mietin tätä blogia, kun näin aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä jokseenkin pysähtyneen krapulaistunnelmaisen akustisen keikan pimeässä soittotilassa. Mietin tätä blogia, kun ymmärsin, etten ollenkaan muista, milloin viimeksi olen tähän blogiin mitään kirjoittanut.

No, nokkelimmat varmaan arvaavatkin, että nyt kirjoitan.

Siellä Englannissa oli kyllä ihan kivaa. Saavuin Manchesteriin. Kävin soittamassa eräässä open micissa. Puhuin Elliott Smithistä toisen Elliott Smithiin viehtyneen kanssa. Seuraavana päivänä menin, niin, siihen levykauppaan. Piccadilly Records, luki muovipussissa ja kynissä ja siinä oven yläpuolella ja varmaan ikkunoissakin. Mietin, milloin viimeksi olen kokenut sellaista riemuntunnetta ihan vain levyjen olemassaolosta kuin juuri silloin.

Allo Darlin'in molemmat levyt, joita olen orastavasti koettanut etsiä Suomestakin, löytyivät nyt etsimättäkin. Sitten siellä hyllyssä oli Freelance Whalesin debyytti vuodelta 2009, sitäkään en ole Suomessa koskaan nähnyt. Täydensin kokoelmaani myös muun muassa We Are Augustinesilla. Minusta tämä kaikki oli kovin kivaa.

Allo Darlin'ia, Freelance Whalesia ja We Are Augustinesia yhdistää minun päässäni se, että olen löytänyt kaikki nämä yhtyeet tänä alkuvuonna. Nyt niitä yhdistää minun päässäni sekin, että olen tosiaan ostanut kaikki niiden yhtyeiden omistamani tuotannon tuosta nimenomaisesta manchesterilaispaikasta. Kokemus oli sikäli jännä, että se toi mieleen esimerkiksi vuosien 2001-2008 jotkin levykaupparetket: että tuossa nyt on se julkaisu. Nythän ajat ovat erilaisia. Kutakin ostamistani levyistä olin kuunnellut jo aivan kosolti Spotifyn välityksellä, mikä tietyssä mielessä kyseenalaistaa levyn ostamisen mielekkyyden, tiedän. Nytkin kuuntelen levyjä lähinnä Spotifysta, vaikka ne omistaisinkin. Aina en edes muista hypistellä kansia. Levyjen ostaminen on siis kovin epärationaalista, mutta silti minun teki mieli tehdä niin. Sellaista se (tämä) nyt jostain syystä on. (Tiedäpä sitten, vaikuttaako asiaan se, että dj-debyyttini on saamassa hivenen jatkoa heinäkuussa eräälläkin helsinkiläisterassilla. Tämmöisten levyjen soittaminen siellä on superkivaa.)

Manchesterista menin Liverpooliin. Vähemmän mielenkiintoinen paikka. Liverpoolista menin Lontooseen. Lontoo on aina kiva. Kohdalle sattui Allo Darlin'in akustinen ja aurinkoinen iltapäiväkeikka aurinkoisena iltapäivänä hämärässä huoneessa tai salissa. Huoneessa tai salissa oli noin 50 yleisön edustajaa. Hämmensi. Lontoossa on hemmetisti asukkaita. 50 ihmistä ei ole hemmetisti. Mutta sellaista on indiemusiikki jopa siellä, missä indiemusiikki on suurta. Sympaattisenoloisia tyyppejä ne Allo Darlin'in tyypit kyllä ovat, ja minäkin haluan ukulelen, ja Elizabeth Morrisilla on kiva ääni. Yhtyeen tokaa levyä Europe kannattaa kuunnella.

Siellä on muun muassa tämä kappale.