7.12.2011

Oikein hyvä popmuseokokemus

En ole oikein koskaan ollut museoihmisiä. Siinä mielessä minun lapsuuteni ei ole koskaan loppunut: museot kuulostavat minusta aina vähän tylsiltä paikoilta. Tästä jokseenkin sisäänrakennetusta ennakkoluulosta olisi tietysti hyvä päästä eroon, koska oikeasti monet museot ovat erittäinkin mielenkiintoisia ja kivoja. Minun päässäni sellaiseen kategoriaan kuuluu muun muassa brittiläisen popmusiikin historiaa esittelevä museo Lontoossa. Kävin museossa tänään.

Ensimmäisenä menin tietysti museon "hands on" -henkisimpään huoneeseen, jossa oli kitaroita, pianoja, rumpuja ja bassoja. Niillä sai opetella erilaisia kappaleita eräänlaisen videon välityksellä. Ensin menin pianon ääreen. Minä jätin sen videon huomiotta ja soitin vain, ja se tuntui hyvältä, niin hyvältä kuin nyt yli viikon matkustamisen ja soittamattomuuden jälkeen vain voi tuntua.

Sen jälkeen menin kitaran ääreen. Opetusvideon kappaleeksi valikoitui Magic Numbersin kiva Forever Lost. Sen mukana oli mukavaa soittaa, vähän väärin soinnuin tietysti, mutta oikeasta sävellajista ja melkein oikein soinnuin kuitenkin. Saatoin hivenen hytkyä, en tiedä, en ollut näkemässä itseäni muutaman metrin päästä. Itse laulukin sopi sijaintiin, lontoolainenhan yhtye on tässä kysymyksessä.


Kuuntelin Magic Numbersin debyyttilevyä silloin, kun olin 21 ja juuri palannut Meksikosta tai juuri lähdössä sinne. Silloin elin musiikinkuuntelullisesti aika hyvää aikaa. Uutta musiikkia löytyi tämän tästä, mikä tietysti oli kovin miellyttävää.

Henkilökohtaisen musiikkihistoriani läpikäynti ei päättynyt siihen. Menin seuraavaan huoneeseen. Ja voi että. Näin vitriinillä suojatun David Bowien settilistan joltain 1970-luvun alkupuolen keikalta, ja mieleeni tuli vahvemmin kuin koskaan, että tuo keikka olisi varmasti ollut hieno, jotain sellaista, jonka olisi kernaasti kuullut - ainakin silloin, kun olin 17-vuotias ja Bowieta melko runsaasti kuuntelin. Sillä 1970-luvun keikalla soitettiin muun muassa tämä Hunky Dory -levyn menopala.


Samaan aikaan huoneessa taisi soida Bowie-hitti Starman, ja siitäkin tuli tietysti 17-vuotisuus mieleen. Vaihdoin huonetta. Sitten vaihdoin huonetta uudestaan. Kiehtovia ne olivat oikeastaan kaikki, mutta siinä 1990-luvun huoneessa soi lopulta Sueden Animal Nitrate. Suu meni typertyneeseen hymyyn: niin joo, tämän levyn ostin keväällä 16-vuotiaana Järvenpään Prismasta. Kuuntelin sitä sinä keväänä ja seuranneena kesänä paljon.


Sitten menin vielä toisen kerran soitinhuoneeseen, jossa soitin pianoa toistamiseen. Enkä ollenkaan olisi malttanut sieltä lähteä. Olisi tehnyt mieli laulaakin ja yltyä viimeistelemään yksi laulu, jonka tekemisen aloitin syksyllä 2008 Amsterdamissa.

Mitä itse museopuoleen silti tulee, oli mainittavan jännittävää lukea kaikenmoisesta brittiläisen populaarimusiikin historiasta ja etenkin 1990-luvun brittipopista, joka oli oikeastaan ensimmäinen musiikkityyli, jolla minulle oli väliä. Tapahtui havahtuminen: minunkin musiikinkuuntelullani, niin satunnaista kuin se toisinaan onkin ollut, on historia, ja sen kohtaaminen sai tänään aikaan pieniä virnistyksiä. Ihan kivaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti