Onko tässä Brooklynin skotlantilaisimmalta kuulostava yhtye? Lue teksti!

On taas se aika vuodesta, kun melkein ainoa musiikki, jota osaan paikasta toiseen siirtyessäni kuunnella, on The Pains of Being Pure at Heartia. Se yhtye saa jotenkin aina valtaansa keväisin, oikeastaan jo kolmatta kevättä peräjälkeen. Mutta koska Painsista puhuminen tässä blogissa juuri nyt tuntuisi pelkästään jumittamiselta ja koska tänään satoi koko lailla kaatamalla vettä koko lailla koko päivän eikä aurinko vilahtanutkaan ja koska en juuri nyt siirry paikasta toiseen, kerron teille eräästä toisesta brooklynilaisyhtyeestä ja niiden levystä.

We Are Augustinesin debyyttialbumi Rise Ye Shunken Ships julkaistiin Pohjois-Amerikassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa jo viime vuonna, ja Britanniassa nyt tässä vastikään eli runsas kuukausi sitten. Levy on hieno.



Tapa, jolla alkujaan kohtasin yhtyeen, oli jokseenkin osuva. Satuin nimittäin törmäämään NME-lehden arvioon levystä. Sen arvion oli internetin Twitterissä huomioinut skotlantilainen Frightened Rabbit -yhtye, joka kysyi, "kuinka helvetissä kukaan voi pyytää bändiä pudottamaan emotionaalisuuden tasoa" ja jatkoi, että "surkea levyarvion yritys" ja että "v-tun NME". Tämä kaikki tietysti herätti kiinnostukseni heti. Syyksi voin mainita vaikkapa sen, että emotionaalisuus musiikissa vetoaa minuun. Lisäksi: jos Frightened Rabbit on kokenut arvion ärsyyntymisen ja linkkaamisen arvoiseksi, arvioon vaikuttaneen musiikin on pakko olla erityisen kuunneltavaa.

Sehän on. We Are Augustinen levyn ensimmäisen laulun ensimmäisistä soinnuista kuulee, että levy on kuunneltava loppuun. Amerikkalaisyhtye kuulostaa levyllään hämmentävän skotlantilaiselta, juuri siihen tapaan kuin Frightened Rabbit tai pari muuta bändiä. Tästä käynee syyttäminen laulaja Billy McCarthyn lauluääntä ja mahtipontisia ja massiivisia sovituksia. Niiden vuoksi We Are Augustines olisi täysin kotonaan esimerkiksi Glasgow'ssa.

Yhtye saa, aivan kuten ilmiselvin verrokkinsa Frightened Rabbit, aikaan tunteen siitä, että leijuu, ja tunteen siitä, että tämäpä yhtye olisi vallan hienoa nähdä esiintymässä.

(Paljastui muuten, että tuo alla oleva onkin lainakappale Eric Bachmann -nimiseltä amerikkalaistyypiltä, joka on julkaissut laulun Crooked Fingers -sooloprojektinsa debyyttilevyllä. Siihenkin pitänee tutustua, laulu kuulostaa sikäli hyvältä.)

Tampere, Helsinki, keikkavinkit

Kuten joku tämän blogin lukijoista on ehkä saattanut havaita, Delay Treesin debyytti on yksi ehdottomista suosikkilevyistäni. Tänä vuonna debyytti saa seuraajansa, mikä tietysti on ensiluokkaisen kiinnostavaa.

Miksi puhun taas Delay Treesistä? No, siksi, että: Delay Trees ja Black Twig esiintyvät viikonloppuna kahdessa paikassa. Lauantaina Korjaamon Vintillä Helsingissä, mutta itse soitan silloin Tampereella enkä siksi pääse paikalle. Onnekkaampaa on, että Delay Trees ja Black Twig ovat päivää aiemmin, kas, juuri Tampereella. Hyvästi, tuplabuukkaus - minä menen mustamakkarakaupunkiin olemaan jo perjantai-illaksi. Mikä parasta, yhtyeiden esiintymispaikkana siellä toimii on Doris, baari, jossa sijaitseminen on aina miellyttänyt minua. Tai ainakin kolmesti on miellyttänyt, useammin en ole arvatenkaan käynyt.

