Olin tiennyt tornionlaaksotaustaisesta norrköpingiläislähtöisestä Markus Krunegårdista aiemmin vain vähän - muun muassa sen, että hän oli aiemmin Laakso-yhtyeen ns. nokkamies. Mutta viime viikon keskiviikkona istuin tässä tietokoneeni ääressä kutakuinkin kello 21.20 ja huomasin sosiaalisesta mediasta, että Krunegårdilla sattuisi olemaan keikka runsaan puolentoista tunnin kuluttua Helsingin keskustassa, jonne sitten tästä poljin. Pakatessani korvatulppiani laukkuun kuuntelin Krunegårdia noin neljä minuuttia ja totesin näkeväni potentiaalia.
Keikka oli hyvä. Osa lauluista jäi päähän soimaan. Kuten vaikkapa tämä Hela livet var ett disco, joka on mitä hämmentävimmän tarttuva.
Sen keikan jälkeen on nyt kulunut puolisentoista viikkoa, enkä ole oikein osannut muuta musiikkia kuunnella. Etenkin tänä vuonna ilmestynyt Krunegårdin tuorein levy Mänsklig värme on soinut sekä kaiuttimissa että korvanapeissa. Mikä on tietysti mainio asia, koska juuri uutta musiikkia olen tässä vähän kaivannutkin.
Mikä Markus Krunegårdista sitten tekee yhtäkkiä näin hyvän?
Ainakin melodiat. Melodiat ovat hienoja. Melodiat ovat poppia.
Myös tietty määrittelemätön haikeus, ehkä, ja samanaikaisesti tietty määrittelemätön harmittomuus, ehkä.
Nämä asiat toteutuvat muun muassa Sthlm Skyline -laulussa. Toissa päivänä olin yhden illan verran jumissa Lappeenrannassa, ja laulu toimi sielläkin - itse asiassa huomattavasti paremmin kuin kuvitteellinen Vllmnstrnd Skyline. Menkää vaikka Spotifyhin kuuntelemaan. Laulu on hieno, vaikka YouTubessa näkyykin pelkkiä livepätkiä. Tukholma-viittaukset saavat aikaan välittömän halun päästä muun muassa Slussenille, Skeppsbrokajenille, Skanstullsbronille, Gröna Lundiin, Katarinahissenin viereen ja Centralstationille. Minä tietysti pidän Tukholmasta runsaasti jo valmiiksi, joten olen helppo kohde.
Ja ruotsin kielestäkin pidän - itse asiassa juuri nyt se tuntuu enemmän musiikin kieleltä kuin koskaan aiemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti