Helsinki on tietysti harmaa, mutta Helsinki on kyllä myös ihan mukava, koska täällä sijaitsee sänkyni. Sillä sängyllä nukun hyvin, paremmin kuin monella muulla. Lisäksi itse asiassa omistan avaimen tähän asuntoon, jossa nyt sijaitsen. Ihmiset yleensä omistavat avaimen, jos heillä sattuu olemaan koti, jonka ovesta sisälle päästäkseen pitää avata lukko. Yleensähän kodit ovat tällaisia.
Seuraavassa tulee asian kuvainnollinen pihvi: matkallani nukuin aika paljon muiden ihmisten kodeissa, ja sain usein lainakseni sen vieraan asunnon avaimen. Vasta matkan viimeisenä viikkona tajusin, että yksi aika ilmeinen teemalaulu olisi toimintaan kyllä ollut olemassa, ja vieläpä minusta todella hyvä sellainen.
A stranger with your door key explaining I am just visiting.
Jos olisin Washington DC:ssä viikko sitten ehtinyt tai jaksanut, olisin jo siellä sijaitessani vähän puinut tätä laulua, koska laulussa lauletaan, että D.C. sleeps alone tonight. Jostain syystä silti yhä tekee mieli kirjoittaa juuri The Postal Servicestä, vaikkei musiikissa nyt olekaan mitään kovin ajankohtaista. (Oikeasti en keksinyt muuta. Tai olisin varmasti keksinyt, mutta ymmärtänette.)
The District Sleeps Alone Tonight on minusta The Postal Servicen paras laulu. Se on kaunis ja surullinen. (Määrittelenkö hyvän musiikin yksinomaan kauniiksi ja surulliseksi? Taipumusta voi kyllä vähän olla.) Laulu herättää tiettyjä irrallisuuden tunteita, joista minä pidän. Muistan kuunnelleeni laulua myös Amsterdamissa asuessani, koska asuntoni siellä totisesti oli osa sellaista, mikä laulussa määritellään gaudy apartment complexiksi.
Sytyin The Postal Serviceen vähän hitaasti. Vaikka kuulin yhtyettä jo ennen kuin edes tutustuin keulatyyppi Ben Gibbardin pääyhtyeeseen Death Cab for Cutiehin, Death Cab for Cutiesta innostuin ensin, koska vierastin koneita, tietysti. Jossain vaiheessa olen kuitenkin ilmiselvästi antanut periksi, koska The Postal Servicen ainoan levyn, Give Upin (2003), kappalemateriaali ei todellakaan kalpene DCfC:n lauluille, ja tämän havainnon ehätin tehdä jo vuosia sitten. Silloin aikoinaan tulikin pohdittua, kuinka paljon tästä musiikista pitäisinkään, jos se olisi ihan bändin tekemää ja soitettavilla soittimilla soittamaa. Loistavaa se on toki näinkin.
Ben Gibbard on pakosti yksi sanoituksellisista esikuvistani. Siitä saatan kirjoittaa syvemmin myöhemmin. En nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti