17.10.2012

Benjamin Gibbard: Former Lives


Olen kitissyt Death Cab for Cutien nykytilasta monesti, täälläkin vähintään kerran. Siksi onkin piristävää, että tämä syksy on tuonut sormien äärelle Death Cabin nokkatahon Benjamin Gibbardin ensimmäisen soololevyn. Sen nimi on Former Lives.

Former Lives ei ole yhtä hyvä kuin Death Cabin parhaat levyt, mutta Former Lives on parempi kuin Death Cabin viimeisimmät levyt. Parin kuuntelun perusteella osaan sanoa, että levy on mukava, joskaan ei täysin tajuntaa räjäyttävä. Gibbard on itse sanonut, että laulut eivät ole millään muotoa Death Cab -ylijäämiä, vaan pikemminkin lauluja, jotka eivät vain ole sopineet yhtyekäsittelyyn. Sellaisia laulujahan on. Levy osoittaa Gibbardin lausunnot jokseenkin tosiksi. Gibbardin Ben astelee kohti perinteisempää laulajien ja lauluntekijöiden vaalimaa perinnettä. Toki Death Cabinkin tuotannossa sellaisia lauluja on joitain (kuten Plans-levyn I Will Follow You Into the Dark), mutta nyt ne nousevat pääosaan.

Tavallaan on erikoista, että Gibbardin ensimmäinen soololevy on julkaistu vasta vuonna 2012. Asiaan saattaa olla vaikutusta sillä, että Death Cab on etenkin alkuaikoinaan ollut hyvin vahvasti nimenomaan Gibbardin ilmaisukanava, mikä toki sopii erinomaisesti myös The Postal Serviceen. Ennen Gibbardia soololevyn ehti julkaista Death Cab -kitaristi Chris Walla keväällä 2008. Yllättävintä ehkä onkin, että Wallan levy oli peräti lähempänä Death Cabia kuin tämä Gibbardin. Vielä toistaiseksi pidän Wallan levystä ihan vähän enemmän, mutta myös Former Lives on ehdottomasti kuulemisen arvoinen teos.

Kaikkein sykähdyttävin Former Lives -hetki on minusta nelosraita Bigger Than Love, jonka Gibbard laulaa duettona Aimee Mannin kanssa. Gibbardin ja Mannin äänet soivat kivasti yhteen, ja mikä hämmentävintä, kappale paljastaa, että laulajat kuulostavat jopa toisiltaan.

14.10.2012

Mumford & Sons: Babel

Olen kuunnellut viime aikoina aivan suunnattoman huonosti uutta musiikkia, tai peräti musiikkia ylipäätään. Tämä samainen tila on ollut kovin vallitseva aiemminkin, mutta nyt se vain korostuu. Nimittäin: uusia levyjä on kyllä ilmestynyt tai ilmestymässä kiinnostavilta yhtyeiltä tai artisteilta, mutta mihinkään en ole osannut kovin intohimoisesti tarttua.

Siksipä olen tarttunut myös otsikossa mainittuun levyyn turhan sammutetuin lyhdyin. (Mistä se sitten johtuu? Spotifysta? Ehkä. Siitä, että nyt, viimein ja omaksi harmikseni, Spotify on saanut minut vähentämään levyjen ostamista? Ehkä. Pitäisikö palata levyjen ostajaksi? Pitäisi.) Yhtä kaikki osaan jo sanoa sen, että Babel on hyvä levy. Siinä on jotain suunnattoman tuttua Mumford & Sonsin ensimmäiseltä julkaisulta Sigh No More (2009), mikä ei sikäli ole ihme, että puhumme samasta yhtyeestä. Se levy oli minulle yksi loppukesän 2010 ykkösjutuista, ja loppukesällä tarkoitetaan tässä heinä- ja elokuuta, kuten normaalistikin. Marcus Mumfordin lauluääni on Babelilla samalla tavoin käheä ja mandoliininsoittoääni samalla tavoin tunnistettava. Laulujen poljentokin on useasti tuttu, mutta itse laulut ovat selkeästi monipuolisempia.

Minun suosikkikappaleeni levyllä on sen nelosraita Holland Road. Se on Mumford & Sonsin kappaleeksi vähän uudenlainen, isompi, tietyllä tavalla majesteettisempi (vaikken tarkasti tiedäkään, mitä majesteettisuudella tässä tarkoitan), sopivasti haikea ja useavaiheinen. Alun surumielisyys muuttuu loppua kohden sellaiseksi yläviistoleijumiseksi, mistä minä olen aina pitänyt kovasti.

Aivan yhtä lailla olen pitänyt myös siitä, että erilaisia asiakokonaisuuksia yhdistetään sijaintiin, joka tässä tapauksessa sijaitsee Lontoossa, aivan kuten yhtyekin. Yhtyeen suhteesta Shepherd's Bushin ja Holland Parkin välimaastoon en tähän hätään osaa sanoa tarkempaa.


Aion ostaa tämän levyn. Heti tästä jaksaessani, ja suosittelen samaa teille.