Näistä kahdesta yhtyeestä Delay Trees on tietysti minulle paljon tutumpi - olen nähnyt yhtyeen ehkä viidesti tai sitten kuudesti. Toisin kuin eräs toverini, minä en ole oppinut pitämään kirjaa näkemistäni keikoista, vaikka varmasti moiseen olisi ollut syytä. Yhtä kaikki. Minua kiinnostaa kovasti, mihin suuntaan yhtye on nyt liikkunut. Delay Treesin (vertauskuvallinen) rima nousi debyytin avittamana niin korkealle, että levyn päihittäminen voi olla vaikeaa. Viime syksynä ilmestynyt EP meni vähän ohi, vaikka olen sitä muutaman kerran kuunnellutkin. Se voi toki aivan hyvin johtua taipumuksestani kuunnella musiikkia pitkäsoittomitassa - viime kuukausina tämä ainakin on korostunut. Siksipä tässä Light Pollution, debyytin loistava raita numero seitsemän.

Jos näistä kahdesta siis Delay Trees on minulle tutumpi, Black Twig on - vallan yllättävästi - vieraampi. Minun on myönnettävä, etten ole kuunnellut yhtyeen tammikuussa ilmestynyttä debyyttilevyä vieläkään, enkä liioin sitä omista. Kappaleet olen kuitenkin tainnut kuulla, koska olen nähnyt yhtyeen tänä vuonna peräti kahdesti ja viime vuonnakin kerran, ja onhan niitä pari tuolla Soundcloudissakin. Black Twigiä on ylistetty kovasti, ja ymmärrän hyvin, miksi - itse en kuitenkaan ole saanut yhtyeeseen sellaista tarvittavaa tarttumapintaa, että osaisin yltyä riemuhuutoon. Silti minusta on niin, että: 1) Aki Pohjankyrön lauluääni on kiva, ja 2) yhtyeestä on jäänyt jotenkin sympaattinen ja mukava mielikuva. Kai se kitaran surina sitten vain on vähän epämääräistä kaltaiselleni konventionaalisuuden ystävälle. Tarkoituksenani on antaa myös levylle vielä mahdollisuus, kyllä.

Sillä onhan niin, että tämä Lake Song on b-osan ulinoineen kelpo laulu. Kitarat vain vähän murisevat, mutta sellaista se nyt shoegazessa on. Alkanen lämmetä, hetken se vei. Hypetykset saavat minut joskus skeptiseksi.



Niin tosiaan. Tässä vielä Poikkeuksellisia Menovinkkejä.

Jos Tampere, niin perjantaina Delay Trees ja Black Twig Doriksessa ja lauantaina minä kitaroineni ja oivan ystäväni Janin yhtyeet Volter ja The Saturnettes Kulttuurikahvila Hertassa.

Jos Helsinki, niin lauantaina Delay Trees ja Black Twig Korjaamon Vintillä Sohva-klubilla.

Näillä mennään.

Kaikki mustapaidat mulle

Myönnän: aluksi olin vähän skeptinen. Yksittäisinä kappaleina Cats on Firen uudelta levyltä irrotetut niin kutsutut singlejulkaisut A Few Empty Waves ja My Sense of Pride eivät olleet minusta riittävän erityisiä.

Sitten skeptisyys katosi. Cats on Firen uusi All Blackshirts to Me on nimittäin loistava levy, ihan varmasti yksi tämän vuoden parhaista. A Few Empty Waves ja My Sense of Pridekin sopivat levylle mitä parhaimmin.

