Johanneksen musiikkiblokki muuttaa

Hei kaikki. On aika sanoa hei hei kaikille - tällä blogialustalla. Johanneksen musiikkiblokki jatkaa vastedes eloaan osana Rosvojen kollektiivia osoitteessa rosvot.fi/johanneksenmusiikkiblokki. Vanhat merkinnät eivät siellä valitettavasti näy, mutta uusia tulee senkin edestä. Tervetuloa!

Minun kolmas levyni

Tämänkin levynkannen on tehnyt Tuomas Kärkkäinen. Hän on kova luu.

Syksyllä 2009 mietin, että olisipa siistiä tehdä levy. Sitten tein levyn. Sitten tein toisen levyn. Nyt olen tehnyt kolmannen levyn.

Levyn nimi on Trains, ja virallinen julkaisupäivä on ensi maanantai, 29. heinäkuuta. Digitaalisesti levy on kuitenkin jo saatavilla, striimimuodossa esimerkiksi tuossa alla ja esimerkiksi Spotifyssa.

Sain viime joulukuussa ajatuksen talvisen kotiäänitys-ep:n tekemisestä. Koko vuosi 2012 oli ollut kappaleentekomielessä minulle suorastaan historiallisen hiljainen, ja mielestäni minun piti jo saada jotain aikaan. Aloin äänitellä. Lopulta ajattelin, että tekisin kokonaisen levyllisen. Paukuttelin pahvilaatikoita, tamburiinia ja kahta voiveistä, soitin kitaraa ja lauloin mikrofoniin. Ikkunasta näkyi Helsingin kantakaupungin talvi. Sitten ikkunasta näkyi Helsingin kantakaupungin kevät. Sitten lähdin Tampereelle, jossa äänitin ystäväni Jani Tuovisen luona vähän lisää sisältöä. Sitten Jani miksasi. Sitten Sister Flosta tuttu Jarno Alho masteroi. Sitten Tuomas Kärkkäinen teki hienot kannet ja käsipelillä upean 98 kappaleen melko eksklusiivisen cd-painoksen. Nyt ollaan tässä.

Levyn nimi tulee siitä, että alun perin useammassa levyn kappaleessa mainittiin junia. No, lopulta vain kappaleessa In Between Stations mainitaan. Lisäksi ajattelin, että tässä on jonkinnäköisistä siirtymistä kyse. Että siksikin tämä olisi loogista. Junillahan siirrytään.

Kiitos, jos kuuntelette levyä. Olen hyvin kiitollinen myös kaikista mahdollisista kommenteista, joten rohkaisen teitä niitä lausumaan.

P.S. Minulla on myös levynjulkaisukeikka. Se on lauantaina 3.8. Helsingin Club Libertéssä eli tuollaisessa tapahtumassa. Tulkaa sinne, niin nähdään vähän ja pidetään kivaa. Sieltä saa levyä myös fyysisessä muodossa, kuten sitä saa parhaista helsinkiläisistä levykaupoista toivon mukaan jo ensi viikolla.

Kukaan kuitenkaan ei ymmärrä

Sori, on ollut hiljaista. Musiikillisesti viime kuukaudet ovat olleet taas vähän sellaisia. Minä olen ollut laiska tai kiireinen. On ollut kaikenlaista. Kerron siitä kohta lisää.

Ajoin pari päivää sitten melko vanhalla autolla Kuusamosta Ilomantsiin. Auton kaiuttimista soi tämä kappale tässä näin.

Olen pitänyt Leevi and the Leavingsistä niin pitkään kuin olen yhtyeestä tiennyt, mutta tämä kappale ei ollut koskaan merkinnyt oikein mitään. Olen pitänyt sitä aina jonkinlaisena junttihymninä, jolle 19-vuotiaat jossain maakuntakeskuksessa kasvavat geelitukkaiset pojat röhöttelevät sellaisella "mennään saamaan pesää ravintolaan" -tasolla.

Tälle on olemassa looginen syy: kappaleella on alkusäkeet, jotka ovat monien päässä päätyneet koko kappaleen merkityksellisimmäksi osaksi ja joita pidemmälle moni ei itse asiassa koskaan ole edes yrittänyt päästä. Minäkin olin ennen sellainen.

Sitten päädyin viikonloppuna tien tuijottelemisen ohessa kuuntelemaan sanoja tarkemmin. Samalla päädyin kuuntelemaan melodiaa. Aivan yhtäkkiä, kaikkien näiden vuosien jälkeen, molemmat tuntuivat. Eilisiltana ennen nukkumista kuuntelin laulua taas sängyssä toisteisesti eli repeatilla, ja päätössäkeiden kohdalla tuli tunne, joka joskus vain tulee: jokin kohta kappaleessa on niin merkittävä, että sen hienoutta tekisi mieli julistaa kaikille.

Nytpä siis julistan. Kappaleen päätössäkeitä edeltää Leeville klassinen kitarajuoksutusnostatus, ja samalla sanoitus ottaa yhden kierroksen lisää. Sitten kaiken lopussa on kysymys, sama kuin laulun alussa.

Mutta mitään älä tunnusta
Älä kerro edes vauvasta
Kukaan kuitenkaan ei ymmärrä
Mitä koettu on yhdessä

Mä kortin lupaan postittaa
Jostain vähän kauempaa 
Jos sitä perille en muuten saa
Sen tuuli sulle kuljettaa

Itkisitkö onnesta?

Yhtäkkiä junttihymnistä olikin tullut surumielinen, haikea, melkeinpä lohduton, etäisyydellinen ja silti jotenkin oudolla tavalla vähän toiveikas popkappale, yksi parhaista Suomessa koskaan tehdyistä. Kesti vain vähän aikaa, 18 vuotta, tajuta asia.

Tosin on yksi juttu, jonka takia tätä pientä tajuamisviivettä ei ehkä ole syytä ihmetellä. Muistan kuulleeni kappaleen ensimmäisen kerran vuonna 1995 ilmestyneellä Leijonat-cd-kokoelmalla, jonka ensimmäinen raita oli Offside-nimisen yhtyeen Suomen jääkiekkomaajoukkueelle tekemä uusi, aivan kamalan huono kannatuslaulu, koska Den glider inin tilalle piti saada suomalainen vastine. Ei siitä tietysti mitään tullut. Sillä kokoelmalla olleet laulut tavallaan saastuivat, koska jääkiekko tapaa saastuttaa lauluja.

Ehkä Itkisitkö onnesta? on kärsinyt päässäni vääristä konteksteista, ja jotenkin vähän tuntuu, että aika monen muun päässä myös.

Eläisipä Gösta vielä.

Kun minä Lemonheadsin läpimurtolevyä aloin kuunnella

Vajaat kaksi viikkoa sitten menin vähän diskoon. Diskosta jatkoin paikkaan, jossa oli yhteensä kuusi ihmistä (minä yksi heistä), vinyylilevysoitin (jolla kuunneltiin levyjä), kitara (jolla soitettiin esimerkiksi Oasista) ja hauskaa.

Tällaisetkin käänteet voivat vaikuttaa siihen, millaista musiikkia päätyy seuraavien vuorokausien aikana kuuntelemaan. Minä päädyin kuuntelemaan The Lemonheadsin läpimurtoalbumia It's a Shame About Ray (1992).

Olen kuunnellut Lemonheadsia ennenkin vähän, mutta en kovin keskittyneesti. Se on ollut yksi niistä yhtyeistä, joiden olemassaolosta on ollut ihan tietoinen mutta jotka ovat vähän jääneet sinne jonnekin. Oikeastihan minä kuitenkin pidän voimapopista paljon, ja kitaroista, ja melodioista, ja sointukierroista, ja kyllä minä siis tästä Lemonheadsistakin ihan pidän.

Confetti, tuo laulu tuossa yllä, on kieltämättä Lemonheads-lempikappaleitani. Siinä ei ole mitään erikoista, voisi joku sanoa, mutta minä sanon toisin. On siinä, mutten kyllä nyt osaa muotoilla, mitä.

Muotoilun saa puolestani hoitaa joku muu.