Olen kyllä aina pitänyt Cats on Firesta, aina siitä asti, kun näin yhtyeen helsinkiläisessä yliopisto-opiskelijoiden kellaritilassa vuonna 2007. Siellä järjesti kiva populaarikulttuurijärjestö Chorus indieillan, jonka esiintyjiin tämä yhtye lukeutui. Kuulostaa ihan Smithsiltä, ajattelin, eikä se ollut lainkaan kaukaa haettu ajatus. Kaikesta huolimatta kävi niin, että Cats on Fire jäi jonnekin mielen peräsopukkaan olemaan, enkä ymmärtänyt ajatella yhtyettä aktiivisesti, vaikka yhtye olisi ehdottomasti sen ansainnut. Sitä paitsi minua ei ole koskaan häirinnyt se, että yhtyeestä on joskus tullut The Smiths mieleen: Mattias Björkasilla nyt vain on sellainen ääni.

On outoa, että lopulta vaadittiin Cats on Firen kolmannen levyn levynjulkaisukeikka ennen kuin yhtye saavutti nykyisen asemansa päässäni. Keikka sattui viime perjantaina Kuudennella linjalla Helsingissä, ja keikka oli tietysti oikein hyvä. Olin käytännössä eturivissä. Yhtye soitti aiemmista kappaleistaan esimerkiksi I Am the White-Mantled Kingin ja Horoscopen, kivoja molemmat. Keikan jälkeen tartuin tähän uuteen levyyn, ja nyt, muutamaa päivää ja yötä myöhemmin, istun tässä levyä taas kerran kuunnellen.

All Blackshirts to Mellä on laajalti hyvä tunnelma ja enemmän kaikua ja enemmän Suomea. Juuri paikallisuus tekee Cats on Firesta toisinaan kiinnostavan yhtyeen. En voi välttyä ajatukselta, että ihan vain tämän yhtyeen takia olisi ollut jännittävää kasvaa ruotsinkielisessä Vaasassa. Suomenkielisessä Vaasassa olisi varmaan ollut ikävämpää, vaikka mistä minä näistä tiedän.

Yhtä kaikki olin sanomassa, että minä tosiaan tykkään tästä All Blackshirts to Mestä. (Suosikkikappaleeni levyltä juuri nyt: Our Old Centre Back.)

Ja minä tykkään Cats on Firestä. Kuinka moni suomalainen englanninkielistä musiikkia tekevä yhtye on tehnyt jo KOLME noin hyvää albumia? Minä väitän, ettei yksikään.

Pääsiäinen, kahdet levynjulkkarit

Hirveä kiire tänä viikonloppuna, onhan pääsiäinen. Pitkänäperjantaina eli tänään on töitä, toisena pääsiäispäivänä eli maanantaina on töitä. Siinä välissä on kaksi levynjulkaisukeikkaa.

Niistä ensimmäinen sattuu tänään Kuudennella linjalla, kun Cats on Fire päästelee Radio Helsingin klubilla. En valitettavasti ole kuullut yhtyeen uutta levyä, ja valitettavasti olen kuunnellut yhtyettä muutenkin vähän huonosti, vaikka ehdottomasti olisi ollut syytä kuunnella näitä vaasalaislähtöisiä nykyturkulaisia enemmän. Olen nähnyt yhtyeen alkuvuodesta 2007, alkuvuodesta 2009 ja pian myös keväällä 2012.

Sen osaan yhtyeestä sanoa, että minua miellyttää eniten alkupään tuotanto. Kuten vaikka tämä I Am the White-Mantled King, jonka kuulemista tänä iltana kovasti toivon. Pidän tästä kepeydestä ja huolettomuudesta, kuulosti se sitten kuin The Smithsiltä tahansa. No-one's left me, I'm just alone.

Huomenna lauantaina levynjulkkareita juhlii Johannes Laitila eli siis minä. Soitan ekaa kertaa bändin kanssa julkisesti, ja vähän tietysti jännittää. Palasin juuri kenraaliharjoituksista, ihan hyvin meni, mitä nyt minua vaivaa vähän nuha, mutta sehän ei haittaa. Keikka on huomenna Helsingin Painobaarissa, soitto alkaa joskus kello 21.30:n jälkeen, pääsy on vapaa!

Tulkaa molempiin paikkoihin ja nykikää esimerkiksi hihasta! Jee!

Tässä vielä Facebookissa sijaitsevat tapahtumasivut:

Cats on Fire @ Kuudes linja, 6.4.

Johannes Laitila @ Painobaari, 7.